Olemme aloittaneet ensimmäisen vauvaharrastuksemme. Illalla valitsin meille vaatteet valmiiksi ja aamulla maalasin naamalle turvaksi kevyen meikin. Jännitti kovin, kuulemm isä-hatakin jännitti, vaikka se ei ollut edes tulossa mukaan.
Tulin tokana paikalle ja heti huomasin, että se eka oli potentiaalinen äitiystävä. Vähän nauratti, sillä jos en olisi valinnut vähän erilaisia vaatteita kuin ne normirytkyt joissa olen yleensä tätä kotiäitihommaa suorittanut, oltaisiin oltu vähän tekstiilikaksosia.
Istuin lattialle sen viereen, mutta ei me hirveesti mitään juteltu, hymyiltiin vaan toistemme vauvoille, kun tutustuivat meidän varpaisiin. Ehkä sekin on ujo? En tiedä miten tästä pitäisi edetä, ei kai sitä voi heti vaan pyytää kahville? Vaihdettiin kyllä muutama sana lähtiessä ja sen vauvan on vain pari viikkoa mun vauvaa nuorempi. Ehkä tämä tästä lähtee, toivoisin.
Havaitsin myös mahdollisen hiekkalaatikkojengin. Ne puhuivat jotenkin ikävään sävyyn ennen muskarin alkua ja päätin, että ne eivät ole potentiaalisia äitiystäviä. Mutta ne taisivatkin olla lähilähiön asukkaita ja toisilleen ennestään tuttuja.
Koskapa me ei olla vauvan kanssa oltu kovin sosiaalisia, siitäkin paljastui mulle ihan uusia piirteitä: sekin on vähän ujo! Se oli kyllä kovin tohkeissaan ja leveä hymy naamallaan koko puolituntisen, mutta rötkötti turvallisesti mun jalkojen välissä ja lähti vasta ihan lopussa vähän tutkimusmatkalle. Lauluille ja leikeillekin se lämpeni vähän hitaasti, mutta se sattaa johtua siitä, että jouduin repimään sen ylös kesken päikkäreiden.
Muskari olisi varmaan ollut kivempi, jos vetäjässä olisi vähän enemmän munaa, mutta se oli tarpeeksi kivaa ja vauva näytti nauttivan, joten eiköhän me jatketa. Jotain poikkemaa rutiiniin. Jos jaksan, raahaudun perjantaina keskustaan Annantalolle Naperokinoon. Jos en jaksa, voidaan me katsoa piirrettyjä kotonakin.
Naperokino on mahtava, ja Annantalon kahvila myös! Plus siellä on usein aivan mainioita näyttelyitä. Annantalossa tulee aina sellanen "kyllä meitä veronmaksajia hemmotellaan"-olo kun siellä kahvilassakin on luettavissa kaikkein ihanimmat uudet lastenkirjat ja vessassakin on lasten taiteesta teetettyjä kaakeleita.
VastaaPoistaMuskarit on jänniä. Oon käynyt ihan sikana mun lasten kanssa muskareissa, koska tykkään itse laulaa ja ne on helppoja matalan kynnyksen harrastuksia. Käpylän kansanmusiikkimuskari oli kaikkein paras, mutta se on myös aika kallis. Työväenopiston muskaristakin tykkäsin, kunnes sinne tuli töihin takakireä rytmimunanatsi jolle lasten toljailut ei oikein uponneet. Mut luulen että sekin tykkää kyllä vauvoista, mun silloin kolmivuotias väriorientoitunut hihku-kikkarapää vaan ärsytti sitä kaikessa uhmakkuudessaan.
Lapsiharrastusten vetäjillä ei yleensä ole munaa. Paitsi sillä yhdellä aivan ihanalla värikylpyohjaajalla, joka puhalsi vauvoille saippuakuplia ja sotki perunajauhoilla ja naureskeli, kun joku sen asiakkaista oli kommentoinut "valkoista jauhetta nenän alla, tästähän tulee ihan nuoruus mieleen" ja mäkin uskalsin lohkaista, että savukuplista (niistä röökillä tehdyisät) tulis paljon reteempiä. Värikylpy on yks mun suosikkivauvaharrasteista.
Mä kävin Annantalossa pienenä kursseilla ja varmaan kaikissa näyttelyissä ja muistelen niitä kyllä edelleen, olivat huippuja. Se on kyllä mahtava, näin niin kuin asiakkaan näkökulmasta! Jos sitä karmeeta tappajaramppia etuovella ei lasketa. Mulla on siihen kyllä toinenkin vähemmän mahtava näkökulma, mutta eipä siitä sen enempää.
PoistaMä luulen, että toi vauva tykkäis värikylvystä, koska toistaiseksi se vaikuttaa enemmän visuaaliselta kuin musikaaliselta. Kyllä sen peppu heiluu, kun tulee hyvää teknoa, mutta mieluiten se katselee kirjojen kuvia. Se myös värikylpee aina ruokapöydässä. Oonkin yrittänyt vähän tutkiskella, jos jossain olis, mutta toistaiseksi en oo vielä törmännyt.
Me asutaan myös aika syrjässä kaikesta actionista. Vaikka äkkiäkös tästä keskustaan hurauttaa. Toi muskari on siitä kiva, että sinne on alle viiden minuutin kävelymatka. Mä oon vähän laiska niin matka on just sopiva räntä-, lumi-, sade- jne. kelejä ajatellen.