Ootteko tulossa huomenna?

Kysyttiin minulta tänään muskarin päätteeksi. Käännekohta äitisosiaalisuudessa: joku haluaa varmistaa, että olen tulossa seurakunnan kerhoon. Hyvä fiilis!

' Muutenkin elämä on aika huippua just nyt. Siihen on ehkä tulossa uusia sävyjä. Harmaan sävyjä, if you know what I mean. Kyllä lämmittää olla muutakin kuin äiti. Se näkyy postaustahdissa, mutta en aio pyytää sitä anteeksi.

30+1

En tahdo nukkumaan, koska vielä on MUN päivää jäljellä yksi tunti. Mun piti lähteä yksin stadiin puhaltelemaan serpentiiniä syntymiseni kunniaksi, mut oltiinkin sitten ihan kotona kolmistaan vaan.

Lahjaksi sain hyvät yöunet lapselta - se kai pukaa jotain hampaita, huonosti on kuitenkin nukkunut - ja aamukahvit isä-halta. Se oli kuulemma katsellut mulle kahvikapselikonetta, mutta olivat kai sitten olleet vähän tyyriitä. Mä olin tosi hämmentynyt, että sille oli edes tullut jotain niin mainiota mieleen! Me ei juuri lahjoja harrasteta.

Se kuitenkin halusi muistaa mua jotenkin, joten kaivoi kukkarosta pari kybää ja käski mun käydä ostamassa itselleni patterilla kulkeva puujuna. Oijoi! Jos lapsi on kiltisti, ehkä sekin saa leikkiä sillä.

Tänään vuosia täytti myös paikallinen seurakuntatalo, joten sinne kiiruhdimme aamulla täyttymään taas pyhästä hengestä ja ilmaisesta kaffesta. Pappi kertoili vähän historiikkia: "Joku on ollut täällä koko kirkon 40-vuotisen taipaleen alusta asti, mukana lasten elämässä. Kukahan se on?" Olin ihan varma, että se sanoo Jeesus, ja meinasin oksentaa vähän, mutta onneksi kyseessä olikin lastenohjaaja. Vähän ihmettelin, että miten joku ei opi 40 vuodessa laulamaan Jumalan kämmenellä oikein, mutta totesin sitten, että ehkä seurakunnan lapsityöntekijän työnkuvaan kuuluu laulaa kovaa ja korkealta ohi.

Muuten tapahtuma meni aika lailla tuttuun tyyliin: minä istuin hiljaa paikallani, lapsonen istui tyhjässä uima-altaassa muiden vauvojen kanssa ja ihmetteli yksikseen palloja, joita muut pikkuiset varastivat sen kädestä. Mentiin me viidakkoseikkailuratakin läpi ja lapsi sai silittää pehmokrokotiilia. Aijai.

Internetin suosituin

Offlinenä charmini ei siis oikein pure, mutta onneksi olen suosittu somessa! Tein eilen kaksi lapsiaiheista päivitystä Facebookiin.

Perhekerho-päivityksestä tykkäsi 17 ihmistä (lapsellisia ja ei-lapsellisia) ja siitä kehkeytyi kiehtova keskustelu kotiäitien yksinäisyydestä ja myyttisistä koti-isistä.

Iltasatu-päivityksestä tykkäsi 25 ihmistä, hipsteriexäni kommentoi hymiöllä.

Täytän siis tarkoitustani tuuttaamalla frendien fiidit täyteen lapsijuttuja, jotka eivät ärsytä vaan ilahduttavat. Koska vituttaa ne ihmisvihaajat, jotka katselee mielummin kuvia pekonista kuin mun ihanasta mussukasta.

Löylyä, löylyä höpöttää pöllö

Olemme aloittaneet ensimmäisen vauvaharrastuksemme. Illalla valitsin meille vaatteet valmiiksi ja aamulla maalasin naamalle turvaksi kevyen meikin. Jännitti kovin, kuulemm isä-hatakin jännitti, vaikka se ei ollut edes tulossa mukaan.

Tulin tokana paikalle ja heti huomasin, että se eka oli potentiaalinen äitiystävä. Vähän nauratti, sillä jos en olisi valinnut vähän erilaisia vaatteita kuin ne normirytkyt joissa olen yleensä tätä kotiäitihommaa suorittanut, oltaisiin oltu vähän tekstiilikaksosia.

Istuin lattialle sen viereen, mutta ei me hirveesti mitään juteltu, hymyiltiin vaan toistemme vauvoille, kun tutustuivat meidän varpaisiin. Ehkä sekin on ujo? En tiedä miten tästä pitäisi edetä, ei kai sitä voi heti vaan pyytää kahville? Vaihdettiin kyllä muutama sana lähtiessä ja sen vauvan on vain pari viikkoa mun vauvaa nuorempi. Ehkä tämä tästä lähtee, toivoisin.

Havaitsin myös mahdollisen hiekkalaatikkojengin. Ne puhuivat jotenkin ikävään sävyyn ennen muskarin alkua ja päätin, että ne eivät ole potentiaalisia äitiystäviä. Mutta ne taisivatkin olla lähilähiön asukkaita ja toisilleen ennestään tuttuja.

Koskapa me ei olla vauvan kanssa oltu kovin sosiaalisia, siitäkin paljastui mulle ihan uusia piirteitä: sekin on vähän ujo! Se oli kyllä kovin tohkeissaan ja leveä hymy naamallaan koko puolituntisen, mutta rötkötti turvallisesti mun jalkojen välissä ja lähti vasta ihan lopussa vähän tutkimusmatkalle. Lauluille ja leikeillekin se lämpeni vähän hitaasti, mutta se sattaa johtua siitä, että jouduin repimään sen ylös kesken päikkäreiden.

Muskari olisi varmaan ollut kivempi, jos vetäjässä olisi vähän enemmän munaa, mutta se oli tarpeeksi kivaa ja vauva näytti nauttivan, joten eiköhän me jatketa. Jotain poikkemaa rutiiniin. Jos jaksan, raahaudun perjantaina keskustaan Annantalolle Naperokinoon. Jos en jaksa, voidaan me katsoa piirrettyjä kotonakin.

Elämänsisältöä

Muutama vuosi sitten pysähdyin ihmettelemään, että miksipä en toteuttaisi haaveitani, töissä kun käyn ja rahaa on. Näin siis hommasin itselleni jotain, jota toivoin joka vuosi joulupukilta 8-vuotiaasta lähtien, mutta en koskaan saanut.


Arvatkaa kumpi on meikä.

No mutta, syntikoissa on se ikävä puoli että niitä pitää opetella sekä soittamaan että ohjelmoimaan. Kun on tällainen laiskiainen, yhdessä olisi jo riittävästi. Toki jos tahtoo tehdä vaikkapa teknoa, ei ole niin välttämätöntä osata soitaa. Sen sijaan jos tahtoo soittaa kiipparia hevibändissä, riittää, että laittaa jostain digipaskasta minkä vaan presettisoundin pulputtamaan ja soittaa vitun nopeesti. Mutta jos haaveilee tulevaisuudesta synapopparina vielä aikuisiälläkin niin kyllä se vekotin pitää hallita ihan kunnolla, jos ei tahdo olla tosi nolo.

Voin kertoa, että osaan ehkä soittaa pari sointua ja olen tallentanut vehkeeseen pari ihan ok-patchia (ne on siis niitä erilaisia ääniä, joita synat tuottavat ja niitä vänkätään noilla nappuloilla - ja joka synalla on oma sointinsa, jonka voi tunnistaa biiseistä, jos on vähän nörtti), mutta siinä se. Mulla on hieno analoginen syntetisaattori, jolla voin tehdä vaikutuksen poikiin baarissa, mutta jota en osaa käyttää ja jokaa lojuu hylättynä treeniksellä. Musta tuli sittenkin nolo.

En usko, että tässä elämäntilanteessa musta kuoriutuu itseohjautuva tehopakkaus, joka julkaisee ensialbuminsa lapsen ollessa 2-vuotias. Syna jää siis perinnöksi pojalle. Tykkään ajatuksesta, koska isä-ha opetteli soittamaan saman syntikan sisarmallilla, johon sen isä joskus tuhlasi ruokarahat. Mutta koska tulen hulluksi, jos en tee muuta kuin hoidan vauvaa, mun on pakko keksiä joku toinen harrastus.

Samoihin aikoihin, kun hommasin synan, mietin mitä muuta olen aina kuvitellut tekeväni ja päädyin steppitunnille. Siis ei mitään aerobikkiä, hyih, vaan siis kopsuttelemaan kengänkärjellä lattiaa. Se oli todella hauskaa, olin sellaisessa harrastelijaryhmässä, jossa oli sekä lukiolaisia että eläkeläisiä. Totesin, että tässä hommassa kaivattaisiin rytmitajua, mutta jatkoin silti, vaikka koputin lattiaa aina väärään aikaan.

Vaikka oli kivaa, homma kaatui siihen, että mun elämä oli liian epäsäännöllistä. Olin suhteessa joka tapahtui tosi outoihin yöaikoihin ja vaati panostamista ja spontaaniutta. Lisäksi mulla oli kaksi duunia ja iltaopintoja siihen päälle. En vaan päässyt sinne tunneille ikinä ja putosin kärryiltä.

Mutta nythän mun elämä on tosi tosi säännöllistä! Isä-han työt ovat sen verran joustavia, että olisi ehkä mahdollisuus pyhittää tiistai-illat napsuttelulle ja kepin heilutukselle. Jospa siis palaisin syksyllä tanssitunneille ja tutustuisin niihin kivoihin eläkeläisiin. Joudun kyllä ostamaan uudet kengät, koska jalka levisi raskauden myötä kaksi kokonumeroa, mutta ehkä sen verran voi panostaa.

Heilanhakuhommissa

Tylsyys kävi niin sietämättömäksi, että kävin updeittaamassa deittiprofiilini eräällä sivustolla, joka ei koskaan petä. Olen löytänyt sieltä yhden avomiehekkeen, yhden söpön pojun, jonka kanssa jaksettiin olla kaljalla viisi minuuttia ennen kun sovittiin että meille, pari random-heilaa, pari kaveria ja muutaman urpon, joiden kanssa jaksoin nähdä muutaman kerran.

Laitoin jotta two for the price of one ja heti tuli tiedustelua, että mitäs olis tarjolla (eivät sitten jaksaneet koko profiilia lukea). Tuli myös viesti yhdeltä kaksimetriseltä barcelonalaiselta, jonka kanssa vietin kerran kevätpäivän ja jotain päälle. Se olis tahtonut "hengata" taas työmatkallaan. Olin että OK, otan vauvan messiin: "Can I have your friend's e-mail?" :D

Mut löysin jo yhden potentiaalisen äitikaverin profiilin. Sellaisen, jolle mulla olis ehkä muutakin sanottavaa kuin vauvauvauvavavavavva. En kyllä ole ottanut siihen vielä yhteyttä, mut hyvä tietää että kyseinen profiili on internetissä odottamassa mua, kun seuraava epätoivoisen yksinäisyyden aalto pyyhkäisee ylitseni.

Pää pyörällä

Aloin epäillä, että vauvalla on joku vakava neurologinen härö, kun se on alkanut heiluttaa päätään villisti puolelta toiselle. Silleen ihan pikkuvauvamaisesti. Sitten kävi ilmi, että mun humputellessa sunnuntaina blogikutsuilla, isä-ha oli leikkinyt beibin kanss päänpyöritysleikkiä. Nyt se pyörittää sitä aina innostuessaan. Lietsottiin tätä heiluttamalla kaikki päätä yhtä aikaa.

Tämä on eka kerta, kun olen todistanut vauvan ihan oikeesti matkivan jotain juttua. Eiköhän se ole sitä tehnyt aiemminkin, mutta nyt palaute on välitöntä. Ihan mahtavaa, se kasvaa!

Taide

Nyt tulis Skavabölen pojat telkkarista. Mun piti käydä katsomassa se isolta kankaalta, mutta en saanut aikaiseksi. Sit mun piti vuokrata se, mutta otinkin aina jotain hömppää. Nyt asettauduin television ääreen jätskin kanssa ja päätin katsoa sen vihdoin.

Sitten tajusin, että en halua nähdä sitä. Mulla on siitä 90-luvun teatteriesityksestä hämäriä muistoja. Muistan Ville Virtasen ja junan valot, jotka olivatkin kolme taskulamppua. Paljoa muuta en muista, enhän ollut edes kymmentä täyttänyt. Mutta ne muistot saavat luvan riittää, en halua tahrata niitä elokuvalla.

Taisin rampata tätini seurana jos jonkinlaisessa kulttuuritapahtumassa kouluikäisenä enkä ole ollenkaan varma olivatko ne ikätasoon sopivia. Berliinin taivaan alla me käytiin katsomassa kahdesti, koska se oli mun mielestä niin hyvä. Timo Harakka oli samassa näytöksessä. Berliinissä etsin sen pirun Potsdamer Platzin, joka oli totaalinen antikliimaksi. Oikeasti en muista tuostakaan elokuvasta mitään muuta kuin tunnelmia ja satunnaisia kuvia. Näin sen kyllä jokunen vuosi sitten uudestaan Lasipalatsin aukiolla ulkoilmanäytoksessä, mutta taisin keskittyä lämpimänä pysymiseen ja punkkupulloon leffan sijasta.

Suostuukohan tuo poika sit seuraksi kaikkiin sivistäviin juttuihin? Vai tahtooko se vain skeitata ja röökata salaa. Ja tuliko musta sittenkään kovin kulturellia vaikka niin kovasti taidekasvatettiin ja mahdollisuuksia tarjottiin? Mulle on jäänyt sellainen olo, että käytiin taidenäyttelyssä hieman liian usein ja lopputuloksena on sitten tällainen paatunut taiteenvihaaja. Veljeni taas välttyi liialta tuputtamiselta ja siitäpä tulikin sitten käsityöläinen, jonka alanvalintakriteeri oli sellainen, että pääsykokeessa pitää saada piirtää.

Lapsuuden matkamuistoihin Pariisista ja Varsovasta liittyy kaikkiin jotain hämärää nykytaidetta ja totaalista pitkästymistä. Yksi kohde oli kuitenkin ylitse muiden: Kaapelitehtaalla oli joskus sellainen näyttely kuin Ilmastohuoneet. Sinne oli rakennettu jännittäviä tiloja, joissa oli kussakin eri ilmasto: oli kosteaa, kuivaa, viileää, trooppista, subtrooppista, arktista. Tuollaista on hyvä lastenkulttuuri, elämyksellistä. Tykkään myös Alexander Reichsteinin jutuista, jotka ovat tulleet aikuisiällä tutuiksi töiden kautta.

Joku roti näissä hommissa on siis pidettävä. Todennäköisesti suurin vaara piilee siinä, että tuputan lapselle musahommia, kun en itse saanut sitä harrastaa, ja se kostaa hakemalla kuvataideakatemiaan tekemään jotain kolmen pennin tila-aikataidetta.

Tavattomuudet

Mun bloggariurani kulminoituu nyt tähän, että saan kertoa koko intternetille viisi omituista tapaani. Kiitos haasteesta, Kukkavarvas. Yritettiin isä-han kanssa miettiä näitä aika heikoin tuloksin:

1. "Kaikki ei kai pureskele varpaankynsiä?" Niin, ei kai, minä ja vauvani vaan. Onhan se aika kuvottavaa, mut yleensä sentään vain suihkun jälkeen. "Tai ainakaan asettele niitä kynnen palasia kaikkialle?" Nnnnggghiiiih.

Kun olin paksuna, käytiin katsomassa Poikani Kevin. Tosi virkistävä leffa ekaa lastaan odottaville, etenkin kun kävi selväksi, että koulusurmaajaa tässä kasvatellaan: meikä repii kynsiä, ja asettelee niitä paloja neuroottiseen riviin pöydälle, ja isä-halla on jousipyssy, jolla se ampuu rappukäytävässä (huoria). No ei ammu oikeesti huoria, mutta joskus ihan alkuaikoina se kutsui mut luokseen ampumaan jouskarilla huoria.

2. Ammun jouskarilla huoria.

3. No se on aika omituinen tapa, että en jaksa kuunnella biisejä loppuun asti. Jos kuuntelen musiikkia, en voi tehdä muuta. Homma toimii niin, että keksin jonkun biisin, jonka tahdon kuulla ja laitan sen soimaan. Heti kun ekat tahdit on pärähtäneet soimaan, keksin jo seuraavan, ja jaksan odottaa maksimissaan pari minuuttia ennen kuin vaihdan siihen.

Silloin kun soitin semiaktiivisesti levyjä, tästä oli sekä haittaa että hyötyä: sanoisin, että mun seteissä on hyvä flow, koska annan fiiliksen johdatella sitä selektiota, mutta sitten taas mulla ei ole aavistustakaan miten biisit loppuvat, joten vaihdot menee aina persiilleen (en siis todellakaan osaa miksata biittiin tai mitään muutakaan pätevää. Mä painan vain playta.)

4. Sitten vielä sellaisen keksin, että tuo samainen mies kysyi multa yks päivä, että onko kaikilla äideillä tuollainen nuttura:



Sanoin, että joo on. Mutta kaikki ei varmaan availe ja kiinnitä sitä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Duunissa tein tätä aivan jatkuvasti, jonkinlainen kompulsiivinen stressireaktio, jonka johdosta mun tukka oli aina ihan lähmänen.

Saan tällä myös tätini raivon partaalle. Hän on sitä mieltä, että annan itsestäni epäasiallisen kuvan, kun räplään koko ajan tukkaani. Ja mä olen sitä mieltä, että jos mulla on omaakin elämääni haittaava pakko-oire, niin viimeiseksi murehdin sitä mitä joku muu siitä ajattelee. Nyt nuttura pysyy aika hyvin päässä koko päivän, mitä nyt yks pikku tahmatassu repii sitä alas aina kun sattuu saamaan kiinni.

5. Nyt kun tätä kirjoitin ja pähkäilin, että eihän mulla oikeesti ole mitään outoja tapoja, tein sen taas: painoin nenän kiinni ylähuuleen ja haistoin. Mun mielestä ylähuuli haisee ihanalta.

Mulla onkin tätä haastettavaa porukkaa ihan tavattomasti, eli Tylsyys, Mirgga ja Huma_nist saavat toki jakaa omituisuuksiaan, jos eivät ole sitä jo tuhatta kertaa aiemmin tehneet.

Maailma vittuilee

Mulla on vaateteknisiä ongelmia. Hillun M- ja L-koon välissä ja maha on jollain ihan omilla käyrillään edelleen. Vaa'alle en aio enää astua ellei neuvolantäti pakota, mutta pari senttiä jos sais pois sieltä täältä, olis helpompi löytää päällepantavaa omasta kaapista tai edes vaatekaupasta. Pitäisi siis ehkä urheilla tai jotain (ja käskeä Isä-han lopettaa Kinder-munien piilotusleikki - tänään löysin kuusi). Ikinä en kyllä ole mitään urheillut, joten todennäköisesti maha jää höllymään tähän muotoon tästä iäisyyteen.

Päätin kuitenkin reipastua ja lähteä edes uimaan. Itseasiassa tarkoitukseni on ollut lähteä uimaan jo aika kauan, mutta tänään otin itseäni niskata, ja pakkasin uimakamppeet. Isä- ja vauva-ha olivat lähdössä samalla ovenavauksella kauppaan joten optimoitiin kaikki syöttämiset ja pukemiset. Juuri ennen lähtöä ajattelin käydä vielä vessassa.

Menkat alkoi. En sitten mennyt uimaan. Sen sijaan menin kahvilaan syömään omenapiirakkaa ja lukemaan tätä Liinan kirjablogista bongaamaani dystooppista äitiskifiä.

Menen uimaan ehkä huomen.... eiku hitto, menkat kestää monta päivää. En mene koskaan uimaan.

Äiti harrastaa

Harrastuksista puheen ollen, tänään äiti soittaa levyjä baarissa. Tai siis painaa playta.



Kun toi lapsonen tuntuu kerta viihtyvän repussa niin kauan kuin bassot pauhaa, niin voisin ottaa vuoden tavoitteeksi opetella miksaamaan. Se kyllä edellyttäisi, että löytäisin jostain kärsivällisyyttä kuunnella biisit loppuun asti... Joo ei.