Sf-mitta se vaan nousee, mieliala laskee

Neste-episodi ei ollut hyvä homma. Jos nyt tekisin sen perhanan v-käyrätestin, olisin joku saakelin Nina Mikkonen. Samalla kun koko raskaus korpeaa entistä enemmän, itseluottamus vajoaa jonnekin maan rakoon.

Olin jo lähes varma, että synnytys menee ihan hyvin ja ei se vauvanhoitokaan mitään rakettitiedettä voi olla, mutta nyt heinäkuiset huolet nostavat taas päätään. Mihin ihmeeseen mä olen oikein ryhtynyt?! Mitä jos pää ei kestä. Ja mitä jos kroppa ei kestä. En osaa, en tiedä mitä tapahtuu, mistä sen synnytyksen alkamisen sitten tunnistaa.

Oikeastaan tajusin vasta tuon keskiviikkoisen myötä millaisen matkan olen tässä jo tehnyt: olen aloittanut nollasta, ilman minkäänlaista kokemusta vauvoista tai edes läheisten raskauksista, ja rakentanut luottamusta siihen, että tämä kroppa hoitaa kyllä homman kotiin ja myöhemmin Siperia opettaa ja pärjään vauvan kanssa. Olen tietoisesti päättänyt herkistyä omalle intuitiolle, testaillut sitä sellaisella uteliaalla asenteella. Fiilistellyt kaikkia kehossa tapahtuvia apinajuttuja ja uuteen rooliin mahdollisesti valmistavia päävammoja sekä tietty itse a-ha:ta, joka on jo tavallaan tuttu.

Yritin selittää poikaystävälle, miksi olen apea. Ei se ihan tainnut tajuta, kertoi vaan että itselleen pitää antaa lupa erehtyä. Ehkä sillä on pointti, ehkä mua nolottaa, kun menin sairaalaan, eikä se ollutkaan mitään.

Onko mulla liian korkeat odotukset sen suhteen, että voisin jotenkin kontrolloida synnytystä (tai tätä raskautta)? Ei mun mielestä. Olen toki tehnyt toiveita, valmentanut itseäni parhaaksi katsomillani tavoilla, miettinyt miten mahdollisesti voisin hyödyntää juttuja muilta elämänalueilta. Mutta en mä mielestäni ole missään vaiheessa kuvitellut, että voisin päättää miten homma lopulta menee. Osaan kuvitella itseni leikkauspöydällekin. Tai sitten valehtelen itselleni, on sekin ihan mahdollista.

Mutta totuus on, että väärä hälytys veti vähän mattoa alta ja olen taas aika hukassa koko synnytyksen ja vauvahomman kanssa. Melkein yhdeksän kuukauden aikana kovalla päänsisäisellä duunilla rakennettu rento ja luottavainen olo on tipotiessään. Tuntuu että olisin tarvinnut sitä tähän loppuun.

Huijattu olo

Sairaalareissusta jäi idiootti olo. Mietin kerronko kenellekään, vai tuleeko jotain tyypillinen ensisynnyttäjä tai kyl sen sit tietää -kommenttia. Tämä liittynee siihen jo valmiiksi varpaillaan olemiseen.

Mutta eiköhän jokainen täysjärkinen tilassani oleva olisi käynyt tsekattavana tilanteessa, jossa keskellä katua lorahtaa saappaantäydeltä. Etenkin kun sitä edeltää sarja kummallisia supistuksia, joita tarkkaillessaan unohtaa tarkkailla ikkunan takana vilistävää maisemaa. Yritän lohduttautua sillä, etten sentään juossut heti taksiin, vaan soitin sairaalaan ja toimin ohjeiden mukaisesti. Aamulla jätin eeppisen sairaalakassin kotiin, en uskonut että jään osastolle (enkä oikeasti usko tarvitsevani kauheasti kamaa synnytyksessä. Se kassi on vain joku rituaali, johon haluan osallistua).

Käytyämme a-han kanssa käyrillä päätin mennä vielä äänestämään ja ostamaan lisää vadelmanlehtiteetä. Huomasin olevani ensimmäistä kertaa vittuuntunut koko raskauteen, kuuntelin musiikkia ja haikailin taakse jääneiden bändäripäivien perään. Mietin miksi en käynyt lauantain bileissä edes moikkaamassa tyyppejä, joiden perässä olen jaksanut juosta ympäri Eurooppaa. Viikonloppuna halusin vain kotiin, nyt halusin viikonloppuni takaisin, vaikka se keikkakin oli oikeastaan aika huono.

Reagoin varmaan pettymykseen. Olen valmis siihen, että vauva tulee, mutta en siihen että se antaa ymmärtää tulevansa ja sitten ei tulekaan. Vauvat on just tollasii.

Perusasioiden äärellä, osa II: ruokavalion udet tuulet

Raskaus kaiketi tuo mukanaan omituisia syömiseen liittyviä mielihaluja.

Liitutaulua en sentään ole halunnut nuolla ja ainoa ruoka-aine, jota en enää jostakin syystä siedä, on tuore pinaatti. Pääasiallisesti kasvispitoista ruokavaliotani olen tuunannut hieman verisempään suuntaan ja joinakin öinä olen löytänyt itseni jääkaapilta kittaamasta kylmää maitoa. Viimeksi join maitoa lapsena. Ei mitenkään poikkeuksellista, uskoisin.

Jonkinlaista omituisuutta ruokahaluissani on kuitenkin ollut havaittavissa:

- Kaupan parkkipaikalla maassa oleva kökkäre (mahdollisesti koirankakkaa) muistutti mielestäni grillattua kanankoipea.
- Yksi päivä halusin syödä bussin lattialla makoilevan ruskean koiran, koska se näytti suklaalta.
- Olen myös kuolannut Alkon esitteen symboleja, jotka ilmaisevat mihin käyttöön viini passaa parhaiten: nam juustoa! Ooh herkullinen lammas!
- Mitä ihmettä ne sellaiset jauhoiset läpinäkyvissä pötköissä myytävät karkintapaiset ovat? Jotain laihdutusvalmisteita tai urheilulisäravinteita? Ihansama, niitä olisi saatava. Jos en saa, voisin myös imeskellä vitamiiniporetabletteja.

Yllätin myös itseni olemalla alkuraskaudessa melko hysteerinen näiden syömisjuttujen suhteen. Kieltäydyin voileipäkakusta, kun kuorrutteessa oli tuorejuustoa. Vasta sitten kun annoin itselleni anteeksi etten olekaan sellainen rento odottaja, joka osaa aina käyttää aivojaan riskien arvioimiseen myös raskauteen liittyvissä jutuissa, pystyin hellittämään vähän. Ensimmäisen sushiannokseni söin epäluuloisena ja pienessä paniikissa, tokasta osasin jo nauttiakin.

Jos siis jo raskausaikana olen joutunut muuttamaan mieltäni ja käsitystä itsestäni useampaan otteeseen, voin uskoa että omien asenteiden jumppaamista on luvassa vielä paljon paljon enemmän, kun vauva syntyy. Varmaan ja etenkin myös ruoka-asioissa.

PS. Sinänsä itse ruokaan liittymätön asia, mutta sitäkin kiintoisampi huomio: olen alkanut kuolata ja tiputella ruokaa suustani syödessä. Olen miettinyt että ehkä kehon hienomotoriikka kärsii kaiken kaikkiaan, kun kaikki on suuressa myllerryksen tilassa. Ainakin tekee helpommaksi samaistua pikkupilttiin, joka ei saa sitä safkaa ihan sinne minne pitäisi.

Puolustuskannalla

Olen ehkä tavoittanut sisäisen av-mammani. Tai ainakin tajunnut jotakin siitä miksi joku sellaiseksi päätyy. Suojeluvaisto vauvaa kohtaan heräsi lähes välittömästi positiivisen raskaustestin myötä, mutta nyt oman reviirin vahtiminen on mennyt siihen pisteeseen, että olen jatkuvasti puolustuskannalla: suojelen jopa kaikkia vauvaan liittyviä ajatuksiani.

Tämän myötä otan kaikki ihan hyvää tarkoittavat neuvot henkilökohtaisina loukkauksina. En halua kuulla, että kannattaa antaa koiran nuolla vauvaa vastuskyvyn kasvattamiseksi eikä todellakaan tarvitse muistuttaa, että kannattaa hakkia tilava vaippakassi. Itsestäänselvyyksien lisäksi oikeasti ihan hyvätkin neuvot saavat täystyrmäyksen, jopa sellaiset joita en ehkä itse olisi tullut ajatelleeksi. Samalla kuitenkin tiedostan neuvomisen olevan jokin merkittävä osa kollektiivista äitiyttä (johon osallistuvat mielellään myös lapsettomat naiset) ja yritän siksi suhtautua siihen suopeasti.

Saatan närkästyä jopa kritiikistä, joka ei ole millään tavalla minulle suunnattu. Esimerkkinä toimikoon vierailulla käynyt tuttavaperhe, joka oli tuohtunut bussikuskin nykivästä ajotyylistä. Huono bussikuski ei millään tavalla voi olla mun moka, mutta koska perhe oli tulossa minun luokseni kylään, ensireaktioni oli puolustaa minun luokseni kuljettavaa joukkoliikennevälinettä, sitä liikennöivää yhtiötä ja jotakin sen nimettömistä kuljettajista. Ei mitään järkeä.

Toinen ystäväni huomioi, että kotimme ei näytä siltä, että täällä on kohta vauva. Siis mitäh, väitätkö ettei meidän koti ole hyvä vauvalle?! Kieltämättä kaikki vaunut, vaatteet ja muut vauvaromppeet oli siivottu kaappeihin juhlien tieltä eikä pinnasänkyäkään vielä ole. Uskoisin kaverini kuitenkin ilmaisseen ihan vain oletuksensa siitä miltä lapsiperheen koti ehkä näyttäisi, koskapa heti perään huomautti ettei tunne ketään muuta lisääntynyttä.

Varmaankin voin vyöryttää osan syystä internetille, jonka äärellä roikkumalla ei kovin ruusuista kuvaa äitien välisestä lojaalisuudesta saa. Tällä taistelutantereella sietääkin pitää puolensa. Mutta uskon kuitenkin olevani edes jossain määrin immuuni kaikelle nettiskeidalle - onhan täällä tullut pyörittyä - ja syytän siis tästäkin aivonyrjähdyksestä jotakin elimellisesti raskaana olemiseen liittyvää.

Perusasioiden äärellä, osa I: nukkumishommat laskussa

Kahden täysin unettoman yön jälkeen kahdentoista tunnin setti, ylös iltapäivästä ja vielä päälle iltapäikkärit kahdeksan aikaan - lopputulemana blogipuuhastelua viiden aikaan aamusta, poikaystävän kello soi 25 minuutin päästä. Kun rekat aloittavat piippauskonsertin ikkunan takana kuuden aikaan, on yleensä hyvä hetki edes yrittää sitä nukkumista (tai vaihtoehtoisesti syödä aamiaista). A-hakin on meuhkannut kulkiluiden kohdilla jo muutaman tunnin ja yrittää ehkä kertoa, että voitais vaihtaa makuuasentoon.

Neuvolantäti on siitä reilu, että käski nukkua silloin kun nukuttaa ja aina voi ottaa päivällä takaisin olen kuullut muidenkin äitiyslomalaisten muistuttavan. Arveluttaa vain miten helppo tästä on sitten sujahtaa äitimaailmaan, jossa leikkipuistossa ollaan viimeistään klo 9 myös viikonloppuisin ja niitä neuvola-aikoja saa aamukahdeksalta. Vertaisverkostojen puuttuessa tarkistin jo varmuuden vuoksi paikalliset perhekahvilatkin ja jäin miettimään, että ihanko tosi pääsen paikalle ennen kymmentä.

Joka tapauksessa vauvalle pitäisi kai luoda jokin vuorokausirytmi ja harvinaisen rytmitajuttomana olen huolissani.