Voisi laittaa pannaan kaikki blogit, joissa tehdään kaikkea kivaa jonkun ihanan mammajengin kanssa. Ihan vaan koska kateus on kuolemansynneistä se meikäläisen valinta.
Olin alkuun sitä mieltä että on ihan ok olla erilainen nuori ja tekaista yksi vauva, vaikka kaverit ovatkin päättäneet olla sille polulle astumatta. Sittemmin olen muuttanut mieleni. Tämä olisi kivempaa, jos olis edes yksi ystävä samassa kyydissä. Sellainen jonka kanssa olis luontevaa nähdä ja kahvitella ja etenkin angstata ja pelätä pippelikuppaa ostoshelvetin vauvanhoitohuoneessa.
Viime keväänä kiltti exä nakitti mulle yhden kaverinsa, jolla oli laskettu aika noin kuukautta aiemmin - kirjoiteltiinkin jonkin aikaa facebookissa. Meidän piti mennä samaan raskausjoogaryhmään, mutta minä kämmin, ja mahduin vastan myöhemmin alkavaan. No se olikin sitten jatkokurssilla, joka loppui juuri ennen meidän tunnin alkua: katkerana huomioin, että se rupatteli iloisesti joidenkin reippaiden mimmien kanssa aina siinä pukkarissa. Omassa ryhmässäni olikin sitten harvinaisen umpimielistä porukkaa (etenkin allekirjoittanut), joten sen kurssin anti jäi synnytyslauluun, jolla kyllä vetelin laimenevan epiduraalin ja sektioon siirtymisen väliajan oikein tehokkaasti.
Että niin, se potentiaalinen ystävyys sitten jäi. Se löysi tyyppejä, minä en. Aina välillä puhellaan, että pitäis nähdä, mutta se asuu aika kaukana naapurikunnassa jne. tekosyitä. Onhan mulla myös nämä sormiruokailevat lukiokaverit, joita en halua nähdä enää (niiden vauvatkin on jo taaperoita), ja se yksi kolmen äiti, jota pelkään. Muita vauvallisia ei ole.
Olen alentunut jopa googlaamaan vauvafoorumien syksyllä poksahtaneiden ryhmiä, mutta ne ovat muodostuneet jo plussaamisen aikoihin ja jutut siirtyneet sittemmin Facebookin salaseuroihin. Olen kuullut huhua, että jotkut näistä ryhmistä kahvittelisivat kerran viikossa Kampissa (kas isä-ha:lla onkin sitten biljoona kaveria, jotka ovat saaneet vauvan tässä lähiaikoina), mutta ei kai sinne voi niin vaan tunkea sekaan. Isä-ha lupasi puhua mun puolesta, mutta mulle tuli sellainen olo, että olen säälittävä reppana, jolla ei ole kavereita.
Ne lähialueen perhekahvilatkin olen tosiaan kartoittanut, mutta ajatus sellaiseen menemisestä aiheuttaa hengenahdistusta. Vaikka ne olisivatkin ihmisten aikaan, en osaa päättää kumpi kuulostaa vähemmän kauhistuttavalta, vapaa ohjelma vai vaate-esittely. Mun vauvakin on vielä niin pieni, että en voi vedota sen virikevajeeseen, jos tuollaiseen raahaudun. Otsassani lukee siis isolla epätoivoinen yksinäinen kotiäiti.
Eli oikeastaan ongelma on siinä, että samassa tilanteessa olevien ihmisten löytyminen edellyttäisi ennenkuulumatonta reippautta ja rohkeutta - ja niitä minulla ei ole. Viimeisen kolmen vuoden tapahtumat ovat ajaneet itsetuntoni sellaiseen jamaan, että en osaa kuvitella tutustuvani enää koskaan uusiin ihmisiin. Elämässä oli joskus vaihe, jolloin istuin ehkä joka viikko kahvilla jonkun uuden jännän tyypin kanssa, mutta sitten tuli pari kiduttavaa ihmissuhdetta, mätä työyhteisö ja lamauttava masennuskausi, ja tuntuu, että kadotin sosiaaliset taitoni jonnekin. Tämä kohta puoli vuotta kestänyt kotona kykkiminen ei ole auttanut asiaa.
Kaiken kukkuraksi olen aina ollut parempi löytämään deittejä kuin uusia ystäviä (ja deiteistä on sitten tullut niitä ystäviä). Mielestäni parisuhderintamalla torjutuksi tuleminen on paljon siedettävämpää kuin ystävyydessä epäonnistuminen. Saatan tehdä pokkana lähes julkeita ehdotuksia miehille, joista olen kiinnostunut, ja olen todistettavasti kokeillut jopa väsytystaktiikaa vastahankaisten urosten kellistämiseksi, mutta uuden tuttavuuden pyytäminen kahville kaverimielessä vaatii taikatemppuja, itsesuggestiota ja mahdollisesti rohkaisuryypyn. Pitäisi siis varmaan löytää jostakin yh-isä, jolla on alle puolivuotias vauva, ja pokata se, niin saisin vertaistukeni. Voin nyt tässä myöntää, että selailinkin suosimaani deittisivustoa vauvallisen päiväkahviseuran toivossa. Yllättäen tulos jäi vähän laihaksi.
Ehkäpä siis alistun kohtalooni ja tilitän tilitettäväni jatkossakin internetin suureen tyhjyyteen. Ja olen kiitollinen niistä parista kommentista, jotka teksteihini olette jättäneet: niitä kun lukee, tulee sellainen olo että ehkä olen sittenkin olemassa.
Joskus öisin valvoessa tulee oikein pitkään ja hartaasti itkettyä opiskeluaikoja, jolloin tutustui uusiin, innostaviin ja kivoihin ihmisiin melkein viikottain. Kynnys ottaa uusiin tuttavuuksiin yhteyttä oli matala (joo, ajoittain se viina kynnystä huomattavasti madalsi), yksin ei tarvinnut kahville tai kaljalle läksiä. Saattaa toki olla, että aika ja vuodet melko totaalisessa sosiaalisessa tyhjiössä ovat kullanneet tuotakin aikaa.
VastaaPoistaMä en tunne kotikaupungistani käytännössä ketään. Kävin täällä peruskoulun ja ne, joita siltä ajalta muistan, kierrän kaukaa. No, ketkäs ne niissä perhekerhoissa sitä mafiaansa pitää; en ole ajatellut liittyä seuraan. Oon niitä mammoja stalkannut näiden typerästä fb-ryhmästä, jossa kaikki vuorotellen käy kertomassa onko jonkun kerhon sijainti ja aika heille sopiva (perusteluineen). Hohhoijaa.
Pelkään myös vastakkainasettelua, arviointia ja kyräilyä (minähän sitä lähinnä harjoitan, siksi se kai niin pelottaakin). Pelkään äitejä, joiden lapset kehittyvät niin vauhdilla, että ne menee eskariin kolmevuotiaina. Jos saan jo neuvolasta painetta niskaan niin, että vituttaa viikko tolkulla - en halua kuvitellakaan mitä "vertaisryhmä" tarjoaa. Tiedostan kyllä osin pelkääväni ihan turhaan. Pelkään superäitejä, jotka kovaan ääneen ovat oikeassa, istuvat lattialla jalat leveässä haara-asennossa ja aktivoivat lapsiaan juuri oikein ja kokemuksella.
Ettätota. Mä oon vaan täällä kotona ja välillä käyn vähän härkkimässä toisten angstisten kommenttilaareja - joskus ihan keskustelun toivossa.
Mä olen päättänyt ajatella että oikeesti perhekerhoissa on kivaa (jotkuthan niissä käy!) ja kyttäily ja vertailu on mun päässä, joten nyt olis enää ylitettävänä se este etten vaan uskalla jutella uusille ihmisille. Äh.
PoistaTosin kattelin Solsidanin kakkoskautta tänään ja siinä oleva Mammagruppen sai mut taas epäilemään, että ehkä nää stereotypiat kyräilevistä superäideistä perustuu sittenkin johonkin todellisuuteen.
Meillä on kyllä rampannut ihan kiitettävästi kavereita, vaikka muutin pois ytimestä tänne teollisuusalueelle, joten en mä ihan oikeasti ole yksin. Päivät on vaan piiiitkiä ja usein tuntuu siltä. Ehkä myös kuvittelin olevani aktiivisempi ton vauvan kanssa ja oma jumittaminen harmittaa. Tuleeko tosta lapsesta epäsosiaalinen kun se tapaa vaan mua päivät pitkät?
Yök, perhekahvilat, kerran olin kaverin mukana, toista kertaa mua ei saa sinne. Kuvottavaa meininkiä, tuijotellaan toisten vauvoja, lässytetään turhaa asiaa mustikkapiirakan äärellä, hyh.
VastaaPoistaMä oon kans varsinaisen kaveriporukan eka, se joka parikymppisenä rupesi tehtaileen muksuja. 200 kilsan päässä on vanha naapuri/kaveri jolla samanikänen poika ja 500 kilsan päässä lukiokaveri hieman vanhemman muksun kanssa. Ei näitä juuri ole, kotikaupungissa tasan yksi kahden lapsen äiti jota ei juuri koskaan tule nähtyä kun sillä on niin hektistä.
Ja jos totta puhutaan, en kaipaa niitä vertaistukimammoja, oon aika ilonen kunhan pääsen ilman vauvaa joskus tapaamaan niitä vanhoja kavereita. Äsken vietin pojan kummitätin kanssa parituntisen hiekkamontuilla koirien kanssa, virkistyin melkoisesti.
Ja onneksi tää netti on pullollaan meitä epätoivoisia ;)
Arvostan kyllä myös vauvatonta seuraa, mutta syyt miksi ehkä sit oikeesti kaipaisin vertaistukea on seuraavat:
Poista1. mun aivot on jossain lomalla ja muista tuntuu ettei kukaan vauvaton jaksa kuunnella mun juttuja kun en jaksais esittää että mua kiinnostaa mikään muu kuin vauvavauvavauvavauva.
2. kun kuuntelen vauvattomien juttuja, kateus nostaa silti joskus päätään. En ole vielä ihan valmis tän vapaudesta luopumisprosessin kanssa ja kun muut vaan suunnittelee kaikke epävauvakivaa, vituttaa kun en voi osallistua. Olis ehkä kiva jutskaa muiden kanssa joiden elämässä on nyt samojen ilojen lisäksi samoja rajoituksia.
Mutta siis, olen menossa lauantaina teatteriin. Ihan hyvinhän mulla menee.
Tuttua. Mä alan myös enenevässä määrin kärsiä tästä erakkoudesta - olen lusinut kotona jo yli kaksi vuotta. Mulla oli päämääränä saada itseni täkäläiseen perhekahvilaan, mutta mä en tiedä mitä mä voin mennä sinne juttelemaan, kun oma suhtautuminen tähän kuppakylään on mitä on. Mä en kestä jos joku alkaa hyvää tarkoittavana vinkkinä ohjeistaa mua hakemaan duunia jostain paikallisesta paskalafkasta tai kertoa tämän paikan hyvistä puolista - mä nyt vaan en aio suhtautua tähän paikkaan niin, että olisin tänne jäämässä, sori vaan.
VastaaPoistaJa Humanistin tavoin mäkin mietin usein kaiholla niitä sosiaalisesti aktiivisia opiskeluaikoja sekä itse asiassa myös aiempaa työelämääni. Mutta mussakin tosiaan nyrjähti jotain tosi pahasti aiemmassa duuniyhteisössä eikä mun ihmisten kanssa oleminen ole enää yhtä ongelmatonta kuin ennen. Pahinta tässä kaikessa kuitenkin on, että mä tiedän, että pk-seudulla voisin hankkiutua haluamaani seuraan aika helpostikin ja tutustua uusiin ihmisiin parinkin foorumin kautta (ei vauva-), mutta täällä joutuis yrittämään hankkia seuraa "neula heinäsuovasta" -mentaliteetillä. Ja musta siihen tarkoitukseen joku perhekahvila on ehkä pahimmasta päästä.
jeh, perhekahvila on kyllä yks fukin heinäsuopa. en ehkä miettisi ja pähkäilisi sinne menemistä niin, jos en olis perusoptimisti ja miettisi, että mitä jos siellä olis kuitenkin se lähiön toinen neula ja mun elämänlaatu paranisi.. mutta toistaiseksi pelot selättää optimismin.
Poistatuli tästä sellainenkin kyllä mieleen, että mun yksi exä yritti pakottaa mua asumaan ulkomaille. sen mielestä olin nössö, kun mulla ei ole ikinä ollut hinkua moiseen. se kuitenkin sanoi, että vieraassa maassa pitää ensin tyytyä niihin kavereihin, joita saa, ja ehkä vasta myöhemmin odottaa tapaavansa niitä sielunsiskoja. koska muuten tulee yksinäiseksi. ehkä täs äitihommassa on sama. me ollaan vaan liian nirsoja.
Mun on tiedäkkö pakko kommentoida vaikkei tää nyt ihan tuoreita tekstejä olekkaan. Koitin ite jäsennellä tästä samasta tekstiä mut ei se vaan sit tullu niinku oisin halunnu.
VastaaPoistaMä en ole koskaan kanssa tykännyt/viihtynyt/sopeutunut noihin perhekahvila ym. hommiin. Ja mulla meni 3 lasta ennenkuin tajusin että se johtuu siitä että mä vaan en osaa tutustua ihmisiin sillä että se "syy" tutustumiseen on lapsi. Mä en osaa luontevasti jutella lapsistani vieraille (blogijutut on eri) ja jos mulla ei ole mitään muuta syytä tutustua ni ei se vaan toimi. Ei se vika niissä kahviloissa ole, se tapa on mulle vaan väärä. Varmaan niissä on tosi kivojakin tyyppejä mut se reitti millä sinne mennään ei toimi mun kohdalla. Se voi olla että siellä olisi edes se 1 samanhenkinen mutta mä vaan en osaa.
Hokasin tän vasta nyt kun oon himassa ton vikan kanssa ja on muutama kaveri äitiyslomalla kanssa. Niiden kanssa kun on se ystävyys muodostunut muuta reittiä niin niiden kanssa on luontevaa nytkin. Jauhaa niistä kakoista ja pukluista.
mä oon periaatteessa samaa mieltä ja siks varmaan sieltä olenkin pysytellyt poissa. mut sit toisaalta pidän yhtenä vahvuutenani sitä, että osaan (tai olen osannut) hengailla kaikenlaisten tyyppien kanssa erilaisten roolieni kautta joten miksen sitten tän äitihomman kautta. mun kaverit on eläinoikeusaktivisteja ja asehulluja metsästäjiä, kaappipervoja ja kristittyjä konservatiiveja (eri henkilöt), joten kai mä nyt jossain äitikerhossakin pärjäisin.
Poistanäissä tunnelmissa joissa tääkin teksti on kirjoitettu, niin ihan oikeesti vois ehkä kokeilla. sydänystävää tähän vauvavuodelle seuraks ei ehkä löydy, mutta jos nyt edes jollekin vois joskus jutella jotain. yäh. mut on sentään tää blogi johon voi inistä, jos ei muuta.
niin ja muuten, kakkoskierrokselle en lähe, jos seuraa ei ole. tää on liian perseestä näin.