Kun pissasin tikkuun, opin internetistä sellaisen sanan kuin lapsiluku. Toisin kuin saattaisi luulla, kyseessä ei ole kunkin perheen tosiasiallinen lapsimäärä vaan tavoitetila. Kun lapsiluku tulee täyteen, perhe on kokonainen.
Yritin kerran selittää ystävälle miltä vauvakuume tuntuu. Sehän on sellainen korventava tuntemus tuolla kupeissa, että lisäännyttävä olis. Se on täysin riippumaton siitä millaisia kokemuksia muiden lapsista on, vai onko sellaisia ollenkaan. Tai näin minä sen koin. Mitään järkisyitä sille ei voi keksiä, koska oikeastaan ainoastaan lapsettomuuden puolesta löytyy joitakin pitäviä järkiargumentteja (olen salaa sisimmässäni linkolalainen nihilisti: kaikki ihmiset veks vaan olis ehkä paras).
Sen sijaan tämä lapsilukuhomma, se on mulle vieras: mulla ei ole minkäänlaista tunnetta siitä kuinka monta lasta mun olisi saatava. Sain siis ainakin yhden ja nyt olen tyytyväinen, kun pääsin osalliseksi tästäkin seikkailusta. Saattaisin kyllä haluta lisää lapsia tai saattaisin olla haluamatta, mutta en pidä nykyistä asiantilaa mitenkään puuttellisena. UIkopuolelta tarkasteltuna osaan kyllä ajatella meitä kolmea ydinperheyksikkönä ja varmaan tämä tunne voimistuu vähitellen - ehkä sitten rupean kelaamaan jotain lapsilukua? Tänään kun viihdytettiin molemmat vauvaa TAAS terveyskeskuksessa (joku mystinen kuume), pääsin ehkä lähemmäs perhefiilistä kuin koskaan.
Mutta mulla ei toistaiseksi ole tunnetta siitä, että me oltaisiin jotenkin eridytty vanhoista perheistämme, johon itselläni kuuluu veli, äiti, täti, tädin vanha opiskelukaveri ja sen lapsi. Isä, veljen tyttöystävä ja täti-ha lapsineen heiluvat jossain lähimaastossa, raivaavat tietään kohti perhettäni. Tämä perhe on aina ollut kokonainen juuri tällaisena, joksi se on ajan kuluessa muokkaantunut, ja samalla se on avoin muutoksille. En usko että kukaan tämän perheen muistakaan jäsenistä on tuntenut minkäänlaista vajavaisuutta ilman tätä uutta lisäystä vaikka kaikki hänen saapumisestaan vilpittömän innoissaan ovatkin. Esimerkiksi tädin opiskelukaverin tytär kertoi tädilleni, että tuntuu kuin olisi saanut uuden sukulaisen. Tämä kokemus perheestä on siis jaettu, en elä yksin jossain hippikuplassa.
En nyt siis ajattele perhettä minään siistien city-sinkkujen kaveriperheenä, jonka kanssa syödään sunnuntaibrunsseja ja sitten unfriendataan facebookissa, kun esmes pussailee kaverin exää, vaan jonain sellaisena... yhteen hitsautuneena joukkona tyyppejä, jotka kokee olevansa pysyvästi kiinni toisissaan hyvässä ja pahassa, yhdessä eletyn ja koetun kautta. Minulle siis perhe ei ole koskaan ollut isä, äiti ja lapset, vaikka olen toki pienenä toivonut että olisikin. Kaikki tahtoo olla normaaleja.
Voi olla, että jos nyt haluaisinkin lisääntyä lisää ja se osoittautuisi haastavaksi, muuttaisin mieleni. Pääsisin ehkä käsiksi tuohon vajavaisuuden tunteeseen, kun mulla on vain tämä yksi lapsi. Lapsilukuihmiset kun ovat usein niitä samoja, jotka jaksavat muistuttaa, että lapsia saadaan, ei tehdä. Silti sitä perhettä rakennettaan aktiivisesti kohti lapsilukua, stressataan optimaalisia ikäeroja ja muuta kovin suunnitelmallista, joka on mielestäni hieman ristiriidassa tämän tekemättömyyden kanssa. Eikä siinä mitään, se on hienoa, jos tietää mitä tahtoo. Minä en tiedä.
Uusi lukija ilmoittautuu! Tuota keskustelua kun linkin takaa lukee (ei toki pitäisi), hälvenevät kyllä kaikki lapsihaaveet samoin tein. Kuten sanoit, lähes kaikki järkisyyt puoltavat lapsettomuutta. Mutta mistä tiesit, että tahdot sen yhden lapsen? Onko "se tunne" todella niin käsinkosketeltava? Ja hei, onko se oikeesti muka kupeissa?! Jos, niin ei mulla sitten mitään vauvakuumetta koskaan ollutkaan (ilmaskos unohtuikin heti pari kommettia luettuani).
VastaaPoistaKivaa, moi! Joo, oot ihan oikeessa, ei se ole kupeissa, päässähän se on.
PoistaMä tiedän, että monilla sitä vauvakuumetta ei ole, mutta mulla se oli tosi kouriintuntuva ja fyysinen pahimmillaan, siksi ehkä tuollainen viehko ajatus sen sijainnista kupeissa. Sellanen joku ahdistukseen verrattavissa oleva kaipuu. Mutta ei mitenkään varsinaisesti tunne siitä, että haluan yhden (1) lapsen vaan että mun pitää lisääntyä.
Ihan ekana se ilmeni niin, että aloin sietää lapsia julkisilla paikoilla. Aluksi ihan pieniä. Myöhemmin jopa raivostuttavat uhmikset ja kouluikäiset herätti helliä tunteita. Huippu oli jossain 25. ja 28. ikävuoden välillä (oli muuten samalla pahimmat rellestysvuodet eli ajatus tuntui järjen tasolla vieraalta) ja sen jälkeen olikin vaan että tulee jos on tullakseen.
Toki sitten kun se päätös yrittää lasta oli tehty, hommasta ja kaipuusta tuli tosi konkreettista. Sitten ei enää tuntunut olevan vaihtoehtoja.
Mutta hei miten tarkkaan se edes tarvii tietää? Tietty hyvä jos tietää mutta musta myös hyvä jos ei tiedä. En mä olisi muutama vuosi sitten uskonut todellakaan että mulla on 3 lasta saatika sitten että toivoisin että niitä on 4 koska kahden jälkeen mulla oli niin vahvasti olo että kyllä tää oli nyt tässä. Sitten se vain muuttui.
VastaaPoistaMä ehkä luulen että vähän samalla tavalla kun se vauvakuumeilu vaan menee päälle (kaikkihan ei lapsia halua ja se on ok mutta puhun nyt niistä jotka vauvakuumeilee) ja sitä ei osaa selittää että mistä se tuli niin samalla tavalla se jossain vaiheessa myös menee pois päältä. Siihen varmaan vaikuttaa monet tekijät. Se että lapsia on jo useampi, taloudellinen tilanne, varmaan parisuhteenkin tila jne jne. Jokaisessa perheessä ja yksilössä ne syyt on eri miksi se vauvakuume tulee tai ei tule ja vastavuoroisesti miksi se menee pois. Mä en ainakaan osaa eritellä syitä että miksi neljäs lapsi. Koska nimenomaan kaikki järkisyyt huutaa että ei todellakaan. Mutta ei musta aina kaikkea tarvitsekaan pystyä selittämään.
Noin mäkin ajattelen, että se voi muuttua. Siksi musta onkin hassua, kun joku tietää, että se on kolme ja sitten tää perhe on valmis. Yleensä se kai meneekin niin, että yksi vielä ois kiva ja katsotaan sen jälkeen mikä fiilis.
PoistaMulla vaikuttaa myös se kenen kanssa olen. Tätä nykyistä ennen oli yksi, jonka kanssa olisin voinut lapsia harkita, mutta sitten on ollut sellaisiakin, joiden kanssa ei olis tullut mieleenkään. Oli yksi jonka takia olin ihan valmis luopumaan kokonaan lisääntymisajatuksesta, mutta se ei sitten huolinut, niin olen sitten tässä nyt ja hyvä niin. Vauva on kuiteski just paras :)
Hahaa, mä tunnistan edelleen itsessäni sellaista "parempi olis kun kukaan ei lisääntyis ja kaikki kuoltais" -ajattelua, mutta silti mun kupeet huutaa (edelleen). Mulla ei kupeet sanoneet mitään siinäkään vaiheessa, kun pikkujannu ilmoitti tulostaan, mutta sitten leikkaussalissa ekan parkauksen aikaan se pamahti päähän: "Näitä tarvitaan lisää!" Eikä se ajatus ole vieläkään poistunut. Ihan täysin järjetönhän se on, kun olen nytkin seota unenpuutteeseen ja kaipaan omaa aikaa jne. Ainoa asia, mikä mua hommassa tökkii, on se etten mä voi kauheasti lykätä asiaa, jos meinaan kupeitteni huudon jotenkin sammuttaa. Mitään ikäeroja tai muita en jaksa kelata - tiedän niin monta pienen ikäeron sisarusta, jotka eivät voi sietää toisiaan, että ei se pieni ikäero ole tae mistään. Ja niin joo, työasiat huolestuttavat myös ja pelkään ihan aidosti ja paljon, että tipun työmaailmasta kokonaan.
VastaaPoistaMä olen kyllä siskoa lukuunottamatta ottanut pesäeroa mun "edelliseen perheeseen". Niillä mitään tee.
Eiks lyhyen ikäeron tyypit ole yleensä sitä mieltä, että samoilla silmillähän se menee! Internetin paatos lyhyen ikäeron ylivoimaisuudesta (siis lapsen kannalta, lapsen parashan tässä nyt on taas se perimmäinen juttu) on vaikuttanut muhun sen verran että stressaan vähän ja kirjoittelen tällaisia juttuja. Työhuolet allekirjoitan. Kaikki ihan levällään sillä saralla.
Poista