Kolmas kerta toden sanoo?

Maanantaina meillä on kolmas lääkäriaika.

Tänään kävin neuvolantätin tykönä puolivuotistarkastuttamassa lapsukaisen ja raportoin sille eilisestä terveyskeskuslääkäristä. Täti oli hieman hämmentynyt siitä, että se ei antanut meille lähetettä allergiasairaalaan taikka yhtäkään rasvareseptiä. Niinpä täti teki taikojaan ja löysi meille uuden ajan jonkun muun neuvolan lääkäriltä maanantaiksi ("tämä näkee ainoastaan lapsia, sen pitäisi tietää") ja kirjaili koneelle sydäntäsärkevän stoorin vauvani oireista ja kirjoitti loppuun "allergialähete?"

Se eka neuvolalääkäri kirjoitti sinne koneelle "iho hyvä, ei reagoi korvikkeeseen". Eilisen lääkärin mielestä iho oli varsin hyvä. Sitä en tiedä mistä se eka sen päätteli ja millä mittapuulla iho on hyvä, mutta whatever. Maanantain lääkäriin otan isä-han mukaan ja se saa lyödä nyrkkiä pöytään, koska minä en näemmä osaa.

Niin ja siis neuvolantädin mielestä iho ei ollut hyvä. "Katso, se on täynnä pieniä haavoja, sen täytyy sattua." Joo, niin on, ja ainakin se kirkuu kuin syötävä (meni just isä-han kanssa ulos ja kuulen ikkunasta). Tosin luulen, että sillä on korvatulehdus, mun piti sanoa sille eiliselle lääkärille, mutta se oli sellainen kaikkitietävä nuori mies, joka vakuutti mut siitä, että kaikki on jees, ja unohdin. Tosin luulis nyt et ne kattois lapsilta korvat aina? Suuhun se kyllä katsoi.

Oon vähän väsynyt ja ankee fiilis. Rauhoittelen kieriskelevää ja itkeskelevää vauvaa kaikki yöt. Voihan tämä olla ikäjuttu, mutta viime yönä se kyllä hinkkasi naamaansa lakanaan ja raapi tuskaisena. Vauvapolo :(

Niin ja eihän se allergiasairaala mitään ratkaise, sielläkin on kuulemma paska meno, mutta pääsisi edes eteenpäin.

Kerroin tästä pompottelusta tädilleni, joka alkoi muistella sitä kuinka etsi apua meidän äidille. "Että toinen on ihan seinähullu ja silti mitään ei tapahdu". No minähän en siitä paljoa muista, muuta kuin että äiti heitti myrkkyspagetit seinälle ja puhui kellolle. Ihana maailman paras julkinen terveydenhuolto.

Aijoo, tuo nuori mieslääkäri myös suomi mua siitä, että käyn väärässä neuvolassa ja sitten tulen vauvan vaivojen kanssa lähiterveyskeskukseeni. "Ihan hajoaa tää hoito". Siinähän hajoaa, ei mitenkään hirveesti kiinnosta lähiarvauskeskus, kun se hoito on ollut joka kerta hajottavaa. Pidän kiinni neuvolantädistäni kynsin hampain.

Sun pitäis hei perustaa äitiblogi

Mulle kerrottiin eilen baarissa.

- Miten sen löytää?!

No ei löydä. Sori.

Mutta tämä on kuitenkin täällä internetissä ja jostain mulle on siunaantunut lukijoitakin, joista pari on jopa tunnustanut lukevansa näitä aivopieruja!

Kiitos K. Ärjyperä tästä



ja Periaatteen Nainen tästä



Mä luen samoja blogeja kuin muutkin ja kaikki on kivoi, en mä niitä muuten lukisi. Luen myös muutamaa, jotka vituttavat armottomomasti, mutta niihin en ole rekisteröitynyt lukijaksi.

Tykkään kyllä tavallaan siitä ideasta, että näin tunnustellaan tykkäyksiä toisille blogeille, mutta sitten samalla mua ahdistaa, että pitääkö mun nyt antaa tämä lätkä kaikille niistä, joista tykkään, ja jos en laita, miltä niistä tuntuu, joille en anna. Vähän niin kuin stipendit koulussa: ne meni aina kaikille siisteille suosituille tyypeille ja vaikka tosi moni jäi ilman, niin kyllä mua korpesi, kun en koskaan saanut mitään vaikka olin kiltti ja hyvä koulussa. Otin sitten takas ylppäreissä, kun ne stipendit jaettiinkiin niille, jotka sai parhaat arvosanat eikä niille, jotka tunkivat joka vitun luottamustehtävään ja terrorisoivat tunteja aukomalla päätään.

Eilen siellä baarissa lääkäreiden ja kauppatietelijöiden keskellä kyllä totesin, että ei ne arvosanat ole mua mihinkään elämässä vieneet - työtön ja tutkinnoton kotiäiti, jonka bändikin hajosi - mutta sainpahan silloin joskus stipendejä ja hetkellisen ähäkuttifiiliksen koulu-urani päätteeksi.

Joo. Se niistä tunnustuksista, nyt TODELLAKIN ahdistaa. Mitä musta tulee isona?!?

Tunne-elämä

Tässä viime päivinä olen löytänyt itseni useammin ihan vain ihailemasta vauvaani tai huomannut rutistavani sitä sylissäni kiihkeästi. Olen kertonut sille varmaan sata kertaa tykkääväni siitä ja silitellyt sen untuvaista päätä.

Tänään itkin varmaan tunnin sitä mahdollisuutta, että menetän sen. Olen huolesta ihan sykkyrällä vaikka ei ole mitään merkkiä siitä, että pitäisi olla. Muuten vaan lietson jotain pelkojani. Hyvä puoli tässä on se, että huoli ihottumista ja muista pikkukrempoista saattaa ehkä saada kohtuulliset mittasuhteet, kun pitää pelätä kuolemaa.

Monta kertaa päivässä ajattelen, että en halua enempää lapsia, onko pakko, en halua, tämä riittää, tai oikeastaan en kestä enempää. Sitä sitten seuraa huoli siitä että poikani jää yksin, jos sillä ei ole sisaruksia, apua, mun on pakko tehdä sille sisarus, yhyy en halua. En koskaan kokenut mitään ulkoista painetta lisääntyä, ei multa siitä oikeastaan kyselty, mutta nyt koen valtavaa syyllisyyttä siitä, että en ehkä halua toista.

Että näin, ehkä mä olen nyt vihdoin rakastunut vauvaani. Hiukan ristiriitaiset fiilikset, kun tämä ilmentyy tällaisena hysteriana.

Asiaan liittymättä kerrottakoon vielä, että isä-ha puolivitsillä ilmoitti tänään, että me ei voida linnoittautua tänne himaan, meidän pitää tehdä jotain ja mennä jonnekin. Mulla oli sellainen päivä, että löysin itseni kello viideltä yliväsyneen kakkaisen ja porkkanapukluisen pojan kanssa suihkusta. Tuollainen lausunto kuolema-ahdistuksen ja ihan vaan maanantain päälle oli ihan liikaa ja itkahdin sitäkin siinä sitten. Kun tuntuu että olen just tullut sinuiksi sen kanssa, että me nyt ollaan täällä kotona vaan ja ulkoillaan tässä lähimaastossa, niin sit pitää repiä se haava auki.

EDIT: Luin jonkun randomin blogistin synnytyskertomuksen ja nyt tahdonkin synnyttämään?! Mitä vittua nyt taas!

Punainen poika

Mullakin olis luonnoksissa kaikkia tosi päräyttäviä seksi- ja kirjajuttuja, mutta eipä ne nyt niin nappaa. Sen sijaan olen pohtinut jo muutamia päiviä punaläikkäistä poikaani. TAAS. Maanantaina soitan neuvolaan, mutta sitä ennen pyörittelen päässäni seuraavia kysymyksiä:

- Kauan kestää päästä julkisella maitoaltistukseen?
- Antaako neuvolalääkäri edes lähetettä sellaiseen vai kertooko, että vauvani on atooppinen tms?
- Kannattaako mun hoitaa vauva oireettomaksi ennen vajaan parin viikon päästä olevaa neuvolalääkäriä em. syistä?
- Eli ostanko Sibicortia ja/tai maidotonta erityskorviketta heti huomenna tai maanantaina?
- Lopetanko imetyksen vai aloitanko jonkun kreisin dieetin? Jos se on maitoallergia, niin toki mun kantsii olla dieetillä ja yrittää tehostaa imetystä sen sijaan että juottaisin vitun kallista korviketta enemmän. Mut jos se onkin jokin muu allergia, niin miten ihmeessä saan sen kiinni?
- Soitanko suoraan yksityiselle?
- Otanko vakuutuksen ensin? Se maksais reilu 400 euroa. Varaa on, olen säästänyt just tällaisia pelleilyjä varten (tai sit että pääsisin joskus Losiin vauvan kummitädin luo, mut kyl maito menee edelle).
- Poika ei saa muuta kuin bataattia, tänään kokeilin parsakaalia (veti sen innokkaasti puhisten, itkeskeli ja puklaili illalla). Lopetanko ne taas? Yli viikon oli ilman mitään, ei eroa ihossa.
- Miksi en ostanut toista bisseä?



:(

Ja miks isä-ha ei ole ihan hysterian partaalla niin kuin minä?! Se on sitä mieltä, että mä haluan lapsen olevan allerginen. Selvästikään se ei itse ole koskaan ollut yliherkkä millekään, kun tuollaisia laskettelee. Mä olen sellainen tyypillinen 80-luvun allergikko, jolle jäi lapsuusiän välttämisdieetti päälle: tajusin pari viikkoa sitten, että voin syödä cashew-pähkinöitä. Maistoin ensin yhden ja sitten vähän useamman. Ei mitään reaktiota. Kuinkakohan vuotta mä olisin niitä voinut syödä?

PS. Tää homma kuvaa tosi hyvin sitä miten ulalla olen ihan koko ajan. Mä olen harpannut vauvan myötä keskelle omaa epämukavuusaluetta ja lamaannun ihan totaalisesti kaikenlaisten pikkuongelmien edessä. Joku muu olis kiikuttanut vauvan lääkäriin jo viikko sitten, kun mä täällä vielä pähkäilen.

Find another band

Tänään olen käyskennellyt ympäri kaverin keittiötä samalla imettäen, ahmien ananasta nälkääni ja keskustellen 5-vuotiaan kanssa Monsuunoista ja siitä mikä on tuttipullo. Ihan siis tosi rentouttavaa oli taas nähdä lukioaikaisia kavereita ja niiden lapsia. Kuulumiskierroksesta meni puolet ohi, koska toi käyskentelemisnukuttamishomma.

Mun viimeisen kymmenen vuoden kuulumiset tiivistettynä: seurustelin J:n kanssa, sit erottiin ja seurustelin taas T:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin A:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin P:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin N:n kanssa. Sit erottiin ja päätin olla seurustelematta, mutta oli jotain juttuu ainakin K:n, H:n, K:n, J:n ja T:n kanssa. Sit seurustelin D:n kanssa. Sit erottiin, ja erottiin myös K:n kanssa, ja seurustelin J:n kanssa. Sit tuli vauva. Välillä jotain opiskelin, olin töissä ja lauloin. Mä olen iloinen, että olen saanut seurustella niin huipputyyppien kanssa, haluasin ne johonkin yhteiskuvaan. Ehkä jopa P:n, vaikka se sit sekosikin.

Eilen sen sijaan oli uudemman ystävän, bändikaverin synttärit - menin alkuun mukaan vauvan kanssa lastenkutsuille, siten isä-ha tuli hakemaan sen pois ja jatkoin aikuistenkutsuilla. Se oli ihan hyvä, koska missasin yhden bändin esiintymisen lastenjuhlaosuudessa, koska vauva halusi just silloin oksentaa päälleen.

Meidän bändin pääjehulla on kuusi bändiä ja hieman ristiriitaisin tuntein seurasin niistä kahden esityksiä. Meillä ei ole ollut treenejä sitten viime kesän ja alkaa tuntua, että niitä ei enää tulekaan. Ajatus tuntuu vähintään yhtä pahalta kuin keskimäärin jokaisesta noista ylläolevasta kirjaimesta eroaminen. Kirjainten lukumäärästä voi päätellä, että olen aina suosinut jonkinlaista kaoottista ihmissuhdemallia, ja voisin väittää luovivani kaikkien noiden kirjainten väillä aika taitavasti (koska ainoastaan P:n kanssa meni sukset ristiin. Muut on edelleen kuvoissa ja kaveeraa toisiaankin, vaikka päällekkäisyyttä on ollut - luvan kanssa).

Mutta minkäänlainen parisuhdeskoilu ei kyllä valmista bändin kanssa toimimiseen, siinä on ihan omat jännitteensä. Ihmisten soittotaidoissa ja tavoitteissa, ajankäytön prioriteeteissa on eroja, joiden kanssa pitää jotenkin sompailla. Positiivisena puolena sitten taas se huikea keskinäinen tsemppaaminen, se miten taitavammat kannattelevat heikkolahjaisempia, sellainen ainutlaatuinen me-henki.

Nyt on sellainen tilanne, että yksi bändimme (soiton kannalta) oleellisimmista jäsenistä on sen verran kiireinen perhe- ja työkuvoidensa kanssa ettei treeneistä tule mitään. Ehkä sitä tahtoa ei vaan löydy tarpeeksi eikä sitten osaa luopuakaan. Sitten on tällaisia vähän epäoleellisempia jäseniä (toinen taustalaulaja tässä hei), jotka tajuavat että bändi on ollut viime vuosien henkireikä, sosiaalisen elämän kiintopiste ja jotain pysyvää kaaoksen keskellä. Mä lupasin nostaa kissan pöydälle ja kysyä onko meitä enää.

Näissä tunnelmissa seurasin siis noita esityksiä, myös "meidän" biisejä laulelin mukana kostein silmin. Vaikka siis eihän ne ole meidän biisejä vaan sen meidän pääjehun biisejä, jotka se toki vie mukanaan, jos meitä ei enää ole. Sen yhden kokoonpanon esitystä seurasin tosi ahdistuneena - se oli niiden eka keikka, niillä oli pari ihan huippua biisiä, joita ne soittivat söpösti haparoiden. Vähän niin kuin me ekalla keikalla. Mietin, että jos meidän bändi vielä olis, soitettaisiinko me sitä yhtä biisiä. Keikan jälkeen pääjehun poikaystävä silleen kannustavasti huuteli sille niiden basistille, että hyvinhän se meni, onko nyt eri fiilis kun ennen keikkaa. Se tyttö uhkui sellaista voimaantunutta keikanjälkeistä euforiaa. Tuli ikävä sitä, kun se sama poikaystävä tuli joskus meidän keikan jälkeen taputtamaan olkapäälle, että hei, sehän lähtee kunhan vaan laulat, hyvä meno, oot kehittynyt huimasti!

Sitten ne oli ihan fiiliksissä siitä keikasta, parveili "bäkkärillä", ja kuljeskeli siellä bileissä silleen ylpeenä, että mepä just soitettiin keikka - ja hihkui että ei koskaan hajota. Ihan varmana mä olen joskus sanonut niin.

PS. Koska tämä on äitiblogi, kirjattakoon vielä muistiin, että toivottavasti mun poika saa joskus olla bändissä.

Ajankohtaista

Tässä näkemykseni kuohuttavista yhteiskunnallisista keskusteluista tiivistettynä.





Sitten tärkeämpiin aiheisiin: vauvallani on taas kuumetta ja se kakkaa tosi paljon ja sen peppu ärtyy. Veikkaisin taas hammasta, jos se ei olis nukkunut koko päivää. Ehkä se sai isä-han flunssan. En kestä. Ainakaan en anna sille mitään soseita.

Siis miten näitä voisi muka enempää tehdä, kun yhdenkin kanssa saa koko ajan olla huolissaan jostain. Pää hajoo.

Pääsinpä muuten osalliseksi miesflunssa sairastavaan isähenkilöön kohdistuvasta raivosta, joka tuntuu olevan melko yleisesti osa kotiäitien tunnerepertuaaria. Mies tuli duunista kotiin kuumeisena ja kaivautui peiton alle. Mä olin valmiiksi jo ihan poikki ja voin kuvitella, että pääni alkoi savuta. Vauva ei ollut nukkunut edes niitä puolen tunnin päikkäreitään koko päivänä ja mulla oli nälkä.

Läksin sitten kauppaan vänisevien vaunujen kanssa ja mietin, että sitten kun mä saan tän flunssan, niin mä hoidan tota vauvaa kotona kaikki päivät enkä todellakaan kaivaudu minnekään peiton alle. Tsägällä senkin nenä alkaa vuotaa ja sitä sitten imuttelen sillä pelottavalla letkulla, johon ihan oikeasti en haluaisi kajota. Illalla en saa taaskaan ruokaa, koska isä-ha pärjää mielestään purkkikermavaahdolla kuorrutetuilla einesporkkanaletuilla, joten sen ei sitten tarvitse tehdä enää koskaan ruokaa. Eli jos mä haluan ruokaa, teen sen itse. Aina. Jos en jaksa, saan jonkun huomautuksen, että ehkä sitä maitoa tulis enemmän, jos sä söisit jotain. AAAARGH.

Ja siis miten ärsyttävältä voi kuulostaa jonkun yskä?! Teki mieli tursottaa se hiljaiseksi sillä kermavaahdolla, kun vauva havahtui jokaiseen yölliseen köhään, koska jostain syystä kaikenmaailman teollisuusmelu on sen mielestä jees, mutta ihmisten äkilliset yskökset ja aivastukset on edelleen jotain niin hirveetä (vaikka yritänkin sitä karaista aivastamalla se sylissä).

Isä-ha, jos luet tätä, niin anteeksi. Mutta kun vittu.

Kahden äiti

No en oo paksuna! Kauhea ajatus.

Mutta kävin terveyskeskuksessa näyttämässä lapsosen peppua. Nimittäin olin sitä mieltä, että vaippaihottuma oli äitynyt aika ikävän näköiseksi. Myönnän ihan auliisti, että olen uusavuton kolmekymppinen yhden lapsen äiti, joka ei tiedä miten vaippaihottumaa hoidetaan. Mulla ei ole minkäänlaista aikaisempaa kokemusta vaipallisista poimukkaista olennoista.

Nuori terkkari oli ihan hämillään. "Iik onpa se pieni! Ei kai se putoa tuosta pöydältä? Tämä on niin korkea. Voi ei se itkee, meillä ei ole täällä leluja, voi voi." Ja sitten se haki vanhemman terkkarin katsomaan sitä pyllyä, koska ei tajunnut siitä mitään.

"Kahden lapsen kokemuksella sanoisin, että kyllä tuo sinkkivoiteella lähtee."

Ok. Internet on täynnä kolmen äitejä, jotka olis osanneet kertoa mulle ton. Jos ei lähde, niin ens viikolla on neuvolalääkäri. Niin ja ei se oo niin paha, tein nimittäin diaper rash -kuvahaun. Huh huh.

Pullolapsi

Lapsi putkahti ulos mahan läpi 31.10.12 klo 20.03 parin vuorokauden yrittämisen jälkeen. Osastolla saimme perhehuoneen, jossa oli sentään yksityisyyttä, kun kaikki muu tuntui kaatuvan päälle. Sukulaiset kävivät kiintymässä vauvaan ensisilmäyksellä yksi toisensa jälkeen samalla kun itse toivoin, että pikkuinen nukkuisi omassa sängyssään ja kätilöt eivät nostelisi sitä puseroni sisään.

Muutin kyllä mieleni, kun maito ei noussut, ja a-ha laitettiin solariumiin ja lopulta minulta kiellettiin rinnalle ottaminen kokonaan ja passitettiin pumpulle. Missään vaiheessa en oikein tiennyt mitä tapahtuu ja miksi, ja kun vauva määrättiin pakkosyötöille pullosta 3 tunnin välein en enää edes yrittänyt ymmärtää. Verensokerit ja bilirubiini jotain.

Ekat maidot heruivat kaksi tuntia kotiin pääsyn jälkeen. Painotettiin kuitenkin pitämään vauva hyvin ruoassa, kun tyypillä on taipumusta mielummin nukkua kuin syödä, joten näin on tehty. Olen lukenut imetystukilistan pulloruoasta vierottamisosiota ja Väestöliiton pullonpyörittäjän opasta. Pumpannut, itkenyt, pesinyt, ollut välittämättä koko vitun tisseistä, itkenyt vähän lisää.

Kuvittelin, että imettäisin jos mieliala ei laskisi sellaiseksi, että tarvitsen lääkitystä. Mutta jotenkin unohdin ajatella, että mieliala voi laskea siksi, että imetys ei onnistu. En nimittäin tiedä riittävätkö voimat pullosta vierottamiseen, kun olen paniikissa ihan kaiken muunkin suhteen sekä edelleen jonkinasteisessa shokissa sairaalassa tapahtuneista asioista.

Ainoa lohdullinen asia on se, kun näen kuinka a-han isä syöttää vauvaansa pullolla ja molempien silmät loistavat. Sen verran hyvä äiti olen, että valitsin vauvalleni parhaan isän.

Keskusteluja (m)a-han kanssa

Mietin pitkään, että mitenköhän ihmeessä tuon mahan kanssa kuuluu oikein olla vuorovaikutuksessa, mitä ihmeen virikkeitä sille voi tarjota?

Mutta sitten tulivat nämä sekavat univajakkipäivät ja huomasin keskittyväni kaikkeen muuhun kuin mahamöngerryksiin. Itkin kyllä kipeitä potkuja öisin ja särkevää selkää päivisin, mutta unohdin että mun sisällä on joku tyyppikin.

Tuli vähän huono omatunto. Niinpä laitoin käden määrätietoisesti mahan päällä näkyville möykyille* ja juttelin vähän. Keskityin olemaan itse rauhallinen niin kuin teen joskus hoitokoiran kanssa, kun se riehuu, ja siirsin näitä rauhoittavia viboja sisäänpäin. Yritin hengittää suoraan kohtuun niin kuin joogassa opetettiin.

Olen kyllä unohtanut laulaa a-halle Eternal Flamea joka päivä, vaikka oli tarkoitus, joten älyllinen kehitys on nyt ehkä niin ja näin, eikä sillä ole valmiina tynnyttävää ja tunnistettavaa tuutulaulua syntyessään. Jossain vaiheessa jopa luin itsekseni ääneen Tatua ja Patua, kun halusin testata että onko niistä mihinkään (totesin hyväksi, Joulupukille duunia).

Kaiken kaikkiaan uskon että maha huomaa kyllä, että huomioin sitä, puhun suoraan sille. Mystinen juttu. Se saattoi myös huomata, kun yhtenä huolentäyteisenä päivänä tökin vatsanahkaa paniikissa ja vingutin sille kaverin lapsen Sophie-kirahvia niin antaumukselle etten ehkä enää ikinä halua kuulla sitä ääntä. Vittuili sitten takaisin eikä suostunut heilumaan kuin vasta seuraavana päivänä.

*En todellakaan tajua mikä möykky on mikäkin ruumiinosa vaikka tiedän suunnilleen miten päin mahassa oleillaan. Ekan kerran kun neuvolantäti tarttui vauvaa päästä mahan päältä ja piti sitä sivusta paikoillaan saadakseen sydänäänet, olin aivan mykistynyt ihailusta. Olen kyllä edelleenkin.