Ruuhkavuodet are GO

Päivälehden museossa. 

Lapsi aloitti päiväkodin. Harkitsin kaikenlaisia perhepäivähoitoja ja kommervenkkejä, mutta lopulta saimme paikan lähimmästä päiväkodista, 90 lapsen laitoksesta. Sinnekin saamme vaeltaa päivittäin 1,2 km ja takaisin - pidemmälle en ehkä kykenisi vaikka tarjolla olisi kuinka laadukasta varhaiskasvatusta tahansa. 

Ensimmäinen kuukausi on kulunut enemmän tai vähemmän sairaana. Joka tiistai soitan hoitoon ja kerron mikä jännä pöpö meitä tällä kertaa riivaa. Repaleinen hoitoura on siitä hankala, että pitkän viikonlopun jälkeen lapsi jännittää hoitoa kovasti ja hautaa kasvonsa unipupuseen menomatkalla. Loppuviikosta hän on taas iloinen, kun pääsee kaverien luokse, ja päiväkodissa on kuulemma kivaa. Olen saanut jopa todistaa "eiiiii kotiiin!" -raivareita päiväkodin eteisen lattialla, kun olen hakenut häntä kotiin.

Minua jännitti miten vapaan kasvatuksemme hedelmä oikein sopeutuu lastensäilytyslaitoksen rutiineihin, mutta hän on kuulemma päivä päivältä enemmän mukana touhuissa ja odottaa kiltisti ruokaa. Ruokaa, jota poika syö enemmän kuin aikuinen mies. Jokaisen hoitopäivän päätteeksi olen saanut huvittuneita raportteja lapsen syömistä lautasellisista ja näkkäreiden lukumääristä.

Juuri kun olemme tottuneet tähän uuteen arkeen, koko pakka kuitenkin pistetään uusiksi, kun aloitan 10 viikkoisen työharjoitteluni. Joka päivä klo 15-21 opettelen olemaan kehitysvammaisten ohjaaja. Nyt kun asiaa mietin, olisin ehkä kuitenkin valinnut paikan, jossa ollaan töissä virka-aikaan, mutta yritetään nyt jotenkin selvitä. Olen saanut erityisluvan viedä lapsen hoitoon vain iltapäiviksi, että voidaan viettää aamupäivät yhdessä. En tiedä toimiiko tämä, mutta kokeillaan.

Positiivisena sivutuotteena mies saa viettää illat lapsen kanssa kaksin. Positiivisena siksi, että tämä on ensimmäinen kerta, kun hän saa ottaa tosissaan vastuun lapsen arjen pyörittämisestä. Salaisena toiveenani on hieman tasaisemmin jakaantuva vastuu jatkossakin.

Postaus jossa ei puhuta lapsesta

En päässyt kouluun. Itseasiassa soveltuvuuskokeessa saamani tulokset viittaavat siihen, että minulla ei ole ikinä asiaa kyseiseen kouluun ellen a) opettele valehtelemaan persoonallisuustesteissä tai b) muutu toiseksi ihmiseksi. Alkuun vähän masensi, mutta sitten jäin pohtimaan koko kokeen tarkoituksenmukaisuutta ja järjellisyyttä.

Olen aina pitänyt soveltuvuustestejä epäilyttävinä, koska personaallisuuden mittaus nyt ylipäätään on aika ongelmallista. Olen entistä vakuuttuneempi: vaikka tunnistaisin itseni saamistani tuloksista - mikä on totta vain tiettyyn rajaan asti - en voi käsittää miksi tietynlainen persoonallisuus olisi este jollakin alalla toimimiselle. Jos motivaatio on kohdillaan, ihminen voi kyllä haastaa itsensä ja tehdä itselleen vähemmän luontevia asioita. Okei, ehkä jonkun neurokirurgin on hyvä olla skarppi tyyppi, mutta tietääkseni neurokirurgeille ei tehdä soveltuvuustestejä eli voimme vain elää toivossa.

Raportin tutkiminen oli tavallaan tosi lohdutonta: paperissa kerrottiin, että aikuisen persoonaallisuuden piirteet ovat 70-prosenttisesti muuttumattomia, eli tavallaan mulla ei ole edes mitään mahdollisuutta petrata tässä kokeessa. Olin tulosten mukaan myös tosi selvästi sellainen tyyppi, joka viihtyisi alalla, jolle hain, mutta valitettavasti musta nyt vain ei ole siihen  hommaan (eikä nyt puhuta mistään vakoojasta tai reittilentäjästä). Jos ko. ala olisi ikiaikainen unelmani, saattaisin olla melko paskana. Nyt olen vain lievästi pöyristynyt ja semisti huvittunut.

Minulla on tapana vastata testeissä aika äärimmäisesti. Luulen ja toivon, että vastaustyylien erilaisuus on jotenkin kontrolloitu, mutta nähdäkseni omani heijastuu kyllä tulosten analyysista. Vaikutan jotenkin tosi äärimmäiseltä tyypiltä niiden perusteella vaikka oikeastaan olen aika tasainen.

Jäin miettimään sellaistakin, että millä perusteella  on päätetty mitkä persoonallisuuden ulottuvuudet ovat sellaisia, jotka ovat merkittäviä alalla pärjäämisessä? Onko hommaa ihan jotenkin tutkittu, että nämä ja nämä pärjäävät ja pysyvät näissä hommissa? Vai onko joku vain fiilispohjalta päättänyt, että esimerkiksi nyt vaikka sairaanhoitajan (en hakenut sairaanhoitajakouluun) pitää olla positiivinen, luottavainen ja johtajahenkinen? Onko testit laadittu kuinka tiiviissä yhteistyössä koulun kanssa vai onko ne vetänyt ulkopuolinen pyskologiyritys saanut ihan itse soveltaa? Mulla on paljon kysymyksiä! Saisikohan sieltä koululta vastauksia?

No mutta, käyn ehkä keväällä yrittämässä uudelleen. Saatan vähän optimoida vastauksiani ihan tieteellisestä mielenkiinnosta. Tai sitten vaan pänttään sikana ja pääsen opiskelemaan psykologiaa ja rupean itse värkkäämään noita soveltuvuustestejä ilman minkäänlaisia soveltuvuusarviointeja. Hahaa.

Eli olen siis vielä kotiäitinä keväänkin. Tuli kyllä sellainen fiilis, että haen seuraavassa haussa vähän useampaan kouluun ja ehkä myös käyn pehmittelemässä amanuenssia omalla laitoksella yliopistolla. Voisin tehdä paluun akateemiseen maailmaan, syödä Unicafessa muiden ikuisuusopiskelijoiden kanssa, kiikuttaa muksun yliopiston lapsiparkkiin tätinsä hoiviin, nököttää kirjastossa, ihastua opeen, ehkä käydä open huoneessa vastaanotolla tai jollain muulla otolla, vaeltaa edestakaisin opintoputkessa ja unohtaa palauttaa kurssikirjat ajoissa.

Nyt kun tuon tuohon kirjoitin niin kuulostaa ihan hyvältä! Mutta homehdutaan nyt vielä hetki. Onneksi on sitä muutakin elämää, virkistävää, inspiroivaa, kihelmöivää elämää.

Energiaa! Huutomerkkejä!

Tulipas ihan virkistynyt olo, kun teki pari päivää jotakin ihan muuta! Lauantaina juhlittiin ystävän polttareita iltapäivästä aina tappiin asti. Sunnuntaina lepäsin. Ja tänään kävin vähän jumppaamassa jumahtaneita aivonystyröitä valintakokeissa.

En oikein osannut valmistautua, koska en tiennyt mitä kokeessa on luvassa - olisin esimerkiksi saattanut kerrata vähän jotain prosenttilaskuja.. Köh. Muuten luulen, että skillsejä vaativat testiosiot meni ihan jees, mutta luonteen soveltuvuudesta ihmisalalle en vaan voi tietää. Jos ne kattovat, että tosta ei ole näihin hommiin, niin eihän sille sitten mitään voi.

Ryhmähaastattelussa olin mielestäni erinomainen. Muut olivat myös ihan asiallisia, mutta mun mielestä juttelivat ehkä vähän itsestäänselvyyksiä. Parin kommenttini jälkeen huomasin haastattelijoiden nyökkäävän varovaisesti ja raapustavan jotain papereihinsa eli ehkä onnistuin sanomaan jotain vakuuttavaa. Saatoin myös päästää sammakkoja suustani eli aika fifty-sixty taisi mennä tuo.

Koska haen aikuislinjalle, lisäpisteitä ropisee alan työkokemuksesta. Mitä mulla ei ole. Pidän siis mahiksiani laihanlaisina, mutta kokeessa oli silti kiva käydä ja tuli sellainen fiilis, että jos ei nyt natsaa niin syksyllä sitten uudestaan yrittämään. Paitsi siis jos ne testit leimaa mut psykopaatiksi. Ihan hyvin voin olla vielä himassa vuoden nyt kun olen tähän tottunut eli kiire ei ole.

Lisäbonarina lapsen ja tätini (äitinikin kävi) päivä sujui kuulemma erinomaisesti. Tätini antoi poikaselle arvosanaksi 10+ hoitolapseudesta ja nyt hän on kuulemma onnellinen. Kiva huomata, että lapsi on selvästi valmis myös muiden tuttujen tyyppien hoivattavaksi. Kun tämä sujui niin hyvin, saattaa olla mahdollisuus, että minä ja isä-ha päästään joskus vaikka treffeille. Ooh! Nukuttamista vähän kriiseilin etukäteen, mutta pikkuinen oli sitten simahtanut kiltisti syliin.

Ja sitten loppuun vielä käytävällä kuultu kuolematon lausahdus kanssahakijalta:

Mun kaveri opiskelee sosiologiaa yliopistolla. Ei sinne ole mitään psykologisia testejä tai edes haastattelua, pitää lukea vaan kirjoja. Tavallaan aika outoa, että sinne voi päästä kuka tahansa... vinoutunut henkilö.

Olisi pitänyt vastata, että ne meidät testanneet psykologit pääsivät myös kouluun ihan ilman mitään palikkatestejä.