Äitini kävi kylässä ja toi tuliaisiksi neuvolakorttini ja tuttipullon. Neuvolakortista selvisi sellainen kiehtova seikka, että minua on imetetty kokonaista 24 kk. Vauvakirjaanikin on täytetty sellaisella pieteetillä, että voin vaan päätellä mielenterveysongelmista kärsineen opiskelijaäitini hoitaneen vahinkovauvaansa antaumuksella.
Kun eräs terveydenhoitoalan ammattilainen tiedusteli miten taustani vaikuttaa suhtautumiseeni tulevaan ja omiin käsityksiini äitiydestä, niin saatoin vain sanoa, että jos oma äitini on suoriutunut olosuhteet huomioon ottaen noinkin hyvin, ei mulla pitäisi olla mitään ongelmaa. Kyllä se pikemminkin luottamusta omiin kykyihin lisää kuin vaikka huolta huonoista geeneistä. En ole katkera mistään (joku muu varmasti olisi, mutta mua ei ole kasvatettu siihenkään) eli ei ole tarvetta väen vängällä tehdä kaikkea juuri päinvastaisesti, mutta toisaalta ei ole suorituspaineitakaan olla joku täydellinen pullantuoksuinen äiti.
Tai jos jotain suorituspaineita on, ne olen löytänyt ihan itse internetistä. Hiukan hankalaahan tässä viidakossa on luovia, kun kaikki mitä tekee on jonkun mielestä väärin ja sen ilmaisemiseen on vielä näppärä kanava, mutta luotan myös siihen, että olen oppinut muillakin elämänalueille tekemään minulle sopivia valintoja. Jopa sellaisia, jotka ovat muiden mielestä suorastaan pöyristyttäviä.
Että jos vaan suinkin saan a-han omin voimin ruokittua, niin olen iloinen, mutta on myös mukavaa, että taaperoimettäjä-äitini lupasi tuoda tarvittaessa lisää tuttipulloja.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti