Se on salaliikkuja ja yksinpuhelija. Kun sen asentaa lattialle, se kiepsahtaa kyljelleen ja alkaa höpistä itsekseen. Ympäri se ei edelleenkään käänny kuin ihan vahingossa joskus. Vokaalimölötyksen seasta erottuu jo satunnaisia konsonantteja ja se sanoi kerran vahingossa äiti. Isä-hakin kuuli. En kuitenkaan liikuttunut, koska se oli ilmiselvä vahinko. Äitini muistutti mua tänään, että sanoin (muka) kasikuisena kissa. En usko, mutta antaa sen muistella ihmelastaan.
Puskee istumaan ja kuikuilee lattialta pää pystyssä. Syömähommien yhteydessä toi puskeminen on vähän rasittavaa, koska se menee ihan kippuralle sitterissä ja imeskelee ruokalappua. Helpoimmalla pääsee, jos sen antaa syödä itse. Eli siis pyöräyttää lusikan soseessa ja antaa sen käteen imeskeltäväksi. Hyvin satunnaisesti ruoka eksyy nenään tai silmään, mutta onnistumisprosentti on mulle tarpeeksi suuri. Kaikkiruokainen se vaikuttaisi edelleen olevan ja jokaista lusikallista säestää mieletön sotahuuto. Nokkamukista tarjoamalleni vedelle se kuitenkin irvistää.
Sitä ei tosiaan voi säilyttää enää tossa taljalla, koska se etenee siltä pois salamavauhtia. Se osaa jo viihdyttää itseään poimimalla lattialta tavaroita (usein molemmissa käsissä pitää olla jotain), raapimalla sylissä sohvaa tai esimerkiksi hakkaamalla tota lelusäkkiä. Telkkariin se jaksaa edelleen keskittyä, jos se sattuu olemaan päällä (on kyllä paljon vähemmän kuin alussa, olen skarpannut), mutta kirjoista se ei ole vielä jaksanut innostua. Tatun ja Patun outoon unikirjaan tuli jo eka repeämä.
Paikallaan se ei pysy hetkeäkään ja sylissä se enimmäkseen kaluaa mun leukaa. Ekat kukkuu-leikit on leikitty menestyksekkäästi, mutta kivointa siinä taisi olla heiluva harso. Vauvojen huumorintaju on mulle vielä vähän mysteeri, mutta satunnaisesti keksin jotain, joka saa aikaan hervottoman käkätyksen.
Mä aion siirtää sen pinnikseen ja rattaisiin istumaan ennen kuin se täyttää 6 kk. Tää on lupaus.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti