Merillä

Selvisimme ensimmäisestä yhteisestä ulkomaanmatkasta ydinperheenä. Koska emme ole isä-han kanssa kummatkaan maailmanmatkaajatyyppiä, suuntasimme vaatimattomasti ihan vaan tuohon lähilätäkölle seilaamaan knullbåtenilla.

Illalla buffetissa vauva sai elämänsä ekan ranskanperunan. Se ei syönyt sitä vaan maalasi sillä pöytää ja heilutti sitä naapuripöydän tädille. Kaikenlaiset tädit olikin sille ehkä reissun huippuhetkiä - lohduttomat itkut talttuivat aina, kun joku söpö tsiksi väläytti tyypille hymyn. Sitten taas porattiin, kun tyttöystävä katosi.

Ainoastaan kerran jossain muualla kuin kotona nukkunut vauva oli ekana yönä ihan täpinöissä. Se heräili jatkuvasti ja tutki hyttiä innokkaasti. Pieni pää väin pomppi sängyn jalkopäässä (vauva nukkui laivallakin lattialla). Kolmen aikaan meiltä meni hermo ja mulle tuli nälkä eli haettiin vähän yöpalaa. Vauva teki tuttavuutta kahvilan tolpan kanssa. Se tykkää tolpista, edellinen hieno oli Korkeasaaren karhuaitauksessa.

Aamiainen syötiin vuorotellen ja sillä aikaa toinen tutustutti pienokaista pallomereen. Se oli hieman hämmentynyt ja nappasi sieltä tuliaisiksi nuhan.

Tukholmassa sitten vähän nukutti. Puolet ajasta meni kakkakatastrofin setvimiseen, joten ei se kovin rentouttavaa ollut. Mutta ihan jees. Käytiin kahviloissa ja kaupoissa.

Toisena iltana vauva kävi ylikierroksilla istuttuaan päivän rattaisa ja syöksähteli meidän päälle hytin vuoteella parin tunnin ajan. Sitten se väsyi ja nukahti päikkäreille rattaisiin, joten me mentiin kannelle ja juotiin puoliksi lasi valkkaria. Oli aika paheellinen fiilis. Yöllä bebe posotti kiltisti aamukasiin yhdellä herätyksellä. Me nukahdettiin itse jo ysin pintaan ja unohdettiin nauttia laivan viihdykkeistä, mutta olipa kiva nukkua.

Ei mennä ihan heti uudestaan. Ensi kesänä ehkä. Haluaisin vuokrata Berliinistä asunnon pariksi viikoksi ja ottaa tädin lapsenlikaksi. Katotaan saanko aikaan ja riittääkö säästöt sinne asti nyt kun olen ihan virallisesti kotiäiti enkä vanhempainvapaalainen.

PS. Sain jo toisen kirjan luettua loppuun! Gillian Flynnin Dark Places ei ollut yhtä hyvä kuin Gone Girl.

Suuri paluupostaus

Terveisiä unikoulu vol. 2:sta! Toiset ne vierottaa ysikuisiaan yösyömisistä, meillä taas yritetään luopua - tadaa - sitteristä.

Vauva ei ole suostunut nukkumaan missään muualla viimeiseen pariin viikkoon. Olemme yrittäneet siirtää nukkuvana omaan sänkyyn, mutta huuto on alkanut heti. Ikään kuin taaperon kokoinen jötikkä kippurassa sitterissä yöunia vetelemässä ei olisi tarpeeksi järjetöntä, nukutus on vaatinut raakaa lihasvoimaa: ei ole kelvannut hentoinen hytkytys, vaan se helvetillinen kapistus on pitänyt nostaa vauvoineen päivineen ilmaan joka seitsemännellä hetkutuksella (en tiedä mistä isä-ha keksi tämän matemaattisen nukutuskaavan, mutta se on toiminut).

Heräilyt ovat vähän rauhoittuneet, kun on annettu pulloa huuleen öisin, mutta koska en halua että vauvani kasvaa kieroon, unikoulu on jälleen ohjelmassa. No, nyt se nukkuu siellä sängyssä. Eiköhän tämä toimi, kun toimi viimeksikin.

Päivät on menneet saamattomassa koomassa, mutta ahdistus on onneksi tipotiessään - kiitos päälääkkeiden. Niistä voi olla montaa mieltä, mutta olen yksi niistä onnekkaista (?), joille ne kolisevat. Olo helpotti parissa päivässä. Fysiikassa ei mitään vikaa verikokeiden mukaan eli ehkä mun pitää vaan hyväksyä, että tarvitsen säännöllisesti sapuskaa ja enemmän unta kuin tämä elämäntilanne sallii. Ehkä joskus musta tulee taas toimintakykyinen yksilö, nyt mennään matalalentoa. Se on ihan ok.

Vauva on oppinut viimeisten viikkojen aikana ryömimään, nousemaan itse istumaan, konttaamaan, seisomaan tukea vasten ja vähän siinä ottamaan askeliakin. Kuten joskus toivoin, tämä on helpottanut nostelua, koska nyt pikkutyyppi konttaa perässä kaikkialle. Välillä se menee omille tutkimusmatkoilleen mun sukkalaatikolle tai kirjahyllylle. Tämä onkin melko yleinen näky:

Lapsi jaksaa lukea vaikka kuinka kauan. Toivottavasti harrastus säilyy (= saan itsekin lukea joskus rauhassa!) Myyrä ja tuo rattaissa killuva leppäkerttukirja ovat tällä hetkellä lemppareita. Se tykkää myös kaikesta missä on koira tai hattivatteja.

Itse sain pitkästä aikaa uppouduttua kirjaan niin, että en olisi muuta halunnut vapaahetkinäni tehdä. Lionel Shriverin The Post-Birthay World vaikutti aluksi tylsältä, mutta sitten tarina veikin mukanaan ja tahkoin romaanin loppuun eilen. Lukeminen on parasta! Internet tästä vähän kärsi, kun en jaksanut seurailla mitä tapahtuu, mutta eipä tuo näytä mua kaivanneen. Nyt pitäisi sitten keksiä mitä seuraavaksi lukisi. Kirjoja on vaivaiset 16 kesken Kindlessä, että eiköhän sieltä jotain löydy.

Kosketuksesta

Luin tällaisen artikkelin lahjakkaiden lasten eksistentiaaliahdistukseta.

Mulla nousee aina niskakarvat pystyyn, kun puhutaan lahjakkuudesta tai älykkyydestä, kun niitä tunnutaan usein mitattavan tavoilla, joita en allekirjoita. Mutta jos vaihdettaan vaikka tuon lahjakkaan tilalle ajatteleva, niin artikkeli kyllä avasi koskettavasti lapsen heräämistä siihen, että hän on fundamentaalisesti yksin, elämä on sarja valintoja ja lopulta me kaikki kuolemme vailla varmaa tietoa tämän kaiken merkityksestä. Voi voi!

Ahdistusta lievittämään artikkelissa suositellaan vertaistuen tarjoamisen lisäksi koskettamista. Tässä vauvan kanssa ollessa mä olen pohtinut paljonkin tuota kosketusta. Olen ollut kovasti ahdistunut siitä, että pidänkö lasta tarpeeksi sylissä, kärsiikö kun ei saa nukkua vieressä tai kun en osannut kantaa sitä. Koska olen kyllä kovasti sitä mieltä, että kosketus todellakin on merkittävä tapa olla yhteydessä muihin ihmisiin ja ihan pikkuiselle lähestulkoon ainoa. Niin merkittävä, että pidän oikeudenriistona sitä, jos esimerkiksi parisuhteen varjolla kielletään oikeus koskettaa myös muita ihmisiä.

Äitini on kertonut, että en vauvana viihtynyt sylissä ja arvostin ronskeja otteita toisin kuin vaikka kyljessä kiehnäävä veljeni. Meillä on siis varmasti myös omia kosketus- ja läheisyystaipumuksia ja mitä todennäköisimmin minä vauvani vanhempana osaan jotakuinkin arvioida sen tarvetta olla sylissä. Ainakin paremmin kuin ulkopuoliset. Lisäksi se millaista läheisyyttä minä olen saanut ja oppinut arvostamaan siirtyy väistämättä lapselleni jollain tavalla eli tämä homma toimii molempiin suuntiin. Meistä jokainen on omien kosketustensa summa.

Niin, ja tämä sylittely ja läheisyys on sitä varhaista seksuaalikasvatusta. Eli kun meidän lapset tuosta sitten kasvavat, heillä on muisto näistä varhaisista läheisyyshetkistä ja ne vaikuttavat ehkä siihen millaisia he sitten ovat intiimisuhteissaan, millaisia kosketuksia arvostavat. He oppivat tuntemaan oman kehonsa rajoja ja toivottavasti kommunikoimaan niitä myös muille. Toki noita kosketuskokemuksia kertyy matkan varrella lisää, mutta mä uskon siihen, että tässä ihan alussa luodaan sitä seksuaalisuuden ydintä.

Se ydin on se minkä tavoittaessaan löytää nautinnon. Sen löytyminen vaatii yleensä vähän pidempää reissua, yritystä ja erehdystä ja omien rajojen kokeilua, mutta palkitsee kyllä lopulta. Ydin voi kadota jonnekin seksuaalisuuden representaatioiden (enkä todellakaan tarkoita vain pornoa) sekaan ja se pitää kaivella esiin sieltä (siihen saattaa auttaa esimerkiksi porno), löytää ne omat jutut.

Näin siis päädyimme eksistentiaaliahdistuksesta perversioihin. Jos mun nyt pitäisi vetää tämä jotenkin yhteen, niin voisin sanoa, että minulle oman seksuaalisuuteni ytimen tavoittaminen on ollut voimauttavin, korjaavin ja *lisää tähän kaikki muut ällöt ylisanat* kokemus.

PS. Onko joku lukenut tätä Taina Kinnusen kirjaa Vahvat yksin, heikot sylityksin? Mä luen sen ehkä. Sitten joskus, kun vaivaudun kirjastoon maksamaan sakkoni... Miksi niitä ei voi maksaa netissä?

Maailma vittuilee

Mulla on vaateteknisiä ongelmia. Hillun M- ja L-koon välissä ja maha on jollain ihan omilla käyrillään edelleen. Vaa'alle en aio enää astua ellei neuvolantäti pakota, mutta pari senttiä jos sais pois sieltä täältä, olis helpompi löytää päällepantavaa omasta kaapista tai edes vaatekaupasta. Pitäisi siis ehkä urheilla tai jotain (ja käskeä Isä-han lopettaa Kinder-munien piilotusleikki - tänään löysin kuusi). Ikinä en kyllä ole mitään urheillut, joten todennäköisesti maha jää höllymään tähän muotoon tästä iäisyyteen.

Päätin kuitenkin reipastua ja lähteä edes uimaan. Itseasiassa tarkoitukseni on ollut lähteä uimaan jo aika kauan, mutta tänään otin itseäni niskata, ja pakkasin uimakamppeet. Isä- ja vauva-ha olivat lähdössä samalla ovenavauksella kauppaan joten optimoitiin kaikki syöttämiset ja pukemiset. Juuri ennen lähtöä ajattelin käydä vielä vessassa.

Menkat alkoi. En sitten mennyt uimaan. Sen sijaan menin kahvilaan syömään omenapiirakkaa ja lukemaan tätä Liinan kirjablogista bongaamaani dystooppista äitiskifiä.

Menen uimaan ehkä huomen.... eiku hitto, menkat kestää monta päivää. En mene koskaan uimaan.

Luettu

No nyt mä luin sen kirjan. Toivottavasti moni muukin lukee, tahdon nähdä äitiblogit täynnä kirjaraportteja.

Se oli sellainen erinomainen kirja, jota tahtoo siteerata koko ajan ja hihkua että "juuri näin!". Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että äitiyden harrastaminen on järjetöntä. Ja iloinen siitä, että onneksi se harrastuneisuus näyttää edes hiukan vähenevän, kun lapset menevät päiväkotiin - tai päiväkotia pelkäävien kohdalla kouluun. Sitten toki ollaan napit vastakkain päikyn ja koulun kanssa, mutta se on toinen stoori. Sanoisin siis että Äitikortti on raikas tuulahdus ja ihan mainio tiivistelmä siitä mikä vittu tässä kaikessa mättää.

Välillä kirjoittaja liitelee vähän liian sfääreissä euforisen vauvahuumansa kanssa, mutta koska ei anna ymmrätää, että tämä on unirversaali totuus siitä miten vauvoja tule rakastaa, annan anteeksi. Olenkin jo aikaisemmin pohtinut sitä, miten tunteeni syttyvät vähän hitaammin eivätkä loimua millään valtavalla liekillä. Koen edelleen samoin: tykkään vauvastani, mutta se tunne ei ole mitään uudenlaista rakkautta vaan sitä samaa mitä tunnen muitakin ihmisiä kohtaan. Välillä halatessani sitä tai sen kikattaessa, kun kutitellen sitä nenälläni, tulee kyllä sellaisia samanlaisia mielihyvän humahduksia kuin vasta ihastuneena.

Musta on tuntunut parin viimeisen viikon aikana, että alan taas muistaa kuka olin ennen lapsen syntymää ja raskautta, tunnen kuinka aivoni jälleen tiivistyvät toimivaksi elimeksi omituisen muhjun sijasta ja - mikä parasta - en ole loputtoman pingottunut tän äitijutun kanssa. Tässä elellään lapsen kanssa ja kattellaan kuka siitä tulee. Jotenkin tähän saumaan tuo kirja osui varsin hyvin. Nyt en enää itke, kun vauvani juo korviketta, vaan alan nähdä sen korvikeahdistuksen suuremmassa mittakaavassa, osana tätä suurta äitiyskeskustelua, johon otan osaa vaikuttaessani internetissä.

Sellainen mielenkiintoinen juttu tässä vielä sattui, että en eilen malttanut laskea kirjaa kädestäni, joten vauvani sai sitten välillä kuunnella satuja nuoren naisen kehonkontrollista, kun luin sille ääneen. Välillä se oli tyytyväinen itsekseen lattiallakin, niin että pääsin etenemään muutaman sivun. Siinä se hyljätty pienokainen ähersi ja eikös siinä sitten käynyt niin, että kun nostin katseeni kirjasta, se oli kiepsauttanut itsensä mahalleen. Näytti melko hämmästyneeltä ja alkoi itkeä.

Loppupäivän sitten - krhm - maanittelin sitä kääntymään uudestaan, mutta eihän sitä enää kiinnostanut, kun kiinnitin siihen huomiota. Semmonen vauva, tärkeet jutut se tahtoo tehdä yksin. Ihan on äitiinsä tullut.

Isona minusta tulee äiti

Tilasin juuri erään vasta (tänään?) ilmestyneen, kaikkien rakastaman toimittajan kirjan äitiydestä. Suhtaudun teokseen lähtökohtaisesti penseästi, koska mielestäni kyseinen toimittaja kirjoittaa viiltävän älykkäitä juttujaan etuoikeutetusta, keskiluokkaisen akateemisesta asemasta - mikä olisi ihan jees, jos ei olisi pukenut päälleen sellaista syvälle rakenteisiin näkevän yhteiskunnallisen ajattelijan viittaa. Tai ehkä sen viitan ovat hänen harteilleen laskeneet muut, vaikea sanoa. Joka tapauksessa kaipaisin hänen teksteihinsä hieman enemmän itsereflektiota, että voisin digata niistä yhtä ehdottomasti kuin muut. Ehkäpä sitä löytyy tästä äitikirjasta.

Varmasti tässäkin on taustalla aimo annos kateutta: saakeli kun on aikaansaava nainen. Itse rohkaistuin vuosien nihkeilyn jälkeen julkaisemaan tekstejäni eräässä verkkomediassa ja saman tien kun sain homman käyntiin, ilmoitin päätoimittajalle että "en pysty, olen masentunut ja paksuna, palataan asiaan joskus". Se oli kyllä ihan puhtaasti pelkuruudesta kumpuava ratkaisu (okei, ehkä vähän myös kaiken syövästä ahdistuksesta, joka vaan on vaivoinani silloin tällöin). Ei vaan riitä kantti heittää maailmalle kirjoituksiaan omalla nimellä. Ehkä pitäisi vaan kirjoittaa jostain turhanpäiväisestä niin ei olisi niin kovat suorituspaineet.

Sen verran olen siis tajunnut, että toimittajaa minusta ei tule. Ehkä vähän toivoin, että tämä äitiys riittäisi määrittelemään minut joksikin aikaa, mutta kyllähän mä tiesin, että niin ei tule käymään. Eli niin, siinä olemme toimittajan kanssa samaa mieltä: äitiys ei ole työ. Kaipaan jo nyt niihin oikeisiin töihin, vaikka ei ole aavistustakaan mitä se työ voisi olla. Haluaisin myös isä-han vanhempainvapaalle, ottamaan väliaikaisesti päävastuun vauvasta. Että sitä ei olisi niin helppo unohtaa mun hoiviin ja vetäytyä miesluolaan.

Onhan minulla se yksi (rahalla ostettu) paperi takataskussa. Se joka pätevöittää neuvomaan ihmisiä. Mutta se ei kuitenkaan riitä yksinään, siihen tarttis alle lisää lihaa. Ehkä minusta tulee siis vielä opiskelija, vaikka yliopistokin on kesken n:ttä vuotta. Mutta miten mun vauva saa sit ruokaa ja popin välikausitakkeja?!?