Tänään olen käyskennellyt ympäri kaverin keittiötä samalla imettäen, ahmien ananasta nälkääni ja keskustellen 5-vuotiaan kanssa Monsuunoista ja siitä mikä on tuttipullo. Ihan siis tosi rentouttavaa oli taas nähdä lukioaikaisia kavereita ja niiden lapsia. Kuulumiskierroksesta meni puolet ohi, koska toi käyskentelemisnukuttamishomma.
Mun viimeisen kymmenen vuoden kuulumiset tiivistettynä: seurustelin J:n kanssa, sit erottiin ja seurustelin taas T:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin A:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin P:n kanssa. Sit erottiin ja seurustelin N:n kanssa. Sit erottiin ja päätin olla seurustelematta, mutta oli jotain juttuu ainakin K:n, H:n, K:n, J:n ja T:n kanssa. Sit seurustelin D:n kanssa. Sit erottiin, ja erottiin myös K:n kanssa, ja seurustelin J:n kanssa. Sit tuli vauva. Välillä jotain opiskelin, olin töissä ja lauloin. Mä olen iloinen, että olen saanut seurustella niin huipputyyppien kanssa, haluasin ne johonkin yhteiskuvaan. Ehkä jopa P:n, vaikka se sit sekosikin.
Eilen sen sijaan oli uudemman ystävän, bändikaverin synttärit - menin alkuun mukaan vauvan kanssa lastenkutsuille, siten isä-ha tuli hakemaan sen pois ja jatkoin aikuistenkutsuilla. Se oli ihan hyvä, koska missasin yhden bändin esiintymisen lastenjuhlaosuudessa, koska vauva halusi just silloin oksentaa päälleen.
Meidän bändin pääjehulla on kuusi bändiä ja hieman ristiriitaisin tuntein seurasin niistä kahden esityksiä. Meillä ei ole ollut treenejä sitten viime kesän ja alkaa tuntua, että niitä ei enää tulekaan. Ajatus tuntuu vähintään yhtä pahalta kuin keskimäärin jokaisesta noista ylläolevasta kirjaimesta eroaminen. Kirjainten lukumäärästä voi päätellä, että olen aina suosinut jonkinlaista kaoottista ihmissuhdemallia, ja voisin väittää luovivani kaikkien noiden kirjainten väillä aika taitavasti (koska ainoastaan P:n kanssa meni sukset ristiin. Muut on edelleen kuvoissa ja kaveeraa toisiaankin, vaikka päällekkäisyyttä on ollut - luvan kanssa).
Mutta minkäänlainen parisuhdeskoilu ei kyllä valmista bändin kanssa toimimiseen, siinä on ihan omat jännitteensä. Ihmisten soittotaidoissa ja tavoitteissa, ajankäytön prioriteeteissa on eroja, joiden kanssa pitää jotenkin sompailla. Positiivisena puolena sitten taas se huikea keskinäinen tsemppaaminen, se miten taitavammat kannattelevat heikkolahjaisempia, sellainen ainutlaatuinen me-henki.
Nyt on sellainen tilanne, että yksi bändimme (soiton kannalta) oleellisimmista jäsenistä on sen verran kiireinen perhe- ja työkuvoidensa kanssa ettei treeneistä tule mitään. Ehkä sitä tahtoa ei vaan löydy tarpeeksi eikä sitten osaa luopuakaan. Sitten on tällaisia vähän epäoleellisempia jäseniä (toinen taustalaulaja tässä hei), jotka tajuavat että bändi on ollut viime vuosien henkireikä, sosiaalisen elämän kiintopiste ja jotain pysyvää kaaoksen keskellä. Mä lupasin nostaa kissan pöydälle ja kysyä onko meitä enää.
Näissä tunnelmissa seurasin siis noita esityksiä, myös "meidän" biisejä laulelin mukana kostein silmin. Vaikka siis eihän ne ole meidän biisejä vaan sen meidän pääjehun biisejä, jotka se toki vie mukanaan, jos meitä ei enää ole. Sen yhden kokoonpanon esitystä seurasin tosi ahdistuneena - se oli niiden eka keikka, niillä oli pari ihan huippua biisiä, joita ne soittivat söpösti haparoiden. Vähän niin kuin me ekalla keikalla. Mietin, että jos meidän bändi vielä olis, soitettaisiinko me sitä yhtä biisiä. Keikan jälkeen pääjehun poikaystävä silleen kannustavasti huuteli sille niiden basistille, että hyvinhän se meni, onko nyt eri fiilis kun ennen keikkaa. Se tyttö uhkui sellaista voimaantunutta keikanjälkeistä euforiaa. Tuli ikävä sitä, kun se sama poikaystävä tuli joskus meidän keikan jälkeen taputtamaan olkapäälle, että hei, sehän lähtee kunhan vaan laulat, hyvä meno, oot kehittynyt huimasti!
Sitten ne oli ihan fiiliksissä siitä keikasta, parveili "bäkkärillä", ja kuljeskeli siellä bileissä silleen ylpeenä, että mepä just soitettiin keikka - ja hihkui että ei koskaan hajota. Ihan varmana mä olen joskus sanonut niin.
PS. Koska tämä on äitiblogi, kirjattakoon vielä muistiin, että toivottavasti mun poika saa joskus olla bändissä.
Mun ihmissuhde-historiikki on myös aika kaoottinen ja musta on aina jotenkin helpottavaa törmätä samanlaisiin tyyppeihin. Ei siksi että häpeäisin omaani vaan siksi että se tuntuu olevan jotenkin harvinaista. Omassa kaveripiirissä on ihan hirveesti niitä jotka on posottanut yhden ja saman ihmisen kanssa pitkään tai sitten niitä joilla on se pari vakavaa ja pitkää. Ja ne suhteet on tosiaan pitkiä. Ei siinä todellakaan mitään väärää ole, hyvä jos on vakiintunut ja on hyvä niin, oonhän mäkin nyt. Mutta oli aika kun niin ei ollut ja musta se oli ihan kivaakin. Että kaikesta ei nyt rakentunutkaan mitään sen pysyvämpää vaikka ne hommat vakavampia olikin kuin vain yhden yön juttuja. Muttakun se ei ole se konservatiivisin malli olla ja elää niin joskus tuntuu vähän outolinnulta.
VastaaPoistamä olen onnekseni löytänyt kaltaisiani, joten ei silleen tunnu oudolta - paitsi ehkä just noiden lukiokavereiden kanssa. ne asuu kaikki espoossa aviomiestensä kanssa. suurin osa kavereistani on paatuneita sarjamonogamisteja, jotka löytää aina uuden sen oikean n. kolmen vuoden välein.
Poistamun omat seurustelusuhteet on olleet järestään melko lyhyitä (keksimääräinen kesto yksi vuosi), mutta ehkä yllättäen lähipiirin pisimmät liitot (10-15 vuotta) ovat avoimia sellaisia.
mutta suora seuraus tästä tosiaan on sit se, että lapsia ei juuri kavereilla ole. kaikkee ei voi saada.
Mä oon ollut pitkään tän miehen kanssa ja välillä oon sitä mieltä että mun onnellisuuteen tarvitaan useempi mies kerralla. Niin montaa voi rakastaa kerralla, että on väärin kun se yksi mies- yksi nainen malli vaan jyrää. Onneksi vaihtoehtoja kuitenkin on, ja rajat on häälyviä...
VastaaPoistaEi mulla mitään pointtia tässä varmaan ollut.
Jospa sun poika saa olla bändissä :)
siinä oli oikein hyvä pointti, joka on kovasti lähellä sydäntäni :)
Poista