Kosketuksesta

Luin tällaisen artikkelin lahjakkaiden lasten eksistentiaaliahdistukseta.

Mulla nousee aina niskakarvat pystyyn, kun puhutaan lahjakkuudesta tai älykkyydestä, kun niitä tunnutaan usein mitattavan tavoilla, joita en allekirjoita. Mutta jos vaihdettaan vaikka tuon lahjakkaan tilalle ajatteleva, niin artikkeli kyllä avasi koskettavasti lapsen heräämistä siihen, että hän on fundamentaalisesti yksin, elämä on sarja valintoja ja lopulta me kaikki kuolemme vailla varmaa tietoa tämän kaiken merkityksestä. Voi voi!

Ahdistusta lievittämään artikkelissa suositellaan vertaistuen tarjoamisen lisäksi koskettamista. Tässä vauvan kanssa ollessa mä olen pohtinut paljonkin tuota kosketusta. Olen ollut kovasti ahdistunut siitä, että pidänkö lasta tarpeeksi sylissä, kärsiikö kun ei saa nukkua vieressä tai kun en osannut kantaa sitä. Koska olen kyllä kovasti sitä mieltä, että kosketus todellakin on merkittävä tapa olla yhteydessä muihin ihmisiin ja ihan pikkuiselle lähestulkoon ainoa. Niin merkittävä, että pidän oikeudenriistona sitä, jos esimerkiksi parisuhteen varjolla kielletään oikeus koskettaa myös muita ihmisiä.

Äitini on kertonut, että en vauvana viihtynyt sylissä ja arvostin ronskeja otteita toisin kuin vaikka kyljessä kiehnäävä veljeni. Meillä on siis varmasti myös omia kosketus- ja läheisyystaipumuksia ja mitä todennäköisimmin minä vauvani vanhempana osaan jotakuinkin arvioida sen tarvetta olla sylissä. Ainakin paremmin kuin ulkopuoliset. Lisäksi se millaista läheisyyttä minä olen saanut ja oppinut arvostamaan siirtyy väistämättä lapselleni jollain tavalla eli tämä homma toimii molempiin suuntiin. Meistä jokainen on omien kosketustensa summa.

Niin, ja tämä sylittely ja läheisyys on sitä varhaista seksuaalikasvatusta. Eli kun meidän lapset tuosta sitten kasvavat, heillä on muisto näistä varhaisista läheisyyshetkistä ja ne vaikuttavat ehkä siihen millaisia he sitten ovat intiimisuhteissaan, millaisia kosketuksia arvostavat. He oppivat tuntemaan oman kehonsa rajoja ja toivottavasti kommunikoimaan niitä myös muille. Toki noita kosketuskokemuksia kertyy matkan varrella lisää, mutta mä uskon siihen, että tässä ihan alussa luodaan sitä seksuaalisuuden ydintä.

Se ydin on se minkä tavoittaessaan löytää nautinnon. Sen löytyminen vaatii yleensä vähän pidempää reissua, yritystä ja erehdystä ja omien rajojen kokeilua, mutta palkitsee kyllä lopulta. Ydin voi kadota jonnekin seksuaalisuuden representaatioiden (enkä todellakaan tarkoita vain pornoa) sekaan ja se pitää kaivella esiin sieltä (siihen saattaa auttaa esimerkiksi porno), löytää ne omat jutut.

Näin siis päädyimme eksistentiaaliahdistuksesta perversioihin. Jos mun nyt pitäisi vetää tämä jotenkin yhteen, niin voisin sanoa, että minulle oman seksuaalisuuteni ytimen tavoittaminen on ollut voimauttavin, korjaavin ja *lisää tähän kaikki muut ällöt ylisanat* kokemus.

PS. Onko joku lukenut tätä Taina Kinnusen kirjaa Vahvat yksin, heikot sylityksin? Mä luen sen ehkä. Sitten joskus, kun vaivaudun kirjastoon maksamaan sakkoni... Miksi niitä ei voi maksaa netissä?

Voi ei!

Vauva uikuttaa unissaan. Luin jostain, että sen aivot käy nyt ylikierroksilla ja se voi nähdä painajaisia. Ei mun vauva SAA nähdä painajaisia! En kestä.

Sen pitää uneksia vaan maidosta (sellaisesta josta ei tule ihottumaa), sinisestä Angry Birds -pehmosta, kärryajeluista, Pienen pienestä veturista, saippuakuplista, isin levylaukusta, pään pyörittämisestä ja muista jutuista, joista se tykkää.

Tunne-elämä

Tässä viime päivinä olen löytänyt itseni useammin ihan vain ihailemasta vauvaani tai huomannut rutistavani sitä sylissäni kiihkeästi. Olen kertonut sille varmaan sata kertaa tykkääväni siitä ja silitellyt sen untuvaista päätä.

Tänään itkin varmaan tunnin sitä mahdollisuutta, että menetän sen. Olen huolesta ihan sykkyrällä vaikka ei ole mitään merkkiä siitä, että pitäisi olla. Muuten vaan lietson jotain pelkojani. Hyvä puoli tässä on se, että huoli ihottumista ja muista pikkukrempoista saattaa ehkä saada kohtuulliset mittasuhteet, kun pitää pelätä kuolemaa.

Monta kertaa päivässä ajattelen, että en halua enempää lapsia, onko pakko, en halua, tämä riittää, tai oikeastaan en kestä enempää. Sitä sitten seuraa huoli siitä että poikani jää yksin, jos sillä ei ole sisaruksia, apua, mun on pakko tehdä sille sisarus, yhyy en halua. En koskaan kokenut mitään ulkoista painetta lisääntyä, ei multa siitä oikeastaan kyselty, mutta nyt koen valtavaa syyllisyyttä siitä, että en ehkä halua toista.

Että näin, ehkä mä olen nyt vihdoin rakastunut vauvaani. Hiukan ristiriitaiset fiilikset, kun tämä ilmentyy tällaisena hysteriana.

Asiaan liittymättä kerrottakoon vielä, että isä-ha puolivitsillä ilmoitti tänään, että me ei voida linnoittautua tänne himaan, meidän pitää tehdä jotain ja mennä jonnekin. Mulla oli sellainen päivä, että löysin itseni kello viideltä yliväsyneen kakkaisen ja porkkanapukluisen pojan kanssa suihkusta. Tuollainen lausunto kuolema-ahdistuksen ja ihan vaan maanantain päälle oli ihan liikaa ja itkahdin sitäkin siinä sitten. Kun tuntuu että olen just tullut sinuiksi sen kanssa, että me nyt ollaan täällä kotona vaan ja ulkoillaan tässä lähimaastossa, niin sit pitää repiä se haava auki.

EDIT: Luin jonkun randomin blogistin synnytyskertomuksen ja nyt tahdonkin synnyttämään?! Mitä vittua nyt taas!

Kotona

Me tällä netissä naputellaan kaikkia äitihommia ruudulle ja sitten vertaillaan, kyttäillään, tsempataan, vittuunnutaan, kauhistellaan, ihastellaan kaikkea sitä mitä muut tekee.

Aika usein mietin kuitenkin sitä, kuinka me ei kuitenkaan voida nähdä toistemme koteihin ja siihen miten meistä kukakin lastensa kanssa siellä on. Tajuutteko mitä ajan takaa? Mä voin täälla kertoa, että kaikki on paskaa tai että kaikki on niin siistiä, mutta kotona on joka tapauksessa sekä hyviä että huonoja hetkiä. Mulle on tärkeempää oksentaa se paska ulos, kun taas toiselle on tärkeempää jakaa ne ihanat hetket.

Voin täällä kirjoitella siitä kuinka tukehdun himaan vauvan kanssa, ahdistaa vapauden ja spontaaniuden menetys, mulla ei ole äitikavereita ja itkettää, mutta sit tosiasiassa meillä on kuitenkin vauvan kanssa enimmäkseen kivaa, kun me höpsötellään ja kutitellaan päivät pitkät. Mun mielestä nämä kaksi tunnetilaa eivät mitenkään sulje toisiaan pois.

Kirjoitan siitä kuinka pelottavaa on, kun vastasyntynyt tuntuu vieraalle ja oudolle, mutta se ei tarkoita etten mä olisi hoivannut ja huolehtinut siitä parhaani mukaan niinä ekoina viikkoina. Mulla ei ole tunnetta etten voisi välillä jättää vauvaa isänsä hoiviin, mutta ehkä jätän mainitsematta kuinka ikävöin sitä sit kuitenkin, kun juoksentelen pää punaisena välikausivaatekaupoilla, että ehtisin kotiin ennen kuin se menee nukkumaan. Kun isä-ha tulee kotiin, saatan tyrkätä sille vauvan huojentuneena, mut jään sit usein kuitenkin ihailemaan vauvaa sen sylissä vähän kauempaa sen sijaan että ryntäisin omiin puuhiini. Kun se on niin söpö.

Mistään mun jutuista ei oikeestaan voi päätellä millainen äiti mä ihan todella olen, koska kukaan muu paitsi minä ja mun vauva ei ole läsnä näissä pitkissä kotipäivissä. Mä en tunne näitä ihmisiä nimimerkkien takana oikeesti, en tiedä miten ne on ihmisten kanssa. Saati sit vauvojensa. Uskon kyllä että kuka tahansa, joka jaksaa kirjoittaa vauvastaan blogia, on sen vauvan kanssa just niin hyvin kuin osaa (ellei oo joku hullu kiduttaja, joka tarttee sen kulissin).

En varmaan itsekään saa koskaan tietää miltä tää mun meininki näyttää, ei mulla ole kykyä arvioida miten mä vaikka vuorovaikutan vauvani kanssa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että tää menee ihan hyvin. Mun vahvuus on ehkä siinä, että olen tosi iisi enkä hermostu helposti. Oon vauvan kanssa yleensä rauhallinen, muistan ehkä yhden tai kaks kertaa kun olen turhautunut siihen. Heikkoudekseni voisin lukea sen, että saatan olla välillä vähän poissaoleva, koska olen tottunut nauttimaan yksinäisyydestä. Jatkuva seurallisuus uuvuttaa mua ja huomaan joskus unohtuvani ajatuksiini. Vauva kyllä huomaa sen heti ja ilmoittaa että nyt voisit äiti keskittyä.

Uskoisin, että nämä on niitä juttuja, joista meidän lapset meidät isoina muistaa. Äiti jaksoi leikkiä, mutta välillä se ei kuunnellut. Äiti rakasti meitä kybällä, mutta sai välillä raivareita. Äiti ei näyttänyt tunteitaan, mutta puolusti meitä viimeiseen asti. Ja niin edelleen. Ehkä siksi mä en jaksa niin kauheesti stressata näistä vauvanhoidollisista valinnoista, kun tuntuu, että se tärkein työ tehdään oman itsen kanssa diilaamisessa tässä uudessa tilanteessa ja niissä hetkissä, kun mä olen vauvani kanssa.

Läpimurto!

Kiintymyslapseudessa toistuvasti epäonnistunut vauvani nukahti kantoreppuun.

Nostin sen kyllä siitä sänkyyn, koska en jaksa vaellella ympäriinsä n. 40 minuuttia. Mutta siis mitä mahdollisuuksia tämä avaakaan! Neuvolareissuilla voin juoda alakerran kahviossa kaffet vauva repussa (Rakastan sitä kahvilaa. Asuin ennen siinä lähellä ja kävin siellä joskus muuten vaan). Kun tämä talvi ja takatalvi ja takatalven talvi väistyvät, voin käydä beibin kanssa kävelyllä ihmettelemässä puidenlatvoja. Kesällä voidaan raahata sitä kaikenmaailman lapsteritapahtumiin - arskat ja peltorit puuttuu vielä. Voidaan mennä MUSEOON ja RAVINTOLAAN. Ja Heurekaan katsomaan jähmetettyjä ruuuumiita. Uujee.

Todennäköisesti en tee mitään ylläolevista, mutta siis teoriassa tämä kaikki on nyt mahdollista.

PS. Vauvan posket punoittaa aika pahasti. Allergiaepäily nostaa rumaa päätään. Yää.

Vauvaihminen

Kun sitä katsoo, tuntuu hämmentävällä tavalla siltä kuin katsoisi itseään. Kai se sitten on jotenkin mun näköinen. Jotain tuttua sen silmissä, vaikka onkin vielä mysteeri kuka niiden takana oikeastaan on.

Se ei vakuta kauhean pieneltä. Ehkä koska se on lähes koko ajan sylissä, ihan lähietäisyydellä, ja on tietenkin suuri persoona.

Mutta sitten kun katsoo itseään peilistä vauva sylissä, tajuaa millainen rääpäle se oikeasti on. Sellainen pieni lintunen, joka hakkaa päällään mun olkapäätä, tuijottaa silmät kierossa ja suu auki jotain kaukaista valopistettä tai hieroo nenäänsä muhun tukka pystyssä.

Tissis äsid

Tänään lohduttelin telkkarissa itkevää vauvaa. Täähän alkaa sujua.

Viime yönä sain pienhenkilön tainnutettua seuraavalla metodilla:

Siinä se tuijotteli ja mölisi aikansa ja vaipui sitten uneen. Olisihan pitänyt tajuta jo aiemmin mikä acid-vauvaa viihdyttää.

Perjantaina aiheutin hänelle jälleen hylkäyskokemuksen, kun lähdimme isä-han kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä ulos. Ceephax Acid Crew oli niin hyvä, että liikuttuneena mietin että sen äidin täytyy olla siitä todella ylpeä. Saatoin myös toivoa, että vauva olisi vielä mahassa niin sekin olisi päässyt mukaan.

Olisin toki voinut luovuttaa ja jäädä kotiin, koska minä olin se, jota vauvan hoitajalle jättäminen eniten kauhistutti. Mutta päätin etten anna äitierityisten kiintymysasiantuntijoiden horinoiden saastuttamien aivojeni sanella elämääni vaan luotan siihen toiseen puoleen, joka kertoo, että vauva pärjää silloin tällöin muutaman tunnin ilman mua. Tämä puoli on päättänyt, että tissit sanelevat poissaololle suotavan keston: kun alkaa kiristää, on aika mennä kotiin. Pumppua en rupea raahaamaan mukana.

Tässä äitiytymisen myötä olen pohtinut useaan otteeseen, että se kiintymyssuhde, josta nyt puhutaan, ei ole se sama kiintymyssuhde, josta muistan esitelmöineeni kehityspsykan opintojen yhteydessä. Siitä on kyllä aikaa, mutta missään en muista mainitun, että juuri äidin pitää hengailla vauvan kanssa 24/7 ensimmäiset kolme vuotta. Käytännössä se kuitenkin on usein äiti, koska tissi.

Mutta juu, saatan muistaa väärin. Sen sijaan muistan kyllä ne karmaisevan traumatisoivat videot varhaisesta vuorovaikutuksesta. Luennoitsija pisti pyörimään kolme pätkää erilaisesta vuorovaikutuksesta: oli ne ihanasti kujertelevat äiti-vauva-parit ja sitten oli se kaamea hirviömutsi, joka ei jaksanut reagoida vauvaan. Siitä on nähty monet painajaiset raskausaikana, etenkin siellä masennuksen syvimmässä alhossa.

Ehkä jos jaksan, sukellan tämän äitimanian juurille tässä joskus, mutta saatan olla jaksamatta. Sinkkonen kiinnostaa ja ehkä myös sitä Searsia voisi lukea. Mua nimittäin kiinnostaa, että miksi jengi on hulluna johonkin jäbään, joka on kirjoittanut mm. teoksen nimeltä The Complete Book of Christian Parenting and Child Care: A Medical and Moral Guide to Raising Happy Healthy Children.

Vauva siis pärjäsi kotona tätinsä kanssa mainiosti. Annoin myös tälle kolmen lapsen äidille luvan imettää, mutta ei sen tarvinnut tuollaiseen arveluttavaan toimeen ryhtyä: tuijottelivat kuulemma toisiaan tyytyväisinä muutaman tunnin ilmankin. Täti ei olisi halunnut lähteä pois ollenkaan.

Jotain se täti oli vauvalle kuitenkin tehnyt, koska kun tultiin kotiin, tyyppi väläytti muutaman ihan oikean hymyn (ei siis pierusellaisia) ja kun iskin sen mahalleen lattialle, se nosti päätään ja kuikuili ympärilleen. Ihan ekaa kertaa. Päättelin, että se on niin traumatisoitunut, että sen piti opetella uusia temppuja tehdäkseen vaikutuksen vanhempiinsa, että ne ei enää koskaan olisi poissa sen luota. Nyyh.

Bilettäjämutsi

Torstaina kävin baarissa. Tai siis klubilla, bileissä, muistojuhlissa. Juttelin yhden tutun kanssa, että että ei noita bileitä voi laskea oikein baariksi, se on enemmän niin kuin joku seurakunnan kerho, jonne tullaan kerran kuussa, koska siellä on tuttua ja turvallista. On myös huomattavasti enemmän ok äitylin käydä kerhossa kuin baarissa, jos kotona on kuukauden vanha vauva, joten syleilin tätä ajatusta.

Jotkut olivat iloisesti yllättyneitä, että pääsin paikalle. Toiset vaikuttivat vähän hämmentyneiltä. Ja sitten oli se yksi ihana, jotka oli että JEE, nyt juodaan hämäriä drinkkejä niin kuin silloin yks sunnuntai, kun näiden muistojuhlien aihe drinkkiliputti meidät. Se oli hieman pettynyt, kun sai juoda drinkkinsä yksin, en mä kyennyt. Join karpalolonkeron, jota jostain syystä päädyin puolustamaan exäni nyxälle. Ihan varmuuuden vuoksi.

Musta muuten tuntuu, että jengi on enemmään huolissaan imettävän äidin alkoholiannoksista kuin raskaana olevan. Se yks viini ruoan kanssa on ihan jees, kun maha on pystyssä, mut vauva kainalossa se ei ole jees. Ehkä se johtuu siitä, että se vauva ihan oikeesti on siinä - se herättää kollektiivisen suojeluvaiston ihmisissä.

Mutta oikeasti kaverini pingottavat näitä juttuja vähemmän kuin minä. Se oli yksi niistä syistä, että uskalsin lähteä vauvaa tekemään, kun tiesin että lähiympäristöni antaisi mun tehdä jutut tavallani. Joka nyt sitten ei olekaan ihan niin rento ja reipas kuin toivoin.

Sain mä silti hokea muutaman kerran, että on sillä vauvalla isäkin. Toinen exäni oli huolissaan isä-han pärjäämisestä. Muistutin, että vauvan ensipäivät sen ensisijainen hoitaja oli sen isä, kun minä makasin tokkurassa letkuissa ja hyljeksin kupeitteni hedelmää.

Jaksoin hillua puoli yhteen. Kävin vessassa katselemassa salaa vauvan kuvia (joku hakkasi vihaisena oveen) ja osoitin kaverille lyhyttä pyylevää kaljua miestä ja kerroin, että tuo näyttää ihan mun vauvalta. Päätin, että ehkä meen sen pirun vauvan luo sitten, kun en osaa olla erossa vaikka kovasti haluaisinkin.

Love comes quickly?

Sairaalasta kotiuduttuani suuntasin Stokkan joulupallolandiaan ihastelemaan kimaltelevia koristuksia kuuseen ja aiheutin vastasyntyneelle hylkäyskokemuksen, kun kehtasin jättää hänet isänsä hoiviin. Podin asiaankuuluvaa syyllisyyttä ja ihmettelin sisäistä ääntä, joka kertoi että mun pitäisi mennä äkkiä takaisin kotiin, kun nautiskelin latteani kahvilan rauhassa.

Sisäinen ääni oli siitä hämmentävä, että vielä muutama päivä sitten ollessani kaupungilla mietin että voisin ihan hyvin karata kokonaan, hylätä vauvan ilman että sydämeni siitä särkyisi. Muistan joskus aikaisemmin ihmetelleeni miten joku voi hylätä lapsensa, mutta yhtäkkiä tajusin paremmin, nyt kun se lapsi tässä on. Kun se on kuitenkin vielä aika vieras. Se on myös jotenkin epäinhimillinen vaisto-olento, ei varsinaisesti omanlaisensa persoonallisuus, vaikka päivä päivältä enemmän sellaiseksi kasvaakin*. Jos en olisi sitä halunnut, pystyisin varmasti työntämään tämän orastavan kiintymyksen sivuun ja luopumaan. Hirviö.

Mielenkiintoisen lisäsäväyksen asiaan tuo vasta eilen saamani yllättävä tieto: isäni on adoptoitu. Tämä selvisi hänelle itselleenkin vasta isänsä perunkirjoituksen yhteydessä. Hän oli luonnollisesti järkyttynyt, mutta en jotenkin itse osaa heittäytyä mihinkään identiteettikriisiin. Pikemminkin minua kiinnostaa biologisen isoäitini tarina näiden omien vauvakelojeni myötä.

Osaan olla kauhistumatta näitä ajatuksia, olin varautunut, ja oln saanut niille siunauksen neuvolantädiltä ja mielenterveyden ammattilaiselta. Mutta onhan se räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä minun kuuluisi tuntea. Hoidan pikkuista, koska minun täytyy, jonkinlaiseen yleiseen suojeluvaistoon nojautuen - onko se sitten äidinvaisto, en ole varma. Se on se sama vietti, joka on saanut minut kiintymään exän oksentelevaan koiraankin sekä kaikenlaisiin muihin avuttomiin ja söpöihin pikkuotuksiin.

Toisaalta kun tarkastelen tunne-elämääni, huomaan että tämä on minulle ihan tyypillinen tapa kiintyä. Leimaudun helposti kaikenlaisiin ihmisiin ja olen aina kokenut intensiivisiä rakkaudellisia tunteita lyhyissäkin kohtaamisissa, mutta luopuminen ei ole vaikeaa. Vasta pidemmän ajan kuluessa ja yhteisten kokemusten karttuessa tunteeni syvenevät sellaisiksi, että uskallan luottaa niiden pysyvyyteen. Sitten rakastankin ikuisesti, vaikka yksipuolisestikin. Ja tyytyväisenä, ei rakkaus tarvitse vastakaikua ollakseen olemassa. Uskallan kyseenalaistaa myyttisen äidinrakkauden ainakin omalla kohdallani: luulen että kyseessä on ihan sama tunne, joka sitoo minua muihinkin ihmisiin ja siksi voin olettaa, että se syttyy minussa samoin, hiljalleen.

Eli ei, ei se rakkaus iske kuin metrinen leka, kyllä se on niin että you don't fall in love by chance, you choose.

* Nyt sillä alkaa olla jo asiaa! HIH. Kää. Äninää ja haudantakaista korinaa. Vauva-ha <3