Irtiotto

Olipas mukavaa olla pois vauvan luota ihan silleen kunnolla ja pitkään. Muutaman tunnin iltavapaat ei paljoa virkistä, mutta kun on koko päivän poissa, ehtii jo vähän tavoittaa osasia kadonneesta itsestään.

Menomatkalla Särkänniemeen keskustelimme sisaruksista ja yritin saada jotain synninpäästöä, kun tämä vauvaelämä on mun mielestä niin kertakaikkisen perseestä, etten halua elää tätä ikinä uudestaan, joten vauvalle ei ainakaan lähiaikoina ole tulossa sisaruksia. Keskustelu meni kuitenkin koko ajan siihen, kuinka kivaa kaverilla on kolmen sisaruksensa kanssa, joten totesin että ei tästä mitään tule. Onneksi toisella kaverilla oli ihan paskaa sisaruksensa kanssa, niin tasapainotti vähän.

Kaikki järkiargumentit puoltaa sitä, että vauvalla olis hyvä olla kaveri, mutta kun ajattelen niitä järkiargumentteja, aggressiot nousee pintaan ja haluan julistaa maailmalle, että äitiys on maailman suurin huijaus ja lapsen hoitaminen on kamalinta mitä olen ikinä tehnyt. En jaksa edes enää vakuutella, että vauva on silti ihaninta ja rakkainta mitä on, koska rakkaus siihen ei mitenkään kompensoi tätä vauvanhoidon täydellistä vittumaisuutta. Tai että hoidan sitä tietenkin silti, vaikka sylettää. No nyt tein niin kuitenkin.

Puhuin kyllä retken ajan pääasiallisesti vauvasta ja yritin esitellä sen kuvaa kuskille, joka yritti keskittyä liikennevaloihin. Joka puolella huvipuistoa oli pieniä söpöjä poikia, jotka näyttivät mun lapselta. Mietin jokaisessa laitteessa, kuinka kivaa sillä sitten saattaa olla tässä, kun se vähän kasvaa. Itkin, kun näin taaperon pyörätuolissa, vaikka sillä taaperolla oli tosi kivaa. Siitä huolimatta että tällä hetkellä vihaan äitiyttä sydämeni pohjasta, olen siis kuitenkin tyypillinen äiti. Hmph.

Kotona odottikin sitten keittiönpöydällä puoliksi syöty sosepurkki. Ei siinä mitään, mutta kun siinä sosepurkissa oli vehnää ja mahdollisesti kananmunaa, ja vauva oli ehkä juuri toipumassa edellisistä vehnistä. Itsehän sen purkin olin joskus ostanut, mutta unohdin mainita että älä sit tota ainakaan anna, niin se oli sitten juuri päivän menyyssä. Hajosin, vaikka vauva nukkui ihan tyytyväisenä ja elävänä. Ripuloi nyt sit vaan muutaman päivän lisää. Onneksi nesteytysjuoma on herkkua, jos sen tarjoilee ruiskulla suuhun.

Önnönnöö

Mulla ei ole mitään hajua, mitä näiden soseiden kanssa pitäis tehdä. Kun vauva vetäis niitä vaikka kuinka ja jos idea on vähentää korvikeannosta, niin eikös se ole ihan toivottava asianlaita. Sitten taas neuvolan prujuissa puhutaan makuannoksista ja totuttamisesta, minkä voi tulkita niin, että ei ole pakko heti upota. Tai niin, että muu on KIELLETTY ja VÄÄRIN.

Olen nyt antanut aamulla 2 jääpalallista kasvista (tänään testasin kolmella, olis mennyt enemmänkin) ja illalla 2-3 tl hedelmäsosetta. En tiedä onko se liikaa vai liian vähän. Ja kiltisti pari makua viikossa. Sen voin sanoa, että mangoa piltti saa seuraavan kerran, kun osaa pyyhkiä oman takapuolensa. Minen noita mangovaippoja vaihda.


Vauva in the hood

No mutta mä pääsen itkemään tätä tiistaina neuvolantädille. Toivottavasti en ole tuhonnut pienokaisen suolinukkaa tai muuta kauheeta. Muutenkin mokasin, kun en aloittanut perunalla. Siis mitä vittuu, en mä syö itsekään ikinä perunaa, pakkoko sen on sitä syödä.

Niin ja mystinen kuume tais olla vauvarokko. Rokko-osuutta en bongannut, mutta kuume kesti tasan kolme päivää ja ainoa oire sen lisäksi oli kärttyisyys. Nyt mun vauva on taas normaali. Siis tota kakkatykkiominaisuutta lukuunottamatta.

Minä taasen en ole normaali - olen kärttyinen ja väsynyt. Muutama sekava yö takana. Menen kokoamaan 1000 palan palapeliäni, jossa on Venetsia. Täysin järjetön harrastus.

Dijon

Ihanaa, sinappi tuli takaisin! Viheraarre on haudattu 500 vuodeksi kaatopaikalle.

Sen lisäksi että paskahommat rupes sujumaan, punaiset hilseilevät läikät ovat laskeutuneet. Siis kyllä tulee aina voittajafiilis, kun onnistuu suoriutumaan jostain lastenhoidollisesta jutusta näinkin mallikkaasti. Vaikka eihän se mun ansiota ole, vaan Arlan.

Tämä uusi korvike maistuukin melkein samalta kuin ehta tavara. Nannissa oli sellainen karsea kitkerä sivumaku, jonka vain kuvittelin olevan korvikkeille ominainen (itse asiassa Pullonpyörittäjän opas taisi väittää näin, uskoin sokeasti).

Mutta nyt sit voinkin vaivata päätäni pohtiessani, että miten ihmeessä tää meni näin. Internet ei ole yksimielinen asiasta. Nan sisältää ainakin kalaöljyä, ehkä se on uusi paha.

Paha lehmä

ja maitonsa. Mä luulen, että joka ikinen hysteerinen äiti epäilee lapsellaan (käsittääkseni melko harvinaista) maitoallergiaa jossain vaiheessa. Tänään oli mun päivä: päätin että vauvani ei voi juoda lehmänmaitoa.

Pistin tähän asti karseen paskan rota-rokotteen piikkiin, mutta siitä on jo kolme viikkoa. Tajusin tänään googlata vihreen liman. Ja tuo neuvolakorttiin kirjattu "vähän kuiva iho" on joka puolella, punoittaa, hilseilee ja lehahtelee. Lapsonen myös paukuttelee kuin pommikonelaivue ja puklailee pikkuisia puklusia joka välissä. Aamuisin se niiskuttaa, välillä sillä on maailmanlopun hikka ja joskus harvoin myös käsittämättömiä paniikki-itkukohtauksia (vaikka on muuten leppoisa tapaus). Tyyppi ei myöskään viihdy sylissä pötköllään, vaan etenkin ruokailun jälkeen vain pystyasennossa. Sitten on toki vielä nämä altistavat tekijät, meikän mittava allergiahistoria ja paha korvikedieetti.

Onneksi olen säästänyt rahaa. Niillä piti olla kotona vähän pidempään, mutta kaipa ne voi hassata myös sikahintaisiin yksityislääkäreihin ja apteekkikorvikkeisiin, jos niikseen tulee.

Toivon olevani väärässä, että se on vaikka jollekin muulle jutskalle allerginen. Isä-ha piti mua vainoharhaisena, kun esitin epäilyni. Se itse kutsuu sitä kakkaa viheraarteeksi. Jollain muulla olis leikannut jo aiemmin, että ei oo normaalia tommonen. No mä oon vähän hidas näissä vauvajutuissa, luulin että vähän kaikenlainen kakki on normaalia, kunhan kakkii.

No mut lopetan nyt cuplatonin ensin ja koklaan vaikka jotain muuta korviketta. Ja soitan neuvolaan, että vauvani erittää ektoplasmaa.

Kuppa

Maanantaina meninkin liian hyvin. Vaavi nukkui koko kaupunkireissun. Tänään menin kahville stadiin. Juuri kun sain kaffen ja sämpylän tarjottimelle, pienhenkilö alkoi itkeä. Multa meni pasmat ihan sekaisin, unohdin panna maitoon kahvia enkä tajunnut miten saan sen tarjottimen kuskattua pöytään.

Pöydässä otin huutavan vauvan syliin ja tuijotin sitä hermostuneena monta minuuttia kunnes seuralaiseni (se suvereeni vertaishenkilö) ehdotti, että jos kokeilisin laittaa sen vaunuun, kun se kerta nukkuu taas. Jes hyvä idea, se olikin hiljaa noin 10 minuuttia. Sitten jouduin ottamaan sen taas ulos ja kuvittelin sen kakanneen.

Suunnattiin kauppakeskuksen sinänsä oikein erinomaisiin vauvafasiliteettitiloihin, joissa hosuin jälkikasvuni hoitopöydälle ja totesin, että se oli vain pieraissut. Vaihdoin kuitenkin vaipan, koska puhdas vaippa rauhoittaa mua aina, vaikka siellä ei olisi kuin vähän pissaa. Sen tehtyäni tajusin unohtaneeni pestä kädet ja aloin pelätä, että vauva saa nyt kupan tai jonkun muun kamalan pippelitulehduksen. Mainittakoon nyt täälläkin, asia kun herätti FB:ssa kummastusta, että minä en pese käsiäni aina ennen vaipanvaihtoa tai edes keitä tuttipulloja joka päivä. Siinä hetkessä paniikki vaan tiivistyi johonkin olemattomaan pöpöön.

Vertaishekilö kysyi mitäs sit tehdään. Mä halusin kotiin. Bussissa vauva itki. Pidin sen tuttia kädellä suussa, silitin poskea (vitut se mitään hamuilurefleksiä laukaise) ja kuiskin jotain rauhottavaa mahdollisimman hiljaa ettei kanssamatkustajat pitäisi mua hulluna yksinpuhelijana*.

IHAN MIELETTÖMÄN IHANAA OLLA KOTONA. Vaikka vähän korpeekin, kun poikaystävä on taas ulkona. Hyvä sen on mennä, kun ei ole mitään tyhmää äidinvaistoa. Epäreilua. Mutta mullapa on karkkia.

* Minullahan on perheessä useampikin oikeasti hullu yksinpuhelija, enkä ole niistä siksi moksiskaan, mutta jotenkin tuntuu että usein äitejä nolottaa jutella vauvoilleen julkisesti. Päätin jo kauan sitten olevani erilainen ja vaikka laulan vauvalle bussissa, jos on pakko, mutta ei se olekaan niin helppoa. Äh.

Kakkailme

Pitäisköhän tota tyyppiä jossain vaiheessa pissattaa? Luulen että kakan sais ainakin hyvin pyydystettyä, koska sillä on ainutlaatuinen kakkailme, joka bongattiin jo synnärillä. Vielä ainutlaatuisemman siitä tekee se, että se on mun kakkailme. Yhytin sen kasvoiltani muutama päivä sitten.

Jäin miettimään että kumpi oli ensin: ominko minä vauvani ilmeen vai onko se esimerkiksi perinyt sen multa? En ole aikaisemmin tajunnut tarkkailla kasvojeni ilmeitä pöntöllä asioidessani, joten vaikea sanoa.

Joka tapauksessa ei ehkä olis kauhea homma kiikuttaa vauvaa lavuaarin ylle kun suu kääntyy kieroon kakkahymyyn. Kyllähän me nytkin hytkytellään sitä iltaisin mahan kupliessa ja töräytellään malliksi, että jospa pienokainen suvaitsisi plöräyttää osana (yhtä tyhjän kanssa olevia) iltarutiineja. Aika usein se jopa onnistuu.

Sitten toisaalta mieleeni on jäänyt Maaret Kallion varhaisen seksuaalikasvatuksen seminaarissa ilmoille heittämä ajatus siitä, että vessahätäviestintä on loukkaus vauvan yksityisyyttä kohtaan. Että ei saa rauhassa asioida vaippaan silloin kun itselle sopii, vaan vanhemmat hoputtavat sitä suolta toimimaan silloin kuin he sattuvat siinä lavuaarilla hengailemaan. Kyseessä oli vain heitto, joten jäi epäselväksi mitä Kallio on tarkemmin ottaen asiasta mieltä. Ehkä joku päivä kysyn, oli nimittäin sen verran poikkeuksellinen kannanotto.

Taidan kuitenkin olla itselleni armollinen ja pohtia tällaisia juttuja paremmin sitten kun saadaan akuutti kriisi ratkaistua ja vauva nukkumaan öisin. Toivon että kun se maaginen kolme kuukautta kilahtaa lasiin, ollaan jo voiton puolella. Siihen asti voin ehkä sinnitellä jopa saatanallisessa perhepedissä. Siinä on helppo siivoilla niitä aamuyön tunteina vaippaan pakerrettuja kakkaläjiä.