Juurilla

Luin jostain, että vaipanvaihto on pienelle vauvalle elämys. Niin tota, koska se lakkaa olemasta elämys? Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, lopettaa kotona kökkimisen ja lähteä vauvan kanssa maailmalle, koska vaippa on vaihdettu jo aika monta kertaa. Suunnattiin mun lapsuuden maisemiin, Eppooseen.

Matkustin siis noin 1,5 tuntia kahdella bussilla Espoon kaupunginmuseon Vaunutreffeille kaverin seuraksi. Eka bussimatka meni unessa, mutta tokan pieni kulttuurinystävä kiljui alusta loppuun. Tunsin kanssamatkustajien katseet niskassani, mutta en nostanut vauvaa vaunuista, koska ne meinasivat kaatua koko ajan ja jonkun piti pitää niitä pystyssä. Pakkoko oli ostaa kiikkerän ketterät city-vaunut. Vauva vaikeni heti kun päästiin ulos ja valvoi vaunuissa tyytyväisenä. Sille pitää jotenkin opettaa, että joukkoliikenne on kiva asia.

Perillä kuuntelin lukiokaverin vetämän 20 minuutin opastuksen Espoon lähiöiden - erityisesti Tapiolan - historiasta ja yritin pitää tylsyyttään(!) önisevän vauva-han tyytyväisenä. Jälkeläisen ensimmäinen museoretki lopahti sitten Leppävaara-videon äärelle tissille nukahtamiseen. Muakin nukutti, koska se video oli daideellinen, eikä siinä näkynyt edes Maxin katolla ollutta oranssia kuutiota, jota bongatiin aina oman aikansa ottavan seutulinja 110:n ikkunasta silloin kun se oli kehälinja ja mentiin Stadiin väärää kautta (Siinä Maxin päällä on nyt Sello).

Kaveri bondasi muiden espoolaisäitien kanssa - ne oli jotenkin rennomman oloisia kuin esim. töölöläiset äidit - ja mä olin iloinen, kun museossa oli niin pimeää, ettei kukaan nähnyt lapseni naamaa: vauva näyttää ikkunalasin läpi lentäneeltä katutappelijalta, koska en vaan vittu saa niitä kynsiä tarpeeksi lyhyiksi.

En osaa sanoa sainko itse museokäynnistä irti kauheesti, varpaat tuli kipeeks kaikesta kävelemisestä ja pää kaikesta säätämisestä, mutta opin sentään että Kino-Tapiolan hoodeille rakennettiin joskus talollinen yksiöitä poikamiehille. Ties vaikka olis ollut sama talo, jossa joskus nuorena tyttönä pökerryin erään poikamiehen vessaan, kun siellä oli romanttisesti vähän liian monta kynttilää palamassa. Juuret ne on espoolaisellakin.

Oli kuitenkin ihan jees, että vauva-ha näki kerrankin muita vauvoi ja vaikka ympäriinsä remuamisessa on ihan kauhee homma, voisi sitä yrittää tehdä vähän enemmän. Kaverin taitavan yksvuotiaan seura oli myös kovin inspiroivaa ja tyyppi punkesi itsensä istumaan mun sylissä. Siinä se tönötti selkä suorana, söi sormiaan ja teki yökkäilyääniä. Mun pieni paljasjalkainen stadilainen, teollisuusalueen vauvakingi.