Mitä sille pitäisi syöttää? Mitä mä laitan sille päälle? Mitä me otetaan mukaan? Kummat rattaat me otetaan?
Isä-ha on heittäytynyt avuttomaksi palattuaan lomilta töihin. Tähän varmaan vaikuttaa kovasti se, että eroahdistunut vauva alkaa aina raivota sille, kun se tulee kotiin. Tosi tervetullut olo, uskoisin. Muistutin kyllä heti, että minulla ei ole ollut tapana kritisoida sen tapaa hoitaa lasta ja että uskon sen kyllä suoriutuvan kauppareissua koskevista päätöksistä, koska se on aivan kiitettävästi pitänyt lapsen hengissä, kun ollut omissa riennoissani.
Huomautin myös, että en jaksa olla se ainoa, joka tekee lasta koskevia päätöksiä enkä haluaisi että me uusinnetaan jotain paskoja sukupuolirooleja tässä meidän perheviritelmässä. Totuus kuitenkin on, että juuri niin me tehdään.
Emme ole kumpikaan kovin oma-aloitteisia tahi reippaita ihmisiä ja arjen pyörittäminen on aina välillä vähän haasteellista (annettakoon itselle sen verran armoa, että masennuksella on näppinsä pelissä). Koska minä olen nyt täällä kotona, nämä päätökset ja pikkujutut lipsuvat helposti heikoille harteilleni. Se alkaa tuntua ja näkyä - joka päivä kello kolme alan hajoilla. Vietän iltapäivän viimeiset tunnit itkua pidätellen. Sitten isä-ha tulee kotiin ja mikään ei muutu. Vauva on edelleen mun vastuullani. Kunnes hajoan ihan oikeasti ja lukittaudun vessaan tai jotain muuta kypsää.
Isä-ha ei pidä isäkuukautta. Ei siksi, että se ei olisi halunnut, vaan siksi että olemme molemmat kaavakekauhuisia ja minä kieltäydyin täyttelemästä papruja sen puolesta eli se sitten jäi. Vaikka ihan oikeasti olisin tarvinnut tähän kesään sen (l)isäkuukauden, jolloin (l)isäkädet ovat läsnä.
Tiesin, että isäkuukautta koskevat paperit tulevat postissa äidille, mutta silti sen kirjeen saapuminen masensi mua aivan tolkuttomasti. Tulin vihaiseksi ja voimattomaksi sen edessä, että minulle yritetään muiluttaa kaikki vauvaan liittyvät päätökset, vaikka lastenvalvojan luona allekirjoitettiin paperi, jossa lukee, että meillä on yhteishuoltajuus.
Tästäkin syystä olisi niin kivaa, että ihan defaultina isätkin olisivat himassa jonkin aikaa. Että se ei vaatisi jotain ylimääräisiä kommervenkkejä ja että se olisi normaali seuraus siitä, että pariskunnalle syntyy lapsi. Kun on meitä idiootteja, joilla riittää tahtoa, mutta ei välttämättä voimavaroja järjestää sitä elämäänsä tavalla, joka olisi oikeudenmukaisempi kaikkia kohtaan.
Niin että voisiko joku holhota meitä, please?
Siis mä meinasin taputtaa eilen yöllä taksissa kun tulin töistä kotiin ja luin tätä postausta puhelimella. AMEN! Nainen, loistavaa tekstiä! (Hirvee sukupuolistereotypia, mutta kun sä oot äiti niin oot varmaan myös nainen).
VastaaPoistaAllekirjoitan kaiken, vaikka tiedän kyllä olevani vähintäänkin OSAsyyllinen miehen passiivisuuteen ja saamattomuuteen näissä lapsia koskevissa päätöksissä, ihan hoitoon menemisestä iltapalaan. Ja siis just toi, että miksi Kela lähettää isyyslomalaput ÄIDILLE!?!?
(Meilläkään ei ole pidetty isäkuukautta ja mulla on siitä kyllä vähän jotain hampaankolossa....).
Amen, vielä kerran!
Ehei kuule, ei kaikki äidit ole naisia! Muista! (Mua on tästä läksytetty niin läksytän takas) Mut joo, kyl mä olen.
PoistaMä yritän olla olematta osasyyllinen, mut nyt äskenkin käytiin keskustelu:
- Kauan sulla menee valmistautua?
- No joku puol tuntii, pakkaan ton vauvan kamat.
Niin siis MIKSI JOKU MUU EI VOI PAKATA VAUVAN KAMOI?! Miksi niitä ei oltu pakattu, kun mä nukuin, kun kerta on kiire ja ollaan kuitenkin yhdessä lähdössä. Ihan vittu perse saatana tätä, mitä tälle voi tehdä?
Ärsyttää erityisesti sen tähden, että mun oletetaan tälle tilanteella jotain tekevän, että se korjaantuisi. Eli siis ihan turha valittaa, jos en sitten toimi toisin. Miksi *mun* pitää toimia toisin? Miksi vastuu vanhemmuuden kiikkulaudan tasapainottamisesta on mulla? Ihan todella epäreilua, vihaan. Enkä todellakaan jaksa. Tällä hetkellä arjesta suoriutuminen on heikoissa kantimissa muutenkin.
Sori avautumis, mut nyt just on tosi huono hetki, oksensin ulos. Me ei lähdetty sit mihinkään.
Noni, lähdetään sittenkin. Ei menty Prideille, ei menty skumppakelluntaan - mennään PRISMAAN :D
PoistaEi hätää, meidän kokoperheen kohteena oli tänään romanttinen biltema.
PoistaIhanaa! Me käydään aina silloin tällöin shoppailemassa lähimestoilla. Eli Varustelekassa ja Motonetissä.
PoistaMua kanssa risoo joskus, kun tuolle siipalle iskee "mitä tälle puetaan päälle?" - tai "mitä mä tälle syötän?" -hetki. Samoin mua ketuttaa, että tunnun aina vaan olevan meidän perheessä se, joka päättää mitä me kaikki syödään eli jos mä en ruokaa valmista, sitä ei valmista kukaan. Jos en kirjoita kauppalistaa ja päätä mitä kaupasta ostetaan, sieltä ei osteta just mitään. Okei, hengaan kotona, joten osa kotihommista lankeaa väkisinkin mun kontolle ja se on minustakin ihan luonnollista ja ok, mutta välillä tulee tunne, että olen yksin vastuussa kaikesta. Samoin se on jännää, että se on aina minä, joka ottaa selvää näistä lapsihommeleista - mä joskus pikkuvauva-aikana yritin patistaa miestä ottamaan itsekseen selvää asioista, mutta se oli sitä mieltä, että mä luen niistä kuitenkin jostain, joten ihan yhtä hyvin mä voin sitten välittää sen tiedon hänelle. Prkl.
VastaaPoistaEttä eipä toteudu aina tasa-arvo meilläkään. Mut onpa sillä kolikolla se toinenkin puoli eli ruokin tätä asetelmaa varmasti itsekin. Iskän kotona oleilu olis voinut olla tosi hyvä juttu, mutta kun mulla ei ole sitä duunipaikkaa, niin...
Ehkä pitää ens viikolla kääntää kuvio ja heittäytyä itse avuttomaksi? Kun ollaan lähdössä jonnekin, ihmettelen, että mitä pitikään ottaa mukaan. Kysyn kaikkia kysymyksiä kuten "Onko sulla riepu?", "Missä vauvan hattu?", "Koska se söi viimeksi?" tai ehkä kaikista olennaisimpana "Laitanko sukat punttien päälle vai alle?"
PoistaDuunipaikan puute on kyllä suuri syyllinen. Ajattelin ettei sillä ole niin väliä, onko mitään mihin palata, mutta on sillä.
Mä kiltisti kaiken aina luen tuoreena, mutten ikinä ehdi kommentoida vaikka mieli tekee. Eli täältä toimistosta moi!
VastaaPoistaMä oon nyt toista viikkoa töissä. Ensin oli vapauden huuma, sitten kauhea huoli pärjääksne, sitten hirvittävä kateus (kun se saa olla kotona ja mä en) ja jokseenkin ristiriitainen olo jatkuu. Tätä tää kai nyt sitten on ainakin siihen asti, että tottuu siihen, että lapsi käy koulussa ja sillä saattaa olla sielä ihan semivajaa luokanopettaja.
Viikonloppuna huomasin, että musta on tullut avuton. Seisoin tumput suorina eteisessä ruikuttamassa miehelle (ennen biltemareissua), että mitä sille pitää pukea päälle ja trvitaanko evästä vai riittääkö tissit ja otetaanko liina vai manduca? Sunnuntaina mulla hitsasi kiinni, kun miehen vääntämä päivällinen ei sisältänytkään turvaruokaa (eli jotain, mitä lapsi varmasti syö) ja kuppi meni nurin ja mökötin aamuun saakka. WTF?
Jollain hönöllä tasolla osat on vaihtuneet ja päätösvalta onkin nyt puolisolla (joka on siis himassa nyt melkein puoli vuotta). Mies vaikuttaa aavistuksen hajoilevalta kun tulen kotiin (mulla oli viime viikolla iltapäivystys), mutta on keksinyt aika kivasti tekemistä lapsen kanssa. Mähän en ole sen kanssa päässyt oikastaan edes kahdestaan kauppaan, mikä noilta taas sujuu ongelmitta.
Eroahdistus on lapsella hirveä ja lisääntymään päin. Aamu alkoi hirveällä huudolla, jatkui puntissaroikkumisella ja käsien ojentelulla, kun sanoin heiheit. Ottaa muuten koville.
Olen aiemmin lukittautunut useaan otteeseen vessaan itkemään ja ulisemaan. Se kuulunee asiaan ja menee ehkä joskus ohi.
Joo-o, kai mäkin sitten haikailen himaan, jos täältä joskus pois pääsen. Me on sovittu, että jos saan jonku työn, jolla voin elättää meidät molemmat, mies jää hoitovapaalle. Tai mä olen sopinut, se vaan sanoi joo joo eikä ehkä tajunnut, että olen tosissani.
PoistaMutta siis en ole saamassa mitään työtä. Ajattelin ehkä opiskella. Eli eiköhän arkinakki roiku edelleen mun harteillani seuraavat x vuotta.
Ja mä en tiedä miten selviän eroahdistuksesta. Se osuu just tasan mun ahdistuspisteisiin, saatan ehkä tukehtua vauvan tarvitsevuuden äärellä. Pakko vaan yrittää kasvaa.
Mun piti ihan erikseen vääntäytyä sängystä kommentoimaan tätä sun vanhempaa postausta, koska joo, tiedän tunteen. Mulla on tasa-arvoinen kumppani joka on lapsilleen osallistuva isä. Siitä huolimatta sössittiin isäkuukauden viettäminen KAHDESTI. Esikoisen kohdalla mies vielä kehtasi jotenkin kuumottaa mua että "mä sitten aion varmasti pitää sen isäkuukauden ettäs tiedät" ja sanoin että siitä vaan, kunhan teet muutakin kuin katsot jalkapalloa pikkuhönössä. No, ei se sitten hoitanut niitä paperiasioita ajoissa, joten se isäkuukaudesta. JA SAMA TOISELLA KERTAA. Muistan viime kesänä saaneeni perserkkiraivarit tästä aiheesta ja paukuttaneeni nyrkillä auton sisäkattoa. Mun teoria on, että mies, joka ei ole opintotuen jälkeen kertaakaan joutunut nauttimaan minkäänlaisia tukia, ei vaan hanskaa paperisotaa eikä tajua, että noille Kelan jutuille on deadlinet.
VastaaPoistaNyt miehen loman aikana on alkanut sylettää tosi pahasti se, että minä hoidan kahden lapsen perusrutiinit ja arjen. Jos mies vie kersat pihalle, se on sitten jotain mun "omaa aikaa". Tällä omalla ajalla voin sitten vaikka täytellä tiskikonetta. Eilen kun lähdettiin Lintsille, mies laittoi itsensä pikavauhtia valmiiksi ja alkoi pukea lapsille kenkiä päälle huolehtimatta ollenkaan hoitolaukun sisällöstä. Sitten se olin minä joka hoitolaukkua pakkasi ja itseään puki hiki päässä kun lapset ja mies odottivat eteisessä, lapset maristen ja mies korostetun muka-kärsivällisenä. Että äkkiä viivyttely olikin jotenkin mun vikaa, vaikka, ääh, olin se joka huolehti perusrutiineista. Ja toki sitten Lintsin jälkeen mies pääsi omiin humputteluihinsa ja mä nostelin tuplavaunuja ruuhkabusseihin ja kuuntelin käninää ja ratkoin tappeluita ja mökillä jynssäsin perunat ja pesin multaiset salaatit miehen saapuessa kivasti grillaamaan uudella savustuspöntöllä. Että miehen duunit on sellaisia kivoja ja inspiroivia aktiviteetteja (grillaaminen) ja mun niitä ärsyttäviä (lasten perushuolto, perunoiden pesu). Olenkin ollut tämän takia miehelle varsinainen pikku päivänsäde ja loman toistaiseksi viimeisiä päiviä ollaan vietetty varsin hostiileissa tunnelmissa. Hohhoijaa.
Meidän miesväki jäi lomalle hieman pelokkaana: sen duunikaveri - jolla myös vauva - palasi lomilta uupuneena, koska rouva oli kelannut että sen loma on hänen loma, lykännyt vauvan miehelle ja lähtenyt tyttöjen kanssa humputtelemaan.
PoistaKyl me kauheesti yritettiin jakaa vastuuta lomalla ja onnistuttiinkin. Mut heti humpsahdettiin takaisin vinksahtaneeseen kuvioon, kun arki alkoi. Se on varmaan aika tavallista - niin kuin tuo huma_nistkin kirjoitti, kotivanhempi on se, joka tietää miten homma toimii.
Mä vänisen tänne, koska en tahdo vaan valittaa himassa. Olen kyllä sanonut tästä, mutta jotenkin ei asiat muutu.
Mies taitaa myös kuvitella, että tämä jatkuu aina näin: mä sanoin, että sitten kun lapsi on isompi niin mä en aio olla ainoa, joka tekee ruokaa. Meidän on ruokittava tuo lapsi terveellisellä safkalla eikä jollain leivällä ja pestopastalla ja molempien on otettava siitä vastuuta. "Mut mä olen töissä, en mä ehdi kokata", sanoi mies. Missä se ajatteli mun olevan? Se ei hahmota, että nämä lapsen ekat vuodet ja kuukaudet on poikkeustila, kun joku on kotona.
Kaikista ärsyttävintä on se, että en ollut varma kirjoitaisinko tän postauksen, kun mua jotenkin hävettää, että nuo isävapaat meni näin. Vaikka eihän se mun syy ole.