Eka päivä taaperona

Vai vaaperona vai mitä se nyt on. On siis takana. Tänään lapsi täytti yhden vuoden ja synttärilahjaksi annettiin sille unikoulu osa kaksi. Kuulosti siltä ettei ollut lahja mieleen, mutta huoli se sen sitten yllättävän nopeasti kuitenkin ja simahti pinnikseen ekaa kertaa moneen kuukauteen.

Yksivuotiaat on mahtavia! Tää meillä asuva kävelee ympäriinä ja hokee bäpä eli barbapapa. Sitten se piiloutuu täkin alle ja syöksähtelee päin seiniä ja ovenkarmeja.

Se osoittaa kaukosäätimellä telkkaria, jos tahtoo sen päälle (ei se sitä jaksa katsoa, mutta päälle on saatava) ja pyyhkii sormella meidän puhelimia. CD:n se osaa ottaa kotelostaan ja laittaa itse soittimeen, kun tahtoo kuunnella musiikkia. Se on järjestänyt levyhyllyni uusiksi - taputtaa itselleen joka kerta, kun saa levyn takaisin hyllyyn.

Kävelevän lapsen paras puoli on muuten se, että sitä voi ottaa käsistä ja sitten tanssitaan! Jee!

Huolimatta teknologian kiehtovuudesta, lapsi ei ole vielä hylännyt ensirakkauttaan eli kirjoja. Valitettavasti pahvisivuiset ei jaksa enää innostaa eli nyt se lukee paperisia kirjoja. Ei se niitä tahalleen revi, mutta joskus sattuu vähän ronskisti kääntämään sivua ja sitten sitä pitää vähän maistaakin. En kuitenkaan tahdo tuota kieltää, kun se tykkää niistä niin. Ja omiahan ne on, luettavaksi tarkoitettu.

Lainasin sille kirjastosta noita pahvikirjoja, kun ajattelin että jos uudet kelpaisi. Se lukikin koko kotimatkan merkkiteosta nimeltä Isot kuljetusautot ja päristeli perhanasti. En tajua miten se voi rakastaa noin paljon autoja. Autot on tylsiä.

Hoitopäivän jälkeen lapsi on jotenkin rohkaistunut ja muskarissa ja kerhossa se ei ole enää se, jonka kädestä viedään tavaroita vaan se, joka nappaa kaverin kurkunpalan. Ihan kuin eri ihminen! Se on sosiaalinen! Keskiviikkona katselin huoneen toiselta puolelta kun se tutki yhdessä Juhon 1v1kk kanssa pistorasiaa. Vuoron perään sitä osoittelivat, mutta eivät koskeneet, koska mun lapsi pyöritti ponnekkaasti päätä joka kerta, kun sormi meni liian lähelle. Sniisk.

Niin ja vähän olen ehkä lämmennyt ajatukselle siitä, että noita olis toinenkin,kun tää nykyinen on niin mahtava. Hupsista. Onneksi isä-ha on jyrkästi eri mieltä niin ei tule hommattua itseään kahden lapsen liriin.

30+1

En tahdo nukkumaan, koska vielä on MUN päivää jäljellä yksi tunti. Mun piti lähteä yksin stadiin puhaltelemaan serpentiiniä syntymiseni kunniaksi, mut oltiinkin sitten ihan kotona kolmistaan vaan.

Lahjaksi sain hyvät yöunet lapselta - se kai pukaa jotain hampaita, huonosti on kuitenkin nukkunut - ja aamukahvit isä-halta. Se oli kuulemma katsellut mulle kahvikapselikonetta, mutta olivat kai sitten olleet vähän tyyriitä. Mä olin tosi hämmentynyt, että sille oli edes tullut jotain niin mainiota mieleen! Me ei juuri lahjoja harrasteta.

Se kuitenkin halusi muistaa mua jotenkin, joten kaivoi kukkarosta pari kybää ja käski mun käydä ostamassa itselleni patterilla kulkeva puujuna. Oijoi! Jos lapsi on kiltisti, ehkä sekin saa leikkiä sillä.

Tänään vuosia täytti myös paikallinen seurakuntatalo, joten sinne kiiruhdimme aamulla täyttymään taas pyhästä hengestä ja ilmaisesta kaffesta. Pappi kertoili vähän historiikkia: "Joku on ollut täällä koko kirkon 40-vuotisen taipaleen alusta asti, mukana lasten elämässä. Kukahan se on?" Olin ihan varma, että se sanoo Jeesus, ja meinasin oksentaa vähän, mutta onneksi kyseessä olikin lastenohjaaja. Vähän ihmettelin, että miten joku ei opi 40 vuodessa laulamaan Jumalan kämmenellä oikein, mutta totesin sitten, että ehkä seurakunnan lapsityöntekijän työnkuvaan kuuluu laulaa kovaa ja korkealta ohi.

Muuten tapahtuma meni aika lailla tuttuun tyyliin: minä istuin hiljaa paikallani, lapsonen istui tyhjässä uima-altaassa muiden vauvojen kanssa ja ihmetteli yksikseen palloja, joita muut pikkuiset varastivat sen kädestä. Mentiin me viidakkoseikkailuratakin läpi ja lapsi sai silittää pehmokrokotiilia. Aijai.

Jessen luona kuokkimassa

Voihan. Nämä mun sosiaalistumisyritykset on jotenkin surkuhupaisia.

Tänään kärräilin lapsen määrätietoisesti ison tien toiselle puolelle seurakunnan perhekerhoon. Kun tultiin paikalle, pari äitiä ja vetäjä juttelivat joistain ihmisistä, joita en tunne, eivätkä tervehtineet. Istuin kuitenkin piiriin ja annoin lapsen pällistellä muita muksuja.

Piirin täytyttyä aloitettiin aamupäivän hengellinen osuus - kun oli ensin todettu, että mehän ollaankin kaikki tuttuja. Tässä vaiheessa olisi ehkä pitänyt älähtää, että me ollaan ekaa kertaa, mutta minulle se oli se hetki, jona muutuin näkymättömäksi. Vauva oli jotenkin liekeissä alttaripöydälle asetetusta kukasta (tähti!), mutta muuten osoitti, että ei ole omppu kauas puusta pudonnut: ujosteli jalkojani vasten ja kieltäytyi soittamasta triangelia.

Sitten vähän lauleskeltiin jotain syyslauluja, vauvat konttailivat toistensa päällä ja mun jälkikasvuni hypisteli syksyn lehteä esittävää paperia hieman etäämmällä. Lauluhomman jälkeen alkoi minulle viime viikolla mainostettu muonitus. Lapsi jäi tutkimaan salin toiseen päähän jotain kirjaa ja minä siirryin reippaasti kahveineni ison pöydän ääreen muiden äitien luo. Jossain vaiheessa huomasin, että pöydässä käytiin kahta keskustelua: yhdessä päässä hammaslääkäreistä ja toisessa joistain ihmisistä, joita minä en tunne. Itse istuin keskellä, enkä puhunut kenellekään mitään. Välillä huhuilin lasta seuraksi, mutta se imeskeli tyytyväisenä Duplo-ukkoa yksinään jossain nurkassa.

Se äiti, jonka kanssa juttelusta rohkaistuneena olin tullut paikalle, yritti kyllä ihailtavasti keskustella kanssani - kysyi samat kysymykset kuin viimeksi -, mutta eipä sekään mitään voi, jos keskustelukumppani vastaa yhdellä sanalla eikä osaa viedä jutustelua mitenkään eteenpäin luontevasti.

Tunnin jälkeen vetäjä pisti läsnäololistan kiertämään. Mulle valkeni, että se ei olekaan varsinainen vetäjä, vaan joku seurakunta-aktiivi, joka tuurasi niitä tällä kertaa. Ehkä annan anteeksi kykenemättömyyden ottaa säälittäviä ekakertalaisia huomioon. Yritin tavoitella läsnäololistaa, mutta se vietiin nenäni edestä ja vikana sitten raapustin sinne loppuun lapseni ja itseni nimen. Ehkä ne vetäjät sitten näkee siitä, että siellä oli joku uusi tyyppikin.

Loppupiiriin en mahtunut, koska olin sen muodostuessa noutamassa tähtiä näkevää lasta ikkunan luota, joten sanottiin Jesselle heipat silleen soveliaasti vähän piirin ulkopuolella. Eiköhän mennä uudestaankin, kyllä nimittäin kopallinen leluja lapsen harhauttamiseksi ja ilmanen kahvi kotiäidille kelpaa.

Löylyä, löylyä höpöttää pöllö

Olemme aloittaneet ensimmäisen vauvaharrastuksemme. Illalla valitsin meille vaatteet valmiiksi ja aamulla maalasin naamalle turvaksi kevyen meikin. Jännitti kovin, kuulemm isä-hatakin jännitti, vaikka se ei ollut edes tulossa mukaan.

Tulin tokana paikalle ja heti huomasin, että se eka oli potentiaalinen äitiystävä. Vähän nauratti, sillä jos en olisi valinnut vähän erilaisia vaatteita kuin ne normirytkyt joissa olen yleensä tätä kotiäitihommaa suorittanut, oltaisiin oltu vähän tekstiilikaksosia.

Istuin lattialle sen viereen, mutta ei me hirveesti mitään juteltu, hymyiltiin vaan toistemme vauvoille, kun tutustuivat meidän varpaisiin. Ehkä sekin on ujo? En tiedä miten tästä pitäisi edetä, ei kai sitä voi heti vaan pyytää kahville? Vaihdettiin kyllä muutama sana lähtiessä ja sen vauvan on vain pari viikkoa mun vauvaa nuorempi. Ehkä tämä tästä lähtee, toivoisin.

Havaitsin myös mahdollisen hiekkalaatikkojengin. Ne puhuivat jotenkin ikävään sävyyn ennen muskarin alkua ja päätin, että ne eivät ole potentiaalisia äitiystäviä. Mutta ne taisivatkin olla lähilähiön asukkaita ja toisilleen ennestään tuttuja.

Koskapa me ei olla vauvan kanssa oltu kovin sosiaalisia, siitäkin paljastui mulle ihan uusia piirteitä: sekin on vähän ujo! Se oli kyllä kovin tohkeissaan ja leveä hymy naamallaan koko puolituntisen, mutta rötkötti turvallisesti mun jalkojen välissä ja lähti vasta ihan lopussa vähän tutkimusmatkalle. Lauluille ja leikeillekin se lämpeni vähän hitaasti, mutta se sattaa johtua siitä, että jouduin repimään sen ylös kesken päikkäreiden.

Muskari olisi varmaan ollut kivempi, jos vetäjässä olisi vähän enemmän munaa, mutta se oli tarpeeksi kivaa ja vauva näytti nauttivan, joten eiköhän me jatketa. Jotain poikkemaa rutiiniin. Jos jaksan, raahaudun perjantaina keskustaan Annantalolle Naperokinoon. Jos en jaksa, voidaan me katsoa piirrettyjä kotonakin.

Nytkö sitä pitää alkaa kasvattaa?

Olemme kohdanneet ensimmäisen kasvatuksellisen haasteemme. Mulle on hieman epäselvää, koska lasta pitää alkaa komentaa, mutta nyt se ymmärtää selvästi mitä EI tarkoittaa, joten aika saattaa olla kypsä. Luonnollisesti eillä saadaan vauva pois vaarallisten asioiden kuten sähköjohtojen ja muovipussien luota, mutta nyt on ilmennyt myös tarve suojella kanssaihmisiä vauvalta.

Jälkikasvumme rakastaa muita ihmisiä. Uskoisin että aika monet vauvat ovat kovia flirttejä eikä siinä mitään. Mutta meidän vauva harrastaa tough lovea. Hän käy käsiksi. Jos esimerkiksi matkustamme bussilla ja viereen parkkeeraa toiset vaunut, meidän vauvamme kurottaa omista kieseistään ja länttää kätensä naapurin naamaan. Perjantain puistopiknikillä paikalle sattui toinen, hieman pienempi teknovauva, joka sai tuta lapsen hellyydenosoitukset: nenästä vaan lujaa kiinni ja kita ojossa märkää kahden hampaan pusua antamaan.

Mä olen antanut vauvan kiipeillä mua pitkin ja repiä mua miten on lystännyt, koska olen ajatellut, että vauvat tekee sitä ja se on ok. Mutta ei se voi muita repiä. Pitäsiköhän mun nyt sitten johdonmukaisesti alkaa kieltää kaikki fyysisest rakkaudenosoitukset? Mitä mä oikeastaan haluan vauvalle opettaa? Sille voi toki sanoa, että "nätisti", mutta eihän se tiedä mitä nätisti tarkoittaa. Ehkä pitää vain selittää, että muita ei saa koskea ilman lupaa. Muuten se vielä kourii isona naisia perseestä ja sitähän me emme halua.

Vauvojen kohtaamisen paluu

Mun leikkipuistourassa on tapahtunut liikahdus eteenpäin. Törmäsin kaupassa kaverin kaveriin, jolla on jonkin verran vanhempi muksu. Kävi ilmi, että se käy meidän lähileikkipuistossa - tulee vaan sinne toiselta suunnalta kuin minä. Nyt on yritetty järkätä treffejä hiekkiksen reunalle.

Tänään jo piti nähdä, mutta sille tuli este, joten rohkeena likkana menin yksin. Ehdin juuri vauvojen kohtaamiselle. Ja voi hyvänen aika, siellä oli muitakin vauvoja! Tai siis, pari sellaista 1-vuotiasta ja sit se yksi vauva, jota puistotäti mainosti viimeksi. Jutskailtiin sen äidin kanssa pitkä tovi, ja sehän oli suorastaan luontevaa. Sen vauva oli kohdannut vauvanukkea vaikka kuinka usein, mutta silti se oli aina reippaasti tullut uudestaan laulelemaan puistotätien kanssa. Respect.

Ehkä me nähdään toistekin! Luonnollisestikaan en tiedä mikä uuden kaverini nimi on, se on vaan Frejan äiti.

Vauvojen kohtaaminen

Vein tänään vauvan läheiseen leikkipuistoon vauvojen kohtaamiseen. Valitettavasti muut vauvat näyttivät olevan lomalla.

Kohtaaminen tapahtui keskellä puistoa puun katveessa viltillä. Tunsin kaikkien taaperoiden äitien, edistyksellisten puistoisien, av-mammojen ja mammajengien katseet niskassani, kun vauvani kohtasi yksin puistotätiä ja tämän sylissä roikkunutta virttynyttä vauvanukkea. Mahtoi näyttää säälittävältä - ei tosin yhtä säälittävältä kuin minä palloilemassa ympäriinsä puistoa orvon näköisenä. Täti kyseli multa kovasti kaikkea imetyksestä (?), päivärytmeistä ja isovanhemmista eli yritti varmaan korvata sitä merkittävää aikuiskontaktia, joka jäi siinä uupumaan.

Vauvalla oli kyllä kivaa. Se repi vauvanuken päätä, hihkui ja flirttaili laulavalle tädille ja imeskeli puiston kuolaisia leluja. Että ei kai tämä ihan turha reissu ollut. Tätikin lohdutteli, että viime viikollakin oli yks päivä joku Freja-vauva ja pari viikkoa sitten kokonaista seitsemän vauvaa! Että ehkä siellä jossain lähiön uumenissa asuu mun vauvan tulevat hiekkalaatikkokaverit. Tai sitten ei.

Jotta nöyryytykseni olisi ollut täydellinen, puistoruokailemaan saapuvat isommat lapset saartoivat meidän rattaat nurkkaan polkupyörillään kohtaamisen aikana. Vietin sitten kymmenen minuuttia nostellen lukittuja fillareita pois tieltä eroahdistuneen vauvan rääkyessä metrin päässä.

Kohtaamisen jälkeen vauva nukahti ja pääsin lukemaan läheisen puistopläntin nurmikolle. Eilen näin samaisella puistopläntillä kaksi äitiä vauvoineen piknikillä. Vähän olin kade.