Luettu

No nyt mä luin sen kirjan. Toivottavasti moni muukin lukee, tahdon nähdä äitiblogit täynnä kirjaraportteja.

Se oli sellainen erinomainen kirja, jota tahtoo siteerata koko ajan ja hihkua että "juuri näin!". Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että äitiyden harrastaminen on järjetöntä. Ja iloinen siitä, että onneksi se harrastuneisuus näyttää edes hiukan vähenevän, kun lapset menevät päiväkotiin - tai päiväkotia pelkäävien kohdalla kouluun. Sitten toki ollaan napit vastakkain päikyn ja koulun kanssa, mutta se on toinen stoori. Sanoisin siis että Äitikortti on raikas tuulahdus ja ihan mainio tiivistelmä siitä mikä vittu tässä kaikessa mättää.

Välillä kirjoittaja liitelee vähän liian sfääreissä euforisen vauvahuumansa kanssa, mutta koska ei anna ymmrätää, että tämä on unirversaali totuus siitä miten vauvoja tule rakastaa, annan anteeksi. Olenkin jo aikaisemmin pohtinut sitä, miten tunteeni syttyvät vähän hitaammin eivätkä loimua millään valtavalla liekillä. Koen edelleen samoin: tykkään vauvastani, mutta se tunne ei ole mitään uudenlaista rakkautta vaan sitä samaa mitä tunnen muitakin ihmisiä kohtaan. Välillä halatessani sitä tai sen kikattaessa, kun kutitellen sitä nenälläni, tulee kyllä sellaisia samanlaisia mielihyvän humahduksia kuin vasta ihastuneena.

Musta on tuntunut parin viimeisen viikon aikana, että alan taas muistaa kuka olin ennen lapsen syntymää ja raskautta, tunnen kuinka aivoni jälleen tiivistyvät toimivaksi elimeksi omituisen muhjun sijasta ja - mikä parasta - en ole loputtoman pingottunut tän äitijutun kanssa. Tässä elellään lapsen kanssa ja kattellaan kuka siitä tulee. Jotenkin tähän saumaan tuo kirja osui varsin hyvin. Nyt en enää itke, kun vauvani juo korviketta, vaan alan nähdä sen korvikeahdistuksen suuremmassa mittakaavassa, osana tätä suurta äitiyskeskustelua, johon otan osaa vaikuttaessani internetissä.

Sellainen mielenkiintoinen juttu tässä vielä sattui, että en eilen malttanut laskea kirjaa kädestäni, joten vauvani sai sitten välillä kuunnella satuja nuoren naisen kehonkontrollista, kun luin sille ääneen. Välillä se oli tyytyväinen itsekseen lattiallakin, niin että pääsin etenemään muutaman sivun. Siinä se hyljätty pienokainen ähersi ja eikös siinä sitten käynyt niin, että kun nostin katseeni kirjasta, se oli kiepsauttanut itsensä mahalleen. Näytti melko hämmästyneeltä ja alkoi itkeä.

Loppupäivän sitten - krhm - maanittelin sitä kääntymään uudestaan, mutta eihän sitä enää kiinnostanut, kun kiinnitin siihen huomiota. Semmonen vauva, tärkeet jutut se tahtoo tehdä yksin. Ihan on äitiinsä tullut.