Olen elossa

En ole lukenut kenenkään juttuja pitkään pitkään aikaan, mutta nyt tuntui hyvältä lukea kaikkien kuulumiset.

Olen viettänyt elämäni kesää. Poissa on viime vuoden ahdistukset ja vitutukset siitä kuinka muut saavat mennä ja itse on jumissa kotona. Olen saanut mennä ja olen ollut ihan mielelläni välillä jumissa.

Olen keskittynyt rakkauteen. Fyysiseen ja henkiseen. Pitkän kuivan kauden jälkeen olen taas löytänyt itsestäni eeppisen seikkailijattaren ja koetellut omia rajojani toden teolla. Aivan mahtavaa.

Olen myös saattanut löytää ensimmäisen ihkaoikean lapsellisen ystäväperheen. Tapasin mukavan pariskunnan, kun osallistuin kesäheilani kanssa tapahtumaan, jossa maattiin ventovieraiden kanssa alasti läjässä. Internet paljasti, että asumme lähekkäin ja lapsillamme on juuri passeli ikäero. Kaikenlaista.

Kesäheila on rikastuttanut elämääni hyvässä ja pahassa. Olen joutunut pohtimaan miten paljon altistan lastani valitsemalleni elämäntavalle ja todennut, että ihan niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Ja hyvältä tuntuu se, kun poika tarttuu kesäheilaa kädestä, taluttaa sen tutkimaan kiviä ja halaa sen jalkoja. Ihan mahtavaa, jos lapsenikin oppii, että rakkautta kyllä riittää jaettavaksi asti. Sen isäkin on jo tottunut ajatukseen ja kuuntelee vuodatuksiani siitä kuinka kesäheila on välillä todella ärsyttävä. Moikkaavat toisiaan kohteliaasti, kun kohtaavat meidän keittiössä lounasaikaan.

En tiedä millaiseen uomaan elämä asettuu syksyllä, kun perheemme aloittaa viralliset ruuhkavuodet ja äiti koulun. Yksi ammattikorkeakoulu kun päätti, että olen potentiaalisesti soveltuva sosiaalialalle. Koulureppu on jo ostettu ja yritän asennoitua siihen, että tulen opiskelemaan teini-ikäisten kanssa. Toisaalta se on ihan hauskaakin, saan olla se kypsä ja kokenut aikuisopiskelija!

Lasta ei tarvitse laittaa vielä päivähoitoon, koska lapsen yksi läheinen päätti päräyttää vuorotteluvapaalle ja ottaa hänet hoiviinsa. Olen huojentunut. Olisi kivaa, jos se osaisi sanoa muutakin kuin mopo ja kakka päiväkotiin mennessään. Nyt on vielä vähän enemmän aikaa opetella.

Energiaa! Huutomerkkejä!

Tulipas ihan virkistynyt olo, kun teki pari päivää jotakin ihan muuta! Lauantaina juhlittiin ystävän polttareita iltapäivästä aina tappiin asti. Sunnuntaina lepäsin. Ja tänään kävin vähän jumppaamassa jumahtaneita aivonystyröitä valintakokeissa.

En oikein osannut valmistautua, koska en tiennyt mitä kokeessa on luvassa - olisin esimerkiksi saattanut kerrata vähän jotain prosenttilaskuja.. Köh. Muuten luulen, että skillsejä vaativat testiosiot meni ihan jees, mutta luonteen soveltuvuudesta ihmisalalle en vaan voi tietää. Jos ne kattovat, että tosta ei ole näihin hommiin, niin eihän sille sitten mitään voi.

Ryhmähaastattelussa olin mielestäni erinomainen. Muut olivat myös ihan asiallisia, mutta mun mielestä juttelivat ehkä vähän itsestäänselvyyksiä. Parin kommenttini jälkeen huomasin haastattelijoiden nyökkäävän varovaisesti ja raapustavan jotain papereihinsa eli ehkä onnistuin sanomaan jotain vakuuttavaa. Saatoin myös päästää sammakkoja suustani eli aika fifty-sixty taisi mennä tuo.

Koska haen aikuislinjalle, lisäpisteitä ropisee alan työkokemuksesta. Mitä mulla ei ole. Pidän siis mahiksiani laihanlaisina, mutta kokeessa oli silti kiva käydä ja tuli sellainen fiilis, että jos ei nyt natsaa niin syksyllä sitten uudestaan yrittämään. Paitsi siis jos ne testit leimaa mut psykopaatiksi. Ihan hyvin voin olla vielä himassa vuoden nyt kun olen tähän tottunut eli kiire ei ole.

Lisäbonarina lapsen ja tätini (äitinikin kävi) päivä sujui kuulemma erinomaisesti. Tätini antoi poikaselle arvosanaksi 10+ hoitolapseudesta ja nyt hän on kuulemma onnellinen. Kiva huomata, että lapsi on selvästi valmis myös muiden tuttujen tyyppien hoivattavaksi. Kun tämä sujui niin hyvin, saattaa olla mahdollisuus, että minä ja isä-ha päästään joskus vaikka treffeille. Ooh! Nukuttamista vähän kriiseilin etukäteen, mutta pikkuinen oli sitten simahtanut kiltisti syliin.

Ja sitten loppuun vielä käytävällä kuultu kuolematon lausahdus kanssahakijalta:

Mun kaveri opiskelee sosiologiaa yliopistolla. Ei sinne ole mitään psykologisia testejä tai edes haastattelua, pitää lukea vaan kirjoja. Tavallaan aika outoa, että sinne voi päästä kuka tahansa... vinoutunut henkilö.

Olisi pitänyt vastata, että ne meidät testanneet psykologit pääsivät myös kouluun ihan ilman mitään palikkatestejä.

Viimeistä kuukautta viedään

Meillä asuu pieni 11 kuukautta vanha ihminen, joka tepastelee muutaman askeleen, pyllähtää, jatkaa matkaa samalla taputtaen ja hokee koko ajan tähti. Tähden se löysi mun paidasta ja sen jälkeen niitä onkin sitten näkynyt joka puolella. Yleensä tähdet on etäisesti tunnistettavissa tähdiksi (ruuveja, kukkia jne), mutta myös esimerkiksi isoisä on tähti.

Ruokahommat on edelleen vaiheessa, mutta lapsi oppi laittamaan tavaroita purkkiin (eikä vaan ottamaan niitä sieltä pois) ja kiinnostui samalla lusikasta. Eli nyt se osaa törkätä sen ruokapurkkiin ja siitä suuhun. Jos laitan ruoan lautaselle, sinne menee koko käsi eli tää purkkilinja on kätsympi.

Öisin se syö kerran tai kaksi, hohhoijaa, mutta päivisin se on alkanut nukkua! Joskus nukutaan yhdessä tunnin tai kahden aamupäikkärit, mutta iltapäiväunille vauva menee joka tapauksessa kahdentoista jälkeen ja parhaimmillaan se posottaa 2,5 tuntia. Ihan mieletöntä, tää päivittäinen lepohetki on niin ihana.

Sitteri on edelleen käytössä nukutusvälineenä, mutta välillä jaksan odottaa lapsen nukahtavan itsekseen. Siihen menee tolkuttoman kauan ja nukahtamista edeltää hillitön möyriminen pitkin studion lattiaa. Möyrimiseen liittyy olennaisena osana myös vieressä pötköttävän vanhemman naamalle istuminen.

---

Musta tuntuu, että tunnen lapseni jo jotenkin. Välillä toki katson sitä ja ihmettelen, että kuka tuo on ja mitä se täällä tekee, mutta alan jo hahmottaa jälkeläiseni luonnetta. Tyyppi on pääasiallisesti rauhallinen ja varovainen, tutkii kaikenlaisia asioita tosi tarkkaan. Viihtyy hyvin omissa puuhissaan, jos vain olen näköetäisyydellä. Väsyneenä hän on hyvin vakava ja vähän herkkis, mutta muuten on kovin tyytyväinen, utelias ja sinnikäs.

Vierastavasta vauvasta on kuoriutunut pieni seuramies, joka osallistuu vitseihin käkättämällä tekonaurua ja tarjoaa kaikille maissinaksujaan (ja hammasharjaansa). Ventovieraille se lämpeää edelleen hitaasti, mutta tutut naamat saa sen tärisemään ja hihkumaan riemusta. Myös muskariäidit ja -vauvat on jo kavereita ja niitä käydään aina moikkailemassa laulujen lomassa.

Musiikki on muutenkin tosi jees: marakassit heiluu, kattiloita paukutetaan ja Mimmien Panda-video saa aikaan hillitöntä pepun heilutusta. Lähikirjastossa kuulemamme hiphop-luento oli myös hitti - NWA:n gangstarap-klassikko sai lapsen hytkymään sylissä niin fiiliksissä, että kanssalainaajat repeilivät. Eklektinen musamaku, etten sanoisi.

Lapsi on myös kovin tottelevainen: kerran se konttasi muskarissa kauheella vauhdilla pistorasioiden luo, mutta sanoin ei ja hain sen pois. Se konttasi heti takaisin, istahti puolen metrin päähän pistorasiasta ja pyöritti päätään. Myös digiboksia silitellään vähän salaa ja pyöritellään päätä. Väsyneenä kiellot kyllä aiheuttavat itkun. Ja se puree edelleen.

---

Mä itse olen solahtanut tähän kotiäitihommaan enkä enää kaipaa töihin. Käymme muskarissa ja läheisellä joutomaalla maistelemassa kasvustoa ja tökkimällä lapiolla maata. Tänään bongasin asukastalosta poistuvan äidin lapsineen ja kävin juttusille. Ensi viikolla mennään siis ehkä myös seurakunnan perhekerhoon, jossa on kuulemma aamupalapöytä. Kyllä mä nyt yhdestä hartaudesta aina selviän. Aamupalan tähden.

Saatoin kyllä hakea johonkin kouluunkin, mutta en ajattele sitä ennen kuin jos sinne jostain syystä pääsen sisään. Tulojen romahdettua kotihoidontuelle ollaan hiukan väännetty tätä talouspuolta ja jos ei nyt totuta tilanteeseen, työt saattavat houkuttaa ennemmän. Siis hypoteettiset työt, joita en usko löytyvän.

Mielialani on enimmäkseen aika jees ja olen alkanut nauttia tästä äitinä olemisesta. Kun lapsi nyt vaan on niin mahtava tyyppi ja maailman söpöin, miksen nauttisi!

Kosketuksesta

Luin tällaisen artikkelin lahjakkaiden lasten eksistentiaaliahdistukseta.

Mulla nousee aina niskakarvat pystyyn, kun puhutaan lahjakkuudesta tai älykkyydestä, kun niitä tunnutaan usein mitattavan tavoilla, joita en allekirjoita. Mutta jos vaihdettaan vaikka tuon lahjakkaan tilalle ajatteleva, niin artikkeli kyllä avasi koskettavasti lapsen heräämistä siihen, että hän on fundamentaalisesti yksin, elämä on sarja valintoja ja lopulta me kaikki kuolemme vailla varmaa tietoa tämän kaiken merkityksestä. Voi voi!

Ahdistusta lievittämään artikkelissa suositellaan vertaistuen tarjoamisen lisäksi koskettamista. Tässä vauvan kanssa ollessa mä olen pohtinut paljonkin tuota kosketusta. Olen ollut kovasti ahdistunut siitä, että pidänkö lasta tarpeeksi sylissä, kärsiikö kun ei saa nukkua vieressä tai kun en osannut kantaa sitä. Koska olen kyllä kovasti sitä mieltä, että kosketus todellakin on merkittävä tapa olla yhteydessä muihin ihmisiin ja ihan pikkuiselle lähestulkoon ainoa. Niin merkittävä, että pidän oikeudenriistona sitä, jos esimerkiksi parisuhteen varjolla kielletään oikeus koskettaa myös muita ihmisiä.

Äitini on kertonut, että en vauvana viihtynyt sylissä ja arvostin ronskeja otteita toisin kuin vaikka kyljessä kiehnäävä veljeni. Meillä on siis varmasti myös omia kosketus- ja läheisyystaipumuksia ja mitä todennäköisimmin minä vauvani vanhempana osaan jotakuinkin arvioida sen tarvetta olla sylissä. Ainakin paremmin kuin ulkopuoliset. Lisäksi se millaista läheisyyttä minä olen saanut ja oppinut arvostamaan siirtyy väistämättä lapselleni jollain tavalla eli tämä homma toimii molempiin suuntiin. Meistä jokainen on omien kosketustensa summa.

Niin, ja tämä sylittely ja läheisyys on sitä varhaista seksuaalikasvatusta. Eli kun meidän lapset tuosta sitten kasvavat, heillä on muisto näistä varhaisista läheisyyshetkistä ja ne vaikuttavat ehkä siihen millaisia he sitten ovat intiimisuhteissaan, millaisia kosketuksia arvostavat. He oppivat tuntemaan oman kehonsa rajoja ja toivottavasti kommunikoimaan niitä myös muille. Toki noita kosketuskokemuksia kertyy matkan varrella lisää, mutta mä uskon siihen, että tässä ihan alussa luodaan sitä seksuaalisuuden ydintä.

Se ydin on se minkä tavoittaessaan löytää nautinnon. Sen löytyminen vaatii yleensä vähän pidempää reissua, yritystä ja erehdystä ja omien rajojen kokeilua, mutta palkitsee kyllä lopulta. Ydin voi kadota jonnekin seksuaalisuuden representaatioiden (enkä todellakaan tarkoita vain pornoa) sekaan ja se pitää kaivella esiin sieltä (siihen saattaa auttaa esimerkiksi porno), löytää ne omat jutut.

Näin siis päädyimme eksistentiaaliahdistuksesta perversioihin. Jos mun nyt pitäisi vetää tämä jotenkin yhteen, niin voisin sanoa, että minulle oman seksuaalisuuteni ytimen tavoittaminen on ollut voimauttavin, korjaavin ja *lisää tähän kaikki muut ällöt ylisanat* kokemus.

PS. Onko joku lukenut tätä Taina Kinnusen kirjaa Vahvat yksin, heikot sylityksin? Mä luen sen ehkä. Sitten joskus, kun vaivaudun kirjastoon maksamaan sakkoni... Miksi niitä ei voi maksaa netissä?

Hullusta lapsuudesta, hullujen lapsista

Äiti, isä, täti - eli mun vanhemmat. Lapsen isovanhemmat, koska isänsä puolelta isovanhempia ei enää ole. Näillä mun porukoilla mennään siis.

Isäni ja äitini menivät tietääkseni naimisiin pikkuveljeni ristiäisissä (eikös tämä ole aika trendikästä nyt? Yllärihäät!) ja erosivat ehkä mahdollisesti vuoden sisään. Isäni opiskeli arvostetussa tiedekunnassa arvostettua alaa, mutta dokasi liikaa ja se sitten jäi. Äitini opiskeli ammattikoulussa vähemmän arvostettua alaa, mutta sairastui skitsofreniaan, kun olin neljän, eli sekin sitten jäi. Kaikenlaista sekoilua taisi sijoittua ensimmäisiin vuosiini - kävin kuulemma kovasti terapiassa jo ihan vaunuvauvana.

Ennen kuin menin kouluun, tätini hyppäsi puikkoihin ja muutimme vastavalmistuneeseen kaupungin vuokra-asuntoon nelistään - äiti, täti, veli ja minä. Tämä on se perhe, jossa koen kasvaneeni, vaikka ekat vuodet menikin muunlaisella kombolla. En hirveästi muista varhaisista vuosista mitään kuin joitain hetkiä ja tunnelmia. Sen kun olin parivuotiaana Pori Jazzeilla Urban Saxin keikalla ja sen kun äitini heitti spagetit seinään, koska se oli myrkytetty. Spagetissa oli kokonaisia herkkusieniä ja jauhelihaa.

Tätini tasapainoisuus piti porukan kasassa niinäkin aikoina, kun äidillä ei mennyt kovin hyvin ja hän makoili terassillamme alasti naapureiden iloksi, tilasi kolme taksia päästäkseen Alepaan hakemaan röökiä tai jutteli seinäkellossa asuvalle Claes Anderssonille. Peruskouluvuosiani rytmitti äidin sairaalajaksot ja kaverini ovat väittäneet, että olin aina vähemmän kireä, kun äiti oli hoidossa. Ihan mahdollista. Mä en muista. Luin paljon, kuuntelin synapoppia ja söin salaa karkkia. Todella paljon kaikkea näitä kolmea.

Ennen mun lukion alkamista tätini päätti että nyt riitti ja etsi asunnon vain meille kolmelle. Tämä oli helpotus kaikille paitsi äidillemme tietysti - hän kotiutui sairaalasta tuettuun asumismuotoon, joka oli tavallaan ihan jees, mutta tavallaan aika huono, koska siellä asui sen kanssa ihan tosi huonossa kunnossa olevaa porukkaa. Katatonista, itseään seinää vasten hinkuttavaa väkeä. Äitini on aina ollut melko skarppi, eikä siitä aina huomaa sen sairautta (jos ei osaa etsiä sitä tiettyä psykoottista tuiketta sen silmissä), joten pahasti kroonistunut seura ei ihan ehkä tukenut sen kuntoutumista parhaalla mahdollisella tavalla. Mut sieltä se ponnisti kuitenkin, asuu nyt kaupungilla vuokralla ja käy kolme kertaa viikossa töissä.

Tätini on mulle edelleen läheisempi kuin äiti, mutta vauvan myötä olen joskus jopa ihan itse soittanut äidilleni enkä vain vastannut kyllästyneenä joo joo sen kolme kertaa päivässä puhelimessä esittämiin typeriin kysymyksiin. Niin se kai on, että lasten myötä saa selvittää ne välinsä omiinkin vanhempiinsa. Äidin suhteen tämä on mennyt oikeen kivasti ja tykkään, kun se tulee kylään.

Isän kanssa onkin ollut vähän hankalampaa. Kaikkina näinä lapsuusvuosina se oli poissa, mutta en sitä osannut kaivata, kun ei sitä ollut koskaan ollutkaan. Sen vanhemmat on aika pimeetä väkeä, joten olen aina ajatellut, että sillä on siinä ihan tarpeeksi taakkaa eikä mun tarvitse olla sellainen tyypillinen alkoholisti-isän tytär, joka kantaa kaunaa ja postaa facebookiin aina isänpäivänä hämäriä avautumisia. Ollaan kuitenkin otettu yhteen aina silloin tällöin, koska olen aivan selvästi isäni jälkeläinen: analyyttinen, vähän vittumainen ja silloin harvoin kun loukkaannun kunnolla, pitkävihainen. Äitini ja veljeni ovat leppoisampia, herkempiä ja taiteellisempia (ja sitten taas tavallaan eivät ole, mutta ehkä syväanalyysit meidän luonteista eivät nyt ole tarpeellisia).

Isäni raitistui kymmenisen vuotta sitten, tuli uskoon ja luki itsensä maisteriksi. Oltiin sen publiikissa pari vuotta sitten. Sitä ennen se mm. asui maalla jossain yhteisössä, jossa kasvatettiin vuohia ja sikoja. Sillä on kuitenkin ollut muita murheita: se toimi pitkään omaishoitajana puolisolleen, joka viitisen vuotta sitten menehtyi jouluaattona tukehtumalla kinkunpalaan. Siis voiko olla jollain ihmisellä niin huono karma, että kaikki paska sataa aina niskaan? Isäni vähän skitsahti - kirjaimellisesti - ja rupesi hengailemaan maan alla asuvien henkiolentojen kanssa. Nyt se on kai taas ihan maanpäällisten olentojen joukossa, mutta aika huonosti sillä menee. Se tulee aina silloin tällöin katsomaan vauvaa, mutta se voisi yhtä hyvin asua Turussa, sillä asumme kaupungin vastakkaisilla laidoilla ja poikittaisliikenne on mitä on. Terveys ei ole hyvä, kiitos viinan.

Mutta ihan hyvä tyyppi se on. Sen huumorintaju on mustaakin mustempi ja hyvinä hetkinä se osaa tarkastella elämäänsä tämän huumorilinssin läpi. Muutoin se on aika tosikko. Äitinikin on vähän tosikko, mikä viittaisi siihen, että ihmisen, jonka mieli on hajonnut, tulee olla vähän tosikko selvitäkseen, mutta kyllä sekin osaa tarvittaessa suhtautua kepeästi elämään ja tähän tilanteeseen, jossa nyt kaiken tämän jälkeen ollaan. Mun yhden exän mielestä sillä on huikea huumorintaju, mutta se taitaa olla ainoa, joka tajuaa äitini vitsejä.

Meiltä ei ole koskaan rakkautta ja hyväksyntää puuttunut - päinvastoin. Koska vanhempani ovat niin kertakaikkisen epäonnist(unutt)a sakkia kaikilla virallisilla mittareilla, mutta silti meillä on ollut aika kivaa, olemme eläneet veljeni kanssa siinä vilpittömässä uskossa, että kaikenlaisten ihmisten elämä on arvokasta. Olemme saaneet olla vähän pellossa ja luoda oman normistomme ja silti meistä on tullut suht kunniallisia kansalaisia. Ja ennen kaikkea omaehtoisia ja ajattelevia ihmisiä, hyviä tyyppejä. Toisaalta tähän vaikuttaa se, että meillä on ollut tätini ansiosta sellaista sosiaalista pääomaa, jota kaikilla väliinputojaperheillä ei ole: olemme saaneet harrastaa taidetta ja kulttuuria, saaneet tuntea paljon erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista ja koulunkäyntiämme on aina tuettu.

Taustani takia mun on kuitenkin aina joskus hirveän vaikea elää näiden äitiyteeni kohdistuvien paineiden kanssa. Mun järki sanoo, että se on ihan yksi ja sama nukkuukko vauva vieressä vai pinniksessä, kun kaiken tämän sekoilun jälkeen mäkin olen nyt tässä, masennusjaksoista huolimatta melko tyytyväisenä ja ennen kaikkea vailla katkeruutta. Mutta samalla se epävarmuus on jossain syvällä - ja samalla pinnassa, siihen osuu helposti - ja pelkään että väärillä valinnoilla siirrän vaan sukupolvien yli ulottuvaa paskaa eteenpäin.

Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että mielenterveysongelmat eivät ole este hyvälle vanhemmuudelle - pidän kaikkia vanhempiani hyvinä heikkouksista huolimatta - eikä niitä tarvitse hävetä. Tämän takia edellämainitut julkeudelle altistuneet naapuritkin ehkä toivottivat meidät paria poikkeusta lukuunottamatta tervetulleiksi joukkoonsa ja pitivät meistä lapsista tarvittaessa huolta sen sijaan, että olisivat soitelleet jotain lastensuojeluilmoituksia. Jos naapurustoon muutti uusi perhe, sen lapset oppivat aika äkkiä, että tuolla asuu se skitsofreenikko, mutta se ei tee pahaa, ja jos se makaa eteisessä ja puhelee itsekseen, sen yli voi hypätä ja mennä yläkertaan rauhassa leikkimään. Ja mikä tärkeintä, niiden vanhemmat oppivat tämän.

Hätätilanne

Korkkasin hätätilanteita vasten ostamani pikakahvin. Vaaran merkit olivat jo ilmassa - en ole jaksanut vaahdottaa maitoa muutamaan päivään. Onneksi olen pressopannulainen enkä mutteripannulainen. Mietin vaan millaisia palovammoja olisin jo saanut ylikiehuneista espressoista.

Lasken päiviä keskiviikkoon, kun pääsen lääkäriin. En enää oikein tiedä mitä odotan. Todennäköisesti hajoan siellä ja kävelen ulos masennuslääkereseptin kanssa. Se olis ihan ok. Niistä ei ole kaikille hyötyä, mutta mulle ne kolisi kyllä, kun kerran kokeilin. Sain erottua, muutettua ja kirjoitettua elämäni ensimmäisen lopputyön niiden voimalla. Eli ehkäpä niillä voisi selvitä myös päiväuninukutuksista.

Huomenna isä-ha on häissä eli mun pitää selviytyä yksin. Laitoin tädilleni viestin. Jos se vaikka tulisi viemään vauvaa ulos, eroahdistushuutojen uhallakin. Nimittäin varmaan sille vauvallekin on parempi olla ulkona innokkaan hoitotädin kanssa, kun tuijottaa hölmistyneenä lattialle luhistunutta itkevää äitiä.

Ja onneksi olen lähdössä sunnuntaina päiväksi Särkänniemeen kavereiden kanssa. Tulee niin oikeaan saumaan tämä reissu.

Radio

Mä voisin olla tuolla nyt. Juttelemassa seksijuttui. Mutta en ole.

Reilu kaksi vuotta sitten olin yhdessä toisessa ohjelmassa eräällä toisella kanavalla juttelemassa seksijuttui, kun ohjelmaa vetävä kaverini pyysi asiantuntijavieraaksi. Ohjelman toinen vetäjä oli mulle entuudestaan tuntematon. Kun tulin paikalle, se oli jo juonut pullon jallua, jonka joku fani oli lähettänyt, ja hönki aina biisien välissä korvaani kaikkia riettauksia. Muistan sen kertoneen, että mulla on seksikkäämpi ääni kuin Goldfrappilla. Noin puoli tuntia ennen lähetyksen loppua se sammui pöydän alle joten vedettiin kaverin kanssa ohjelma loppuun kahdestaan.

Seuraavana päivänä lisäsin sammuneen tyypin FB-kaveriksi ja pyysin sen kaljalle. Ja nyt meillä on sit toi vauva. Minkä takia en voi olla tuolla toisessa ohjelmassa juttelemassa seksijuttui, koska isä-han pitää olla siellä omassa ohjelmassaan joten mun pitää olla kotona vauvan kanssa. Kaikenlaista.