Sukkisruokailu

Eilen, kun vauva söi banaania, muistin joskus lukeneeni internetistä sellaisen näppärän vinkin, että muhjaavat tuotteet voi sujauttaa verkkosukkikseen ja antaa vauvan imeskellä ne siitä läpi. Tätä oli pakko kokeilla, kun ei se liukas pieni banaaniköntsä pysynyt kädessä. Ja tuli muutenkin tuossa yksi päivä todettua, että maharöllykkä tursuilee aika ikävästi verkkisten vyötärönauhan alla, sattuu, joten hyvin voin lahjoittaa seksipöksyt eteenpäin ruokintavälineeksi. Nips naps, bansku sukkaan, hyvin toimi!

Päivitin toki tästä Facebookiin, koska olen lennokas vauvapäivittäjä, ja sain sitten sellaisen vastauksen, että

Eiks siinä oo riski, että sukkis hajoaa ja tarttuu vauvan kurkkuun? Me on aina annettu ihan semmosenaan ja siivottu sit. Tai syötetty bansku lusikalla ja sormiruokailtu jollain vähemmän mössöllä :)

Aargh. Mitä mun nyt kuuluu tällaiseen vastata? Että joo mutta kun se bansku annettiin sille kätöseen nimenomaan harhautusruoaksi, että saatiin sose lapioitua kitusiin. Että olen allergiahysteerinen idarimutsi enkä anna sille vielä muuta kuin ihan vähän banaania, jota en todellakaan jaksa mössätä, koska siitä tulisi vain joku yksi lusikallinen. Että ihan sama mikä siivo, mutta ei se vauva voi syödä banaania lattialta - siis voi syödä lattialla käynyttä banaania, mutta jos se banaani vaan on siellä, ei se yllä siihen. Että mä vaan repäisin sen sukkiksen tuolta kaapista enkä hirveesti kelaillut mitään. Että ihan sama mitä te olette tehneet, me halutaan sormiruokailla banaania SUKKAHOUSUISTA. Olen ehkä jotenkin kiukkuinen (joo, on menkat).

Tällaistahan tämä kommunikointi usein on. Kerromme toisillemme miten olemme itse ratkaisseet minkäkin pikkuisen dilemman ja siihen tulee ihmettelevä tai kummasteleva ja ärsyttävän neuvova sävy. Sitten taas hermostuttaa. Tulee tarve selitellä vaikka mun mielestä mun ei tarvitse selittää, jos haluan syöttää vauvalleni banaania.

Joten keräsin hermoni ja vastasin sitten näin:

jaa-a. sanoisin että teoriassa on mahdollista saada se rikki, mutta sit toisaalta en muista että ykskään päältäni verkkosukkia repivä henkilö olis saanut niitä palasiksi joten ehkä sukkista imeskelevä vauvakaan ei ole akuutissa vaarassa. ainakaan jos tämä sukkisruokailu ei ole ensisijainen ruokailuideologia.

En laittanut hymiötä.

Kahden äiti

No en oo paksuna! Kauhea ajatus.

Mutta kävin terveyskeskuksessa näyttämässä lapsosen peppua. Nimittäin olin sitä mieltä, että vaippaihottuma oli äitynyt aika ikävän näköiseksi. Myönnän ihan auliisti, että olen uusavuton kolmekymppinen yhden lapsen äiti, joka ei tiedä miten vaippaihottumaa hoidetaan. Mulla ei ole minkäänlaista aikaisempaa kokemusta vaipallisista poimukkaista olennoista.

Nuori terkkari oli ihan hämillään. "Iik onpa se pieni! Ei kai se putoa tuosta pöydältä? Tämä on niin korkea. Voi ei se itkee, meillä ei ole täällä leluja, voi voi." Ja sitten se haki vanhemman terkkarin katsomaan sitä pyllyä, koska ei tajunnut siitä mitään.

"Kahden lapsen kokemuksella sanoisin, että kyllä tuo sinkkivoiteella lähtee."

Ok. Internet on täynnä kolmen äitejä, jotka olis osanneet kertoa mulle ton. Jos ei lähde, niin ens viikolla on neuvolalääkäri. Niin ja ei se oo niin paha, tein nimittäin diaper rash -kuvahaun. Huh huh.

Natsimutsi vai Semai?

Jani Kaaro kirjoitti kiehtovan kolumnin lasten videopelaamisesta ja malesialaisesta Semai-heimosta, jossa lapsia ei rankaista tai kielletä.

Kommenteista löytyy ihan asiallista kritiikkiä siitä, että jonkin metsästäjä-keräilijäheimon logiikaa ei ehkä ihan suoraan voi soveltaa länsimäisen järjestäytyneen yhteiskunnan ilmiöihin, mutta eipä siitä tainnut olla kysekään. Jutun ydin oli mielestäni tässä:

Lapsen on itse löydettävä maailmansa ja itse opittava tarvitsemansa taidot, ja jos aikuiset puuttuvat tähän prosessiin ohjaamalla tai opettamalla, se on lapselle haitaksi.

Tämä on lähes täysin vastakkaista omalle asenteellemme, jossa koemme velvollisuudeksemme puuttua lapsen tekemisiin: Ohjata hänen kurssiaan; opettaa tietoja ja taitoja; ja muovata hänen luonnettaan, moraaliaan ja persoonallisuuttaan.

Minulla ei ole tässä vaiheessa mitään haisua siitä millainen vanhempi minusta tulee. Kuvittelen että kiellän ne asiat, jotka ovat oikeasti vaarallisia tai haitallisia ja käsken tehdä ne asiat, jotka ovat välttämättömiä - muuten annan muksun rellestää ja tutkia aika vapaasti. Todellisuudessa saatan olla ylisuojeleva hössöttäjä, joka hokee ei ei ja ei ihan vaan tottumuksesta ja vähentää viikkorahasta, jos kyynärpäät on ruokapöydällä*.

Samalla jossain takaraivossa tykyttää kuitenkin tietoisuus siitä, että vaikka tämä tuleva ihminen luonnollisesti omaksuu ympäristöstään asenteita, rajoituksia ja vapauksia, loppujen lopuksi minulla on aika vähän valtaa siihen, millaiset polut hän lopulta valitsee kuljettavakseen.

Kai tämä on tietoisuus on noussut siitä, kun on kelaillut koko raskausajan omaa lapsuuttaan - tajunnut että on näiden lähtökohtien luonnollinen tulos ja samalla kuinka käsittämättömän randomia koko homma lopulta on. Aika todennäköistä onkin, että olen enimmäkseen ihan pihalla ja hosun ympäriinsä miten parhaaksi näen, enkä vaan ehdi ajatella mitään kasvattamista, koska kaikki energia menee siihen, että pidän meidät hengissä. Ja a-hasta tulee silti ihan hyvä aikuinen.

Luenkin kaikkia näitä kasvatusoppaita ja -näkemyksiä enemmänkin niksipirkkana kuin jonain kokonaisvaltaisina kasvatusfilosofioina. Painan mieleen hyviä kikkakolmosia kiperien tilateiden varalla ja toivon, että jaksan olla kiinnostunut lapsestani niin paljon, että osaan määritellä sille ne tarvittavat rajat ja tukea sitä sen omissa taipumuksissa. Vaikka se sitten haluaisi pelata Minecraftia, kun itse tajuan tasan tarkkaan tetristä ja timanttipeliä.

* Pidin pienenä kaverini perheen kasvatusmetodeja aika kauhistuttavina ja olin salaa kiitollinen, että meillä meltiin Semai-hengessä. Toisaalta ne myös teki ruokaa yhdessä ja lauloi, oli niillä kivaakin.

Pallomahojen salaseurassa

Kovin moni on sanonut, että haluaisi lukea mun kirjoittamaa raskausblogia. Olen toki kovin otettu kaverien luottamuksesta tuottamaani kirjallista sisältöä kohtaan, mutta todellisuudessa en ole varma jaksaisivatko ne lukea kumminkaan. Yritin selittää yhdelle miksi.

En ole nimittäin yhtään varma onko minulla äitihommista tässä vaiheessa mitään uutta sanottavaa. Tämä raskaus kun tuntuu olevan vähän sellainen julkinen salaseura: kaikki siihen liittyvä matsku, ajatukset ja informaatio, on kyllä vapaasti kaikkien saavutettavissa ja internetistä luettavissa, mutta harvemmin kukaan eksyy sen pariin, jos aihe ei ole itselle ajankohtainen.

Sitten kun raskaus alkaa ensimmäistä kertaa, kaikki on uutta ja ihmeellistä ja sitä huomaa ajattelevansa aivan uudenlaisia ajatuksia, jotka haluaisi jakaa kaikille. Aika pian huomaa, että nämä ajatukset eivät olekaan kovin ainutlaatuisia, vaan osa ison äitilössin jaettua kokemusta. Jokaista uutta oivallusta tai herännyttä kysymystä löytyy kommentoimaan joku kolmen äiti kokemuksen syvällä rintaäänellä. Aika usein siinä on vähän sellaista päähäntaputtelun meininkiä, toivotellaan noob tervetulleeksi salaseuraan ja jaellaan niitä kallisarvoisia neuvoja (jotka pahimmillaan on luettu suoraan jostain neuvolan lappusista). Joillekin tämä tuntuu olevan ihan ok, mutta minua ärsyttää. Tuntuu että kokemukseltani yritetään riistää osa sen merkityksestä, kun heti rynnätään kertomaan, että been there done that.

Jos taas kirjoittaisin lapsettomille ystävilleni, voisin kirjoittaa mitä vain raskauteen liittyvää ja se saattaisi olla jännää, jos vain pukisin sen tarpeeksi raflaavaan asuun ja unohtaisin pahimmat masuasukkikliseet (jotka aiheuttavat useimmissa kuvotusta). Osa ystävistäni olikin ihan liekeissä, kun paljastin, että mahassa olevat vauvat ovat karvaisia ja tämän päälle vielä syövät sitä karvaa lapsiveden mukana ja paskantavat sen synnyttyään. Sen sijaan tuskin kukaan raskauden kokenut saa tästä tiedosta kauheita säväreitä. Joku pätevä äippä saattaisi kyllä muistuttaa mikä sen karvan hieno nimi on.

Aika mielenkiintoista keskustelua syntyi myös, kun ihmiset kauhistelivat Arizonan lakimuutosta, jonka mukaan äidit ovat raskaana kaksi viikkoa ennen hedelmöittymistä. Siinä sitten ruodittiin raskausmatikkaa oikein olan takaa ja kerroin, että kyllä minäkin vähän ekalla neuvolakäynnillä järkytyin, kun kuulin olevani kaksi viikkoa pidemmällä raskaudessa kuin olin maalaisjärjelläni päätellyt. Pohdin jopa että mitäs jos joku ehkä haluaisi abortin ja hänelle selviäisi, että aikaa onkin pari viikkoa vähemmän tehdä päätös. Mutta kaiken nyt tietämäni valossa en sitten taas osaa enää ajatella uutista niin, että "omg kaikki naiset on siis defaulttina raskaana koko ajan" kuten moni tuntui tekevän. Kuilu paksumahojen ja sellaisten asioihin perehtymättömien välillä aukesi siinä silmieni edessä koko komeudessaan.

On siis kovin haasteellista löytää jutuille sisältöä tai näkökulmaa, joka kiinnostaa sekä lapsellisia että lapsettomia. Ei kai sitä oikeasti tarvitsisikaan, mutta kehittäisin kyllä itselleni tästä ihan kohtuuttomia suorituspaineita, jos kirjailisin näitä juttuja avoimemmin.

Halusin kuitenkin kokeilla, että jäsentyvätkö nämä kaikki ajatukset joiksikin järkeviksi kokonaisuuksiksi. Koska sellainen yksityinen internetin nurkka, jossa olen saanut fiilistellä kaikki ekat potkut, söpöt vauvanvatteet ja turhat pelot ilman pelkoa siitä, että joku tulee jakamaan siihen viisauksiaan tai huokailemaan kyllästyneenä, mulla onkin jo.

Välilihaa valmentamassa

Neuvolantäti kysyi eilen pelottaako synnytys. Yllätyksekseni vastasin, että pikemminkin alan olla loppua kohti rauhallisempi. Tämä on kuulemma yleistä, kun olo alkaa olla kurja ja kärsimätön ja haluaisi vauvan vain ulos.

Alkuraskauden väliliha-ahdistus on kadonnut. Äitini on purkanut omaa synnytystraumaansa kertomalla minulle kauhujuttuja repeämistään, minkä seurauksena olin vuosia ihan satavarma, että en todellakaan synnytä ikinä. Mutta sitten tuli viiva tikkuun ja välilihan kanssa piti tulla sinuiksi.

Pohdin puolivitsillä, että jonkinlainen fistausohjelma voisi olla paikallaan. Tämä herätti keskustelua, koska eihän se nyt ole sama puskea päätä ulos jalkojen välistä kuin nyrkkiä sisään. Kuitenkin välilihan valmistamiseen myydään välineitä, jonka sukulaisia voi ostaa erotiikkaliikkeistä.

Konteksti vaikuttaa toki siihen onko tavoitteena seksuaalinen nautinto vai jokin muu - fistauksessa ja dildoleikeissä tunne täysinäisyydestä ja venymisestä voi olla joillekin justiinsa se juttu, kun taas synnytyksessä välilihassa tuntuva paine on vain välttämätön osa prosessia, kehon viesti siitä että jotain oleellista tapahtuu. Luulisin. Mutta samat paikat ne on siinä kurituksen kohteena, enkä jaksa uskoa että gynekologien vempeleellä venytetty väliliha on yhtään sen synnytysvalmiimpi kuin kotikonstein valmennetut ihopoimut.

Noh, aika rauhassa on väliliha saanut olla. Ostin hierontaöljyä, kun halvalla sai. Muistan sen olemassaolon joskus, mutta ei se venyttely ole kauheasti inspiroinut. Oikeastaan eniten on helpottanut se, kun on kieltäytynyt uskomasta hyväntahtoisia neuvojia, jotka jaksavat muistuttaa, että "älä vaan lue mitään kauhutarinoita" ja lukenut kaikki hirveimmät synnytysstoorit. Ja siihen päälle vähän dataa synnytysasentojen vaikutuksesta repeämien todennäköisyyksiin ja muuta hyödyllistä ja hyödytöntä.

Tässä vaiheessa olen jo hyväksynyt sen, että voin yrittää vaikuttaa jossain määrin omilla toimillani omiin kipupisteisiini (fyysisiin ja henkisiin), mutta loppujen lopuksi kaikki menee kuitenkin miten menee. Ei pelota enää.

Puolustuskannalla

Olen ehkä tavoittanut sisäisen av-mammani. Tai ainakin tajunnut jotakin siitä miksi joku sellaiseksi päätyy. Suojeluvaisto vauvaa kohtaan heräsi lähes välittömästi positiivisen raskaustestin myötä, mutta nyt oman reviirin vahtiminen on mennyt siihen pisteeseen, että olen jatkuvasti puolustuskannalla: suojelen jopa kaikkia vauvaan liittyviä ajatuksiani.

Tämän myötä otan kaikki ihan hyvää tarkoittavat neuvot henkilökohtaisina loukkauksina. En halua kuulla, että kannattaa antaa koiran nuolla vauvaa vastuskyvyn kasvattamiseksi eikä todellakaan tarvitse muistuttaa, että kannattaa hakkia tilava vaippakassi. Itsestäänselvyyksien lisäksi oikeasti ihan hyvätkin neuvot saavat täystyrmäyksen, jopa sellaiset joita en ehkä itse olisi tullut ajatelleeksi. Samalla kuitenkin tiedostan neuvomisen olevan jokin merkittävä osa kollektiivista äitiyttä (johon osallistuvat mielellään myös lapsettomat naiset) ja yritän siksi suhtautua siihen suopeasti.

Saatan närkästyä jopa kritiikistä, joka ei ole millään tavalla minulle suunnattu. Esimerkkinä toimikoon vierailulla käynyt tuttavaperhe, joka oli tuohtunut bussikuskin nykivästä ajotyylistä. Huono bussikuski ei millään tavalla voi olla mun moka, mutta koska perhe oli tulossa minun luokseni kylään, ensireaktioni oli puolustaa minun luokseni kuljettavaa joukkoliikennevälinettä, sitä liikennöivää yhtiötä ja jotakin sen nimettömistä kuljettajista. Ei mitään järkeä.

Toinen ystäväni huomioi, että kotimme ei näytä siltä, että täällä on kohta vauva. Siis mitäh, väitätkö ettei meidän koti ole hyvä vauvalle?! Kieltämättä kaikki vaunut, vaatteet ja muut vauvaromppeet oli siivottu kaappeihin juhlien tieltä eikä pinnasänkyäkään vielä ole. Uskoisin kaverini kuitenkin ilmaisseen ihan vain oletuksensa siitä miltä lapsiperheen koti ehkä näyttäisi, koskapa heti perään huomautti ettei tunne ketään muuta lisääntynyttä.

Varmaankin voin vyöryttää osan syystä internetille, jonka äärellä roikkumalla ei kovin ruusuista kuvaa äitien välisestä lojaalisuudesta saa. Tällä taistelutantereella sietääkin pitää puolensa. Mutta uskon kuitenkin olevani edes jossain määrin immuuni kaikelle nettiskeidalle - onhan täällä tullut pyörittyä - ja syytän siis tästäkin aivonyrjähdyksestä jotakin elimellisesti raskaana olemiseen liittyvää.