Mistä nyt tuulee? Mä olen viime päivinä fiilistellyt synnytystäni. Siis sitä tähänastisen elämäni yhtä traumaattisinta kokemusta (ekan gerbiilin väkivaltainen kuolema tulee lähelle - se oli hirveetä 8-vuotiaalle murskata vahingossa oma lemmikkinsä, jonka silmä RÄJÄHTI). Siis sitä, jonka jälkeen olin monta viikkoa aivan tohjona sekä henkisesti että fyysisesti. Oliskohan tullut aika kirjoittaa ihan oikea synnytyskertomus?
Tykkäsin kyllä siitä yleisestä tokkuraisesta meiningistä, omissa maailmoissa vellomisesta. Ja se helpotus kun pääsin aamulla pois Naistenklinikan aavemaiselta osastolta 42 oli niin suuri, että supistukset tyssäsivät kokonaan sen kahdeksan tunnin hyvin yksinäisen yön jälkeen. Tai siis enhän mä ollut yksin: oli tympeä yökkö, joka tarjosi Panadolia, ja lääkäri, joka teki yllärisisätutkimuksen*. Mun BFFt.
Synnytyssali oli ihan jännä ja viihtyisä ja kanyylikin meni paikoilleen jo kolmannella kerralla. Jos luonnolliset supistukset hyökyivät yli aaltomaisina ja ennakoitavina, keinotekoiset olivat sitten jostain syvyyksistä vauhdilla pinnalle pulpahtavia tyrskähdyksiä, jotka tulivat juuri kun oli ehtinyt toipua edellisestä. Mutta niin vaan sinnikkäästi selvisin niistä mammajoogassa opituilla metodeilla ja olin yllättävän rauhallinen (kätilökin kiitteli), vaikka yhtään mitään ei tapahtunut, mikään ei auennut tai lyhentynyt tai mitä ikinä oli tarkoitus.
Mukaan otettu Age of Love tuli kuunneltua vain kerran, mutta onneksi akuutisti siinä hetkessä kaipaamani Raptorin Sukellus pumpuliin ja Samulin ja Sanin Aurinko löytyivät youtubesta ja vauva-ha sai raivata tietään kohti kohdunulkopuolista maailman sulosävelien kannattamana. Eli siis se kuuli noi biisit ja päätti ettei todellakaan tule ulos.
Ilokaasu ei pörissyt ihan niin komeasti kuin viihdekäyttäjillä, mutta vei kyllä karseimman terän kivusta aina siihen asti kun päädyin ihanaan, täydelliseen, taivaalliseen toispuoleiseen epiduraaliin. Kyllä se meitä isä-han kanssa yhdisti kun synnytyslaulettiin ne vasemman puolen poltot sitten suohon sillä aikaa, kun odoteltiin sektioon pääsyä. Se leikkauspäätös oli kyllä niin suuri helpotus, että aloin itkeä, koska pelkäsin kuolevani leikkauspöydälle. Kello oli siinä vaiheessa jotain kahdeksan illalla eli yletöntä riemua oli riittänyt jo vuorokauden verran.
Itse sektio olikin ihan jees. Olen täällä internetissä kuullut, että katetrin laitto on karseeta, mutta mulla oli se toispuoleinen epiduraali alla, niin ei se tuntunut missään, hyvä homma! Paniikissa vaadin anestesialääkäriltä ihan vitusti puudutusainetta, koska en ollut kirjannut synnytystoivelappuuni (olikohan kukaan lukenut sitä?) luomusektiota. Ne on kuulemma hip jossain muualla, Amerikassa ehkä: mahdollisimman tarkkarajainen puudutus ja sermi alas. Ihanaa.
Mahan muljuttua pari minuuttia kuului ininää ja parkaisu ja jotain häslinkiä. Pötköttelin siinä sillä aikaa kun pöytä heilui - myöhemmin luin epikriisistä, että kohtuni mm. kuivattiin harsolla. Huikeeta että mulla on nyt kuiva kohtu. Sitten mulle tuotiin joku sellainen aika kurttuinen mytty siihen pääni viereen, olin olevinani liikuttunut, ja meistä otettiin kuvia. Sitten pääsin heräämöön, jossa sain sammuttaa maailmanlopun janoni ja jalat heilui hassusti. Rentoutumisen keskeyttivät isä-ha ja kätilö, jotka toivat sen nyytin imemään mun tissiä. Ihan hiton outoa se oli, epäilin että vauva oli jonkun muun, koska enhän minä ollut synnyttänyt. En silti katsonut sen ranneketta.
Osastolla perhehuoneessa vietetty viiden päivän lapsivuodeaika olikin sitten jotain niin hirveetä, etten jaksa sitä tähän avata enää, mutta sanonpa vaan että kiitos pää, sietäähän tota fiilistelläkin. Pian uudestaan!
* Anu Silfverbergin Äitikortissa on muuten kohta, jossa hän kirjoittaa hieman ivallisesti luomusynnytyksestä haaveilleesta (kaikki män pieleen) naisesta, joka ahdistui, kun lääkäri teki sisätutkimuksen tervehtimättä. Otin tästä hieman itseeni. Mulla on nimittäin elämäni aikana ollut kunnia harrastaa myös ylläriseksiä ja voin sanoa että tämä yllärisisätutkimus herätti aika lailla samanlaisia tunteita. Se tehtiin yön hämärissä eikä todellakaan ollut millään muotoa kiireellinen, kiireinen kyllä.
Katetrointi oli jotain kamalaa. Ensimmäisessä synnytyksessä pahin terä meni kauhun ja jatkuvien supistusten kanssa melkein huomaamatta ohi, mutta tässä toisessa versiossa olin aikalailla ilman supistuksia joten kaikki huomio oli itse toimenpiteessa. Siinä meni ainakin yli puoli tuntia ja kipeää teki ja hiki valui. Vieläkin sattuu kusta aina aika ajoin jos rakko on liian tyhjä/täysi.
VastaaPoistaKiinnikkeitä on paljon...
Kuulostaa siltä, että sullakin oli voimaannuttava synnytyskokemus. Mäkin olin kuullut kauhujuttuja tuosta katetroinnista, mutta mun onnekseni mulle laitettiin se epiduraalin jälkeen, kun en enää saanut itse pissittyä. Pelkäsin myös kanyyleja ja piikkejä, mutta yksikään ei jostain syystä niissä tuskissa tuntunut yhtään miltään - eivät myöskään epiduraali ja sektion spinaali.
VastaaPoistaMäkin muuten jostain syystä säännöllisin väliajoin edelleen muistelen. Enkä välttämättä hyvällä.
Mirggalle kyssäri: mistä nuo kiinnikkeet tunnistaa?
Mulla tuntuu ne kiinnikkeet esim. kun venytän itteni oikein pitkäksi lattialle tai teen joogaliikkeistä kobran tai kissan (tai jalat niskan taa) ja vatsalihakset venyy; joskus vihloo tosi kovaa, mutta lähinnä se on sellaista kiristyksen tunnetta. Mulla oikealla puolella enempi, ja jatkuu navasta ihan häpyrajaan vähän paikkaa vaihdelleen. Lähinnä se on epämiellyttävää, mutta mietin jos joskous vielä kolmannen kerran sektiopöydälle joudun niin miten kauan menee päästä mahaan sisälle, tälläkin kertaa aikaa meni ja kävi sitten ilmi että kohtu oli arpeutunut kiinni vatsalihaksiin. Miltä lie mun sisukset näyttää tällä hetkellä.
PoistaMutta niin; kiristystä kai se on, aluksi kivuliaampaa, nyt vain ajoittain epämiellyttävää.
huih. mähän jotenkin tykkäsin siitä katetrista, kun ei tarvinnut rampata haavan kanssa vessassa. poistamisen jälkeen sattui kyllä, kuin olis puukolla vedelty, mutta ei onneksi enää.
VastaaPoistamulla on muuten yks domina-tuttava, joka laittaa asiakkailleen katetreja. nämä tyypit saavat siitä seksuaalista mielihyvää. jotenkin tän perusteella olin tyhmänä kuvitellut, että ei se kauheeta voi olla, vaikka siis kyllähän monet hc-masokistit nauttii ihan sietämättömistä kivuista (oikeessa kontekstissa toki).
mulle ne kanyylit oli jotain hirveintä. se meni vielä tukkoon seuraavana päivänä ja piti laittaa uudestaan vähän oudosti mutkalle, niin että tuntui koko ajan kun se neste virtasi. yök. epiduraali ei tuntunut missään (oli siis varmaan ihan paikallaan), mutta se joku ruiskutettava puhdistus- tai puudutusaine tuntui ihan hirveeltä. siis se oli vaan kylmää nestettä!
ehkä jos olisin ollut joskus aikaisemmin sairaalassa en olis järkyttynyt niin näistä kaikista hoitotoimenpiteistä. ei auttanut vaikka tiedostin sairaalakammoni touhuun lähtiessäni ja yritin valmistautua.
Ruikutan taas täälä sektiomutsien kokoontumisajoissa, jotta viimeksi viime yönä näin painajaisia siitä perkeleen spektaakkelista. Ei annettu ottaa vauvasta kuvia, ei tuotu heräämöön (siellä oli mun lisäksi yksi heräilevä), siellä kuuntelin kun hoitajat puhuivat toisistaan paskaa ja suunnittelivat kesälomaa.
VastaaPoistaOishan siltä anestesialääkäriltä voinut vaatia vaikka mitä, mutta se keskittyi huutamaan mulle ja hoitajille ja hakkaamaan sitä saatanan piikkiä 16 kertaa selkärankaan.
Joku epikriisi ois ollu jännä nähdä - kiinnostaisi vaikka leikanneen lääkärin nimi, hänet kun vaihdettiin lennosta.
Onneksi on uunituore kierukka sisuksissa - ei tarvitse enää ikinä vastaavaan ryhtyä. Ja asennus ei tuntunut siihen saatanan katetriin verrattuna yhtään miltään.
Kai mä pohjimmiltani oon pettynyt siihen, etten saanut edes yrittää synnyttää 'oikeesti'. Täysin mielipuolista, mutta surettaa.
vaikuttaa kyllä jotenkin pimeeltä toi teidän sairaalan toiminta :/
Poistaja joo kyllä mäkin suren. mietin että miksi ihmeessä mitään ei tapahtunut, vaikka kuinka käynnisteltiin vesien mentyä. edelleenkään ei tunnu siltä, että olisin synnyttänyt - fiilistelen aina pieniäkin merkkejä siitä, että toi oikeesti on musta tullut tuo vauva. ja silti kilahdan, jos joku väittää että sektio ei ole oikea synnytys.
Mää tunsin itseni viimeksi eilen epäsynnyttäneeksi. Keskusteltiin raskauskiloista ja raskausarvista kahvakuulan jälkeen pukkarissa muutaman samanikäiseten lasten mammojen kanssa ja kun ne voivotteli mahassa olevia arpia niin minä siinä vaan että ei mulla oo ko toi yks iso. Tuntu, että ne katto mua ko kummajaista, joka ei edes tiedä miltä pillusta ulostyöntyvä lapsi tuntuu. Tunsin olevani ihan eri sarjassa kiinikkeideni kanssa, vaikka kukaan ei edes sanonut mitään. Ehkä se on mun päässä se vika.
PoistaMä itse riistin itseltäni mahdollisuuden synnyttää enää ikinä "oikeasti", pää alkoi hajota sen verta että se sektio alkoi tuntua
hyvältä vaihtoehdolta. Ehkä en sitten koskaan ole synnyttänyt nainen kerpeles. Toisaalta saatoin pelkuruudellani pelastaa omani ja tämänkin lapsen hengen. Mulla oli edellinen haava arpeutunut kiinni vatsalihaksiin ja ties mitä ois voinut käydä jos se ois revenny kesken käynnistelyiden.
Humanistille vielä sen verta, että kyllä rupeaa kiehuttamaan aina kun kuulee noita teidän sairaalan käytäntöjä :/ Ihan hirveää kohtelua.
Miksi lääkäri vaihtu kesken? Meillä oli siinä se pääjehu auttamassa ja erikoistuva leikkasi vissiin päätoimisesti.
Mutta pyydä ihmeessä kotiin se epikriisi.
Mun anestsialääkäri oli hiljainen ja vakava, onneksi sai sen piikin yhdellä kertaa sisään. Hoitajat sen sijaan oli mahtavia ja piteli mua järjissäni kun pelkäsin kuolemaa siinä laverilla ja tuijotin omaa sydänkäyrää.
Omalla tavallaan helpottaa, kun "saman" läpikäyneet on sitä mieltä, että tässä päässä homma oli vinksallaan. Huvittavaa (tai surullista) on se, että valitsin kahdesta sairaalasta suuremman ja sen, missä minun on mahdollista tulla ymmärretyksi äidinkielelläni. Paikallisessa sairaalassa lapsuudenystäväni menehtyi sektioon 2008. Ei oikeasti käynyt edes mielessä synnyttää täällä.
PoistaMulle muuten ne kätilöt oli kivoja, joille itselleen oli tehty sektio. Taviksesti synnyttäneet ja lapsettomat oli kusipäitä. Onhan sektio synnytys, mutta huomaan käyttäväni usein sanoja lapsen syntymä.
Ihan samahan sen pitäisi olla miten päin se mahassa lillui ja miten se pihalle tuli, mutta ei jostain syystä ole. Onneksi tuo ulossatettu on aika ihana, vaikka se kitisee hampaitaan ja on alkanut vaatia kaikenlaista. Ehkä se ei olisi yhtä hauska persoona jos sen olisi pihalle punnannut. Emmätiä.
Niijoo, ois ollu kiva jos siinä odotellessa kaikkia piuhoja ja piipityksiä seuraillessa joku ois vaikka vähän rauhoitellut, kuten Mirggaa, mutta yksi niistä paikalle luikerrelleista kandeista komennettiin pitämään musta kiinni. Siinä mää itkin ja ulvoin ja tärisin peloissani ja se mimmi oli vaikeena ja vissiin itku kurkussa, sanaakaan ei sanonut. Että onnea vaan ammatinvalinnalle!
PoistaKuulostaa kyllä aina vaan niin käsittämättömältä tuo Humanistin keikka. Pyydä se epikriisi itselles! Mä sain sen muistaakseni automaattisesti kotiin. Samoin käytiin synnytyslekurin kanssa se synnytys kertaalleen läpi, kun sain sitä sairaalassa vikoina päivinä vaadittua (lekuri sanoi tulevansa "joku päivä juttelemaan", mutta ei se ikinä tullut, joten aloin muistutella aiheesta). Siitä huolimatta käyn tapahtumaa läpi päässäni säännöllisin väliajoin.
PoistaSekin on jännä juttu, miten eri tavalla ihmiset kokee samantapaisen tilanteen. Siis kun muahan ahdisti ihan hitosti ne kaikki eri ihmiset ja niiden touhuilut ja tuntui, että olin vaan joku möntti niiden käsittelyssä, niin sisko oli taas saanut turvaa siitä ajatuksesta, että paikalla on jengiä, jolla on kullakin oma tehtävänsä. Oli sekin kuulemma siitä huolimatta huutanut kauhuissaan jotain "mää kuolen" -tyyppistä...
Mä muuten muistan erityisen hyvin, kun joku sanoi mua siirrettäessä leikkauspöydälle: "Miks tää tärisee näin? Onpas se turvoksissa!"
Sulla tosiaan on oikeus saada ne epikriisit itsellesi. Ekaa synnytystä oon ite läpikäyny puolen kymmenen ihmisen kanssa ja itselle on vielä kolmoiskopiot kaikista papruista.
PoistaMulle sanottiin ennen sektiota kun hysteerisesti itkin siinä ovella, että rauhoittavaa saa vasta kun lapsi on ulkona. Sitten niiden tarve lähestulkoon katosi. Onneksi oli mies, ja se ihana hoitaja.
Mulle sano alan kaveri vain kun panikoin etukäteen leikkuriin menoa, että siellä sä oot kaikkein parhaimmissa käsissä tuli eteen melkeen mitä vaan. Lohdutti jonkun verran.
Joku tökerö muija siihen tosin tuli kiinniompelu vaiheessa selittämään ettei sydänäänet kestä sun muuta. Meinasin räjähtää kauhusta kunnes lääkäri tai joku muu ilmoitti kyse olevan eri salissa olevasta synnyttäjästä. Tahdikkuus kunniaan.
Eka kerrasta jäi paska maku, nyt ne vissiin koitti petrata minkä ehti. Eikä edellisessä synnytyksessä mukana ollut naikkonen uskaltanut katsettaan kopiokoneesta nostaa minun siinä itkiessä.
Hitto, tästähän oikein intoutuu. Voisi melkein jonkun ajan käyttää ja tehdä jonkun kokoavan kertomuksen tästä synnytyksestä.