Postaus jossa ei puhuta lapsesta

En päässyt kouluun. Itseasiassa soveltuvuuskokeessa saamani tulokset viittaavat siihen, että minulla ei ole ikinä asiaa kyseiseen kouluun ellen a) opettele valehtelemaan persoonallisuustesteissä tai b) muutu toiseksi ihmiseksi. Alkuun vähän masensi, mutta sitten jäin pohtimaan koko kokeen tarkoituksenmukaisuutta ja järjellisyyttä.

Olen aina pitänyt soveltuvuustestejä epäilyttävinä, koska personaallisuuden mittaus nyt ylipäätään on aika ongelmallista. Olen entistä vakuuttuneempi: vaikka tunnistaisin itseni saamistani tuloksista - mikä on totta vain tiettyyn rajaan asti - en voi käsittää miksi tietynlainen persoonallisuus olisi este jollakin alalla toimimiselle. Jos motivaatio on kohdillaan, ihminen voi kyllä haastaa itsensä ja tehdä itselleen vähemmän luontevia asioita. Okei, ehkä jonkun neurokirurgin on hyvä olla skarppi tyyppi, mutta tietääkseni neurokirurgeille ei tehdä soveltuvuustestejä eli voimme vain elää toivossa.

Raportin tutkiminen oli tavallaan tosi lohdutonta: paperissa kerrottiin, että aikuisen persoonaallisuuden piirteet ovat 70-prosenttisesti muuttumattomia, eli tavallaan mulla ei ole edes mitään mahdollisuutta petrata tässä kokeessa. Olin tulosten mukaan myös tosi selvästi sellainen tyyppi, joka viihtyisi alalla, jolle hain, mutta valitettavasti musta nyt vain ei ole siihen  hommaan (eikä nyt puhuta mistään vakoojasta tai reittilentäjästä). Jos ko. ala olisi ikiaikainen unelmani, saattaisin olla melko paskana. Nyt olen vain lievästi pöyristynyt ja semisti huvittunut.

Minulla on tapana vastata testeissä aika äärimmäisesti. Luulen ja toivon, että vastaustyylien erilaisuus on jotenkin kontrolloitu, mutta nähdäkseni omani heijastuu kyllä tulosten analyysista. Vaikutan jotenkin tosi äärimmäiseltä tyypiltä niiden perusteella vaikka oikeastaan olen aika tasainen.

Jäin miettimään sellaistakin, että millä perusteella  on päätetty mitkä persoonallisuuden ulottuvuudet ovat sellaisia, jotka ovat merkittäviä alalla pärjäämisessä? Onko hommaa ihan jotenkin tutkittu, että nämä ja nämä pärjäävät ja pysyvät näissä hommissa? Vai onko joku vain fiilispohjalta päättänyt, että esimerkiksi nyt vaikka sairaanhoitajan (en hakenut sairaanhoitajakouluun) pitää olla positiivinen, luottavainen ja johtajahenkinen? Onko testit laadittu kuinka tiiviissä yhteistyössä koulun kanssa vai onko ne vetänyt ulkopuolinen pyskologiyritys saanut ihan itse soveltaa? Mulla on paljon kysymyksiä! Saisikohan sieltä koululta vastauksia?

No mutta, käyn ehkä keväällä yrittämässä uudelleen. Saatan vähän optimoida vastauksiani ihan tieteellisestä mielenkiinnosta. Tai sitten vaan pänttään sikana ja pääsen opiskelemaan psykologiaa ja rupean itse värkkäämään noita soveltuvuustestejä ilman minkäänlaisia soveltuvuusarviointeja. Hahaa.

Eli olen siis vielä kotiäitinä keväänkin. Tuli kyllä sellainen fiilis, että haen seuraavassa haussa vähän useampaan kouluun ja ehkä myös käyn pehmittelemässä amanuenssia omalla laitoksella yliopistolla. Voisin tehdä paluun akateemiseen maailmaan, syödä Unicafessa muiden ikuisuusopiskelijoiden kanssa, kiikuttaa muksun yliopiston lapsiparkkiin tätinsä hoiviin, nököttää kirjastossa, ihastua opeen, ehkä käydä open huoneessa vastaanotolla tai jollain muulla otolla, vaeltaa edestakaisin opintoputkessa ja unohtaa palauttaa kurssikirjat ajoissa.

Nyt kun tuon tuohon kirjoitin niin kuulostaa ihan hyvältä! Mutta homehdutaan nyt vielä hetki. Onneksi on sitä muutakin elämää, virkistävää, inspiroivaa, kihelmöivää elämää.

Sukkisruokailu

Eilen, kun vauva söi banaania, muistin joskus lukeneeni internetistä sellaisen näppärän vinkin, että muhjaavat tuotteet voi sujauttaa verkkosukkikseen ja antaa vauvan imeskellä ne siitä läpi. Tätä oli pakko kokeilla, kun ei se liukas pieni banaaniköntsä pysynyt kädessä. Ja tuli muutenkin tuossa yksi päivä todettua, että maharöllykkä tursuilee aika ikävästi verkkisten vyötärönauhan alla, sattuu, joten hyvin voin lahjoittaa seksipöksyt eteenpäin ruokintavälineeksi. Nips naps, bansku sukkaan, hyvin toimi!

Päivitin toki tästä Facebookiin, koska olen lennokas vauvapäivittäjä, ja sain sitten sellaisen vastauksen, että

Eiks siinä oo riski, että sukkis hajoaa ja tarttuu vauvan kurkkuun? Me on aina annettu ihan semmosenaan ja siivottu sit. Tai syötetty bansku lusikalla ja sormiruokailtu jollain vähemmän mössöllä :)

Aargh. Mitä mun nyt kuuluu tällaiseen vastata? Että joo mutta kun se bansku annettiin sille kätöseen nimenomaan harhautusruoaksi, että saatiin sose lapioitua kitusiin. Että olen allergiahysteerinen idarimutsi enkä anna sille vielä muuta kuin ihan vähän banaania, jota en todellakaan jaksa mössätä, koska siitä tulisi vain joku yksi lusikallinen. Että ihan sama mikä siivo, mutta ei se vauva voi syödä banaania lattialta - siis voi syödä lattialla käynyttä banaania, mutta jos se banaani vaan on siellä, ei se yllä siihen. Että mä vaan repäisin sen sukkiksen tuolta kaapista enkä hirveesti kelaillut mitään. Että ihan sama mitä te olette tehneet, me halutaan sormiruokailla banaania SUKKAHOUSUISTA. Olen ehkä jotenkin kiukkuinen (joo, on menkat).

Tällaistahan tämä kommunikointi usein on. Kerromme toisillemme miten olemme itse ratkaisseet minkäkin pikkuisen dilemman ja siihen tulee ihmettelevä tai kummasteleva ja ärsyttävän neuvova sävy. Sitten taas hermostuttaa. Tulee tarve selitellä vaikka mun mielestä mun ei tarvitse selittää, jos haluan syöttää vauvalleni banaania.

Joten keräsin hermoni ja vastasin sitten näin:

jaa-a. sanoisin että teoriassa on mahdollista saada se rikki, mutta sit toisaalta en muista että ykskään päältäni verkkosukkia repivä henkilö olis saanut niitä palasiksi joten ehkä sukkista imeskelevä vauvakaan ei ole akuutissa vaarassa. ainakaan jos tämä sukkisruokailu ei ole ensisijainen ruokailuideologia.

En laittanut hymiötä.

Perheen pedit

Lainasin taas Kukkavarpaalta aiheen ja pohdin sänkyhommia. Meidän perhe on nyt kaikenlaisten vaiheiden kautta asettunut seuraavanlaisiin nukkumisjärjestelyihin:

Vauva nukkuu häkellyttävän rauhallisesti meidän makuuhuoneessa pinniksessä.
Minä heräilen yksin leveässä parisängyssä muutaman kerran yössä ihmettelemään mitä tapahtuu, mutta ehdin silti nähdä taas unia.
Mies kuorsaa tyytyväisenä studion lattialla (ilman patjaa), koska se on paras sen selälle.

Harkitsen kuitenkin siirtymistä olohuoneen varasängylle (jota ei ole viety varastoon sen jälkeen, kun se oli kiilattu sohvan viereen vauvan ja äidin perhepeti nro 1:seksi, kun en päässyt sektiohaavan kanssa kiipeämään). Vauva on nimittäin alkanut havahtua aina, kun menen nukkumaan tai nousen yöllä pissalle, eikä kukaan jaksa miettiä pitäiskö makkarin seinään pultattu massiivinen futonparvihökötys siirtää johonkin muualle (esim. sinne studioon).

Sitä on tässä kuukausien kuluessa herännyt tajuamaan, että nukkumishommansa voi järjestää lukemattomin eri tavoin. Mä olen itse nukkunut parhaiten yksin aikuisiällä (vaikka nukuin kuulemma vauvana vieressä ja isompanakin lapsena kömmin lähes joka yö tädin viereen). Olen ollut välillä tosi ahdistunut siitä parisuhdestandardista, että pitää nukkua vierekkäin - erityisesti jos vieruskaveri on ollut hikinen tai paatunut lusikoitsija. Olen kostanut viemällä peiton ja heittämällä satunnaisen koiven sen päälle. Vauva oli vieressä ihan joo suloinen, mutta se sitten taas heitti koipiaan mun naamalle, joten kyllä senkin seura alkoi rassata aika lailla.

En osaa sanoa olisiko se halunnut nukkua vielä mun vieressä, koska se ei osaa sitä kertoa. Siitä päätellen, että uni rauhoittui omassa sängyssä, tämä oli ihan puhtaasti nukkumisteknisistä syistä oikea ratkaisu. Mutta kun eihän se penteleen perhepeti ole ainoastaan nukkumistekninen ratkaisu, siihen liittyy kaikkia merkityksiä. Ja ne merkitykset liittyvät juuri niihin juttuihin, joissa olen kokenut suurta epävarmuutta äitiyden ensimetreillä.

Olisin kyllä saattanut vielä pitää vauvaa vieressä jonkin aikaa kaikesta härdellistä huolimatta, jos sänkyratkaisumme olisi ollut hieman matalampi, ihan alas kupsahtamisen uhallakin. Tuntuu että vauvat yleensä selviää niistä normimuksahduksista kyllä. Näin siitäkin huolimatta, että olen miettinyt kuinka paljon tästä munkin puolen vuoden perhepetihommasta lähti ihan oikeasti omasta tahdosta: alunperin otin vauva viereen, koska sitä oli helpompi hoitaa ja imettää niin, mutta samalla huomasin ajattelevani, että mun kuuluu haluta olla vauvani vieressä yölläkin, vaikka en tuntenut siihen mitään suurta poltetta. Koin jonkinlaista morkkista siitä, että hyljeksin vauvaa sairaalassa ja halusin vain, että se nukkuisi siellä pienessä työnnettävässä kopassaan, ja päätin hyvittää ottamalla sen öiksi kainaloon.

Nyt sanoisin, että meidän perheessä on löydetty jonkinlainen läheisyystasapaino eikä kenenkään tarvitse miettiä, että jääkö joku sillä saralla jostain paitsi. Päivisin pussaillaan toisiamme ihan vaan pussailemisen ilosta ja öisin me kaikki nukumme. Omissa pikku kolosissamme. Jee!

Kotona

Me tällä netissä naputellaan kaikkia äitihommia ruudulle ja sitten vertaillaan, kyttäillään, tsempataan, vittuunnutaan, kauhistellaan, ihastellaan kaikkea sitä mitä muut tekee.

Aika usein mietin kuitenkin sitä, kuinka me ei kuitenkaan voida nähdä toistemme koteihin ja siihen miten meistä kukakin lastensa kanssa siellä on. Tajuutteko mitä ajan takaa? Mä voin täälla kertoa, että kaikki on paskaa tai että kaikki on niin siistiä, mutta kotona on joka tapauksessa sekä hyviä että huonoja hetkiä. Mulle on tärkeempää oksentaa se paska ulos, kun taas toiselle on tärkeempää jakaa ne ihanat hetket.

Voin täällä kirjoitella siitä kuinka tukehdun himaan vauvan kanssa, ahdistaa vapauden ja spontaaniuden menetys, mulla ei ole äitikavereita ja itkettää, mutta sit tosiasiassa meillä on kuitenkin vauvan kanssa enimmäkseen kivaa, kun me höpsötellään ja kutitellaan päivät pitkät. Mun mielestä nämä kaksi tunnetilaa eivät mitenkään sulje toisiaan pois.

Kirjoitan siitä kuinka pelottavaa on, kun vastasyntynyt tuntuu vieraalle ja oudolle, mutta se ei tarkoita etten mä olisi hoivannut ja huolehtinut siitä parhaani mukaan niinä ekoina viikkoina. Mulla ei ole tunnetta etten voisi välillä jättää vauvaa isänsä hoiviin, mutta ehkä jätän mainitsematta kuinka ikävöin sitä sit kuitenkin, kun juoksentelen pää punaisena välikausivaatekaupoilla, että ehtisin kotiin ennen kuin se menee nukkumaan. Kun isä-ha tulee kotiin, saatan tyrkätä sille vauvan huojentuneena, mut jään sit usein kuitenkin ihailemaan vauvaa sen sylissä vähän kauempaa sen sijaan että ryntäisin omiin puuhiini. Kun se on niin söpö.

Mistään mun jutuista ei oikeestaan voi päätellä millainen äiti mä ihan todella olen, koska kukaan muu paitsi minä ja mun vauva ei ole läsnä näissä pitkissä kotipäivissä. Mä en tunne näitä ihmisiä nimimerkkien takana oikeesti, en tiedä miten ne on ihmisten kanssa. Saati sit vauvojensa. Uskon kyllä että kuka tahansa, joka jaksaa kirjoittaa vauvastaan blogia, on sen vauvan kanssa just niin hyvin kuin osaa (ellei oo joku hullu kiduttaja, joka tarttee sen kulissin).

En varmaan itsekään saa koskaan tietää miltä tää mun meininki näyttää, ei mulla ole kykyä arvioida miten mä vaikka vuorovaikutan vauvani kanssa, mutta tällä hetkellä tuntuu, että tää menee ihan hyvin. Mun vahvuus on ehkä siinä, että olen tosi iisi enkä hermostu helposti. Oon vauvan kanssa yleensä rauhallinen, muistan ehkä yhden tai kaks kertaa kun olen turhautunut siihen. Heikkoudekseni voisin lukea sen, että saatan olla välillä vähän poissaoleva, koska olen tottunut nauttimaan yksinäisyydestä. Jatkuva seurallisuus uuvuttaa mua ja huomaan joskus unohtuvani ajatuksiini. Vauva kyllä huomaa sen heti ja ilmoittaa että nyt voisit äiti keskittyä.

Uskoisin, että nämä on niitä juttuja, joista meidän lapset meidät isoina muistaa. Äiti jaksoi leikkiä, mutta välillä se ei kuunnellut. Äiti rakasti meitä kybällä, mutta sai välillä raivareita. Äiti ei näyttänyt tunteitaan, mutta puolusti meitä viimeiseen asti. Ja niin edelleen. Ehkä siksi mä en jaksa niin kauheesti stressata näistä vauvanhoidollisista valinnoista, kun tuntuu, että se tärkein työ tehdään oman itsen kanssa diilaamisessa tässä uudessa tilanteessa ja niissä hetkissä, kun mä olen vauvani kanssa.

Huijattu olo

Sairaalareissusta jäi idiootti olo. Mietin kerronko kenellekään, vai tuleeko jotain tyypillinen ensisynnyttäjä tai kyl sen sit tietää -kommenttia. Tämä liittynee siihen jo valmiiksi varpaillaan olemiseen.

Mutta eiköhän jokainen täysjärkinen tilassani oleva olisi käynyt tsekattavana tilanteessa, jossa keskellä katua lorahtaa saappaantäydeltä. Etenkin kun sitä edeltää sarja kummallisia supistuksia, joita tarkkaillessaan unohtaa tarkkailla ikkunan takana vilistävää maisemaa. Yritän lohduttautua sillä, etten sentään juossut heti taksiin, vaan soitin sairaalaan ja toimin ohjeiden mukaisesti. Aamulla jätin eeppisen sairaalakassin kotiin, en uskonut että jään osastolle (enkä oikeasti usko tarvitsevani kauheasti kamaa synnytyksessä. Se kassi on vain joku rituaali, johon haluan osallistua).

Käytyämme a-han kanssa käyrillä päätin mennä vielä äänestämään ja ostamaan lisää vadelmanlehtiteetä. Huomasin olevani ensimmäistä kertaa vittuuntunut koko raskauteen, kuuntelin musiikkia ja haikailin taakse jääneiden bändäripäivien perään. Mietin miksi en käynyt lauantain bileissä edes moikkaamassa tyyppejä, joiden perässä olen jaksanut juosta ympäri Eurooppaa. Viikonloppuna halusin vain kotiin, nyt halusin viikonloppuni takaisin, vaikka se keikkakin oli oikeastaan aika huono.

Reagoin varmaan pettymykseen. Olen valmis siihen, että vauva tulee, mutta en siihen että se antaa ymmärtää tulevansa ja sitten ei tulekaan. Vauvat on just tollasii.

Puolustuskannalla

Olen ehkä tavoittanut sisäisen av-mammani. Tai ainakin tajunnut jotakin siitä miksi joku sellaiseksi päätyy. Suojeluvaisto vauvaa kohtaan heräsi lähes välittömästi positiivisen raskaustestin myötä, mutta nyt oman reviirin vahtiminen on mennyt siihen pisteeseen, että olen jatkuvasti puolustuskannalla: suojelen jopa kaikkia vauvaan liittyviä ajatuksiani.

Tämän myötä otan kaikki ihan hyvää tarkoittavat neuvot henkilökohtaisina loukkauksina. En halua kuulla, että kannattaa antaa koiran nuolla vauvaa vastuskyvyn kasvattamiseksi eikä todellakaan tarvitse muistuttaa, että kannattaa hakkia tilava vaippakassi. Itsestäänselvyyksien lisäksi oikeasti ihan hyvätkin neuvot saavat täystyrmäyksen, jopa sellaiset joita en ehkä itse olisi tullut ajatelleeksi. Samalla kuitenkin tiedostan neuvomisen olevan jokin merkittävä osa kollektiivista äitiyttä (johon osallistuvat mielellään myös lapsettomat naiset) ja yritän siksi suhtautua siihen suopeasti.

Saatan närkästyä jopa kritiikistä, joka ei ole millään tavalla minulle suunnattu. Esimerkkinä toimikoon vierailulla käynyt tuttavaperhe, joka oli tuohtunut bussikuskin nykivästä ajotyylistä. Huono bussikuski ei millään tavalla voi olla mun moka, mutta koska perhe oli tulossa minun luokseni kylään, ensireaktioni oli puolustaa minun luokseni kuljettavaa joukkoliikennevälinettä, sitä liikennöivää yhtiötä ja jotakin sen nimettömistä kuljettajista. Ei mitään järkeä.

Toinen ystäväni huomioi, että kotimme ei näytä siltä, että täällä on kohta vauva. Siis mitäh, väitätkö ettei meidän koti ole hyvä vauvalle?! Kieltämättä kaikki vaunut, vaatteet ja muut vauvaromppeet oli siivottu kaappeihin juhlien tieltä eikä pinnasänkyäkään vielä ole. Uskoisin kaverini kuitenkin ilmaisseen ihan vain oletuksensa siitä miltä lapsiperheen koti ehkä näyttäisi, koskapa heti perään huomautti ettei tunne ketään muuta lisääntynyttä.

Varmaankin voin vyöryttää osan syystä internetille, jonka äärellä roikkumalla ei kovin ruusuista kuvaa äitien välisestä lojaalisuudesta saa. Tällä taistelutantereella sietääkin pitää puolensa. Mutta uskon kuitenkin olevani edes jossain määrin immuuni kaikelle nettiskeidalle - onhan täällä tullut pyörittyä - ja syytän siis tästäkin aivonyrjähdyksestä jotakin elimellisesti raskaana olemiseen liittyvää.