Yksikään päässä käväisevä ajatus ei tunnu jalostuvan kokonaiseksi tekstiksi asti. Eipä siinä kai mitään.
Tänään olen taas harmitellut sitä, että me idiootit päätettiin lisääntyä ilman että löytyy vertaisseuraa. Olispas kiva viettää Juhannusta jonkun toisen perheen kanssa, jossa on kasilta unille painuva lapsi/lapsia. Höh.
Mutta oli meillä kova meno kolmistaankin. Grillattiin jätepuristimen takana kertisgrillillä ja rakennuksen hälärit parahtivat soimaan kerran puolessa tunnissa. Kerran ajoi vartiointiliikkeen auto pihaan, aina sinne meidän perimmäiseen nurkkaan asti. Se varmaan kattoi että jaahas, jotkut huligaanit on tehneet nuotion luvatta, mutta perääntyi sitten kun näki, että huligaaneilla oli vauva. Saatiin jatkaa puuhiamme.
Mietin sellaista tässä yksi päivä, että käykö tässä lapsihommassa jossain vaiheessa niin, että lapsen tuoma ilo kasvaa suhteessa suuremmaksi kuin sen aiheuttama vaiva? Toistaiseksi vaiva kyllä johtaa, anteeksi nyt vaan. Tunnen sen nahoissani aina kun yritän keittää aamupuuroa. Se kiehuu yli joka kerta, poltan näppini, vauva itkee nälkää ja haluaa jo päikkäreille siihen mennessä, kun saan puuron syömäkuntoon.
Itselleni en ole saanut kahvia keitettyä, koska olen vain kironnut sitä puuroa, ja olen minäkin valmis sammumaan uudestaan. Voiko sille antaa aamiaiseksi vaan jotain hedelmiä? Syökö se kohta jo jotain leipää? Mun mielikuvitus ei nyt riitä ja koen jotain puuropainetta. Kokeilin jopa sellaista valmista puurojauhetta, mutta se oli tosi pahaa ja vauva sai siitä vatsanpuruja.
Ilo kuitenkin kasvaa joka päivä, kun vauva on enemmän mukana maailmanmenossa. Tänään se otti ensimmäistä kertaa kontaktia muurahaisiin. Napitti tarkkaavaisena niiden menoa. Sitten se keskittyi taas nautiskelemaan tuulesta - sen silmät menee aina kiinni, ilme muuttuu autuaaksi ja se vetää syvään henkeä, kun tuulenvire puhaltaa kasvoille. Nämä on niitä iloja.
En osaa sanoa mihin kategoriaan pilkahteleva oma tahto menee - vaivaan vai iloon. Vähän molempiin. Ihan kauheita raivareita vaippaa vaihdettaessa tai jos ei saa lusikkaa omaa käteen. Vauva on muuten niin lunki ja tyytyväinen, että on hieman sellaiset Baby Jekyll & Little Hyde -fiilikset näistä kohtauksista.
Eipä tässä muuta. Harmittaa vähän, kun loma on loppu, vaikka kesä vasta alkoi. Itse pidin aina lomat elokuussa, mutta isä-ha on toukokuun kannalla. Eipä tullut sille mieleen kysyä multa milloin ne lomat voisi pitää, kun ei se ehkä tajunnut, että se on sitten munkin loma. En kyllä tajunnut minäkään.
perjantai 21. kesäkuuta 2013
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
tiistai 18. kesäkuuta 2013
Perheen pedit
Lainasin taas Kukkavarpaalta aiheen ja pohdin sänkyhommia. Meidän perhe on nyt kaikenlaisten vaiheiden kautta asettunut seuraavanlaisiin nukkumisjärjestelyihin:
Harkitsen kuitenkin siirtymistä olohuoneen varasängylle (jota ei ole viety varastoon sen jälkeen, kun se oli kiilattu sohvan viereen vauvan ja äidin perhepeti nro 1:seksi, kun en päässyt sektiohaavan kanssa kiipeämään). Vauva on nimittäin alkanut havahtua aina, kun menen nukkumaan tai nousen yöllä pissalle, eikä kukaan jaksa miettiä pitäiskö makkarin seinään pultattu massiivinen futonparvihökötys siirtää johonkin muualle (esim. sinne studioon).
Sitä on tässä kuukausien kuluessa herännyt tajuamaan, että nukkumishommansa voi järjestää lukemattomin eri tavoin. Mä olen itse nukkunut parhaiten yksin aikuisiällä (vaikka nukuin kuulemma vauvana vieressä ja isompanakin lapsena kömmin lähes joka yö tädin viereen). Olen ollut välillä tosi ahdistunut siitä parisuhdestandardista, että pitää nukkua vierekkäin - erityisesti jos vieruskaveri on ollut hikinen tai paatunut lusikoitsija. Olen kostanut viemällä peiton ja heittämällä satunnaisen koiven sen päälle. Vauva oli vieressä ihan joo suloinen, mutta se sitten taas heitti koipiaan mun naamalle, joten kyllä senkin seura alkoi rassata aika lailla.
En osaa sanoa olisiko se halunnut nukkua vielä mun vieressä, koska se ei osaa sitä kertoa. Siitä päätellen, että uni rauhoittui omassa sängyssä, tämä oli ihan puhtaasti nukkumisteknisistä syistä oikea ratkaisu. Mutta kun eihän se penteleen perhepeti ole ainoastaan nukkumistekninen ratkaisu, siihen liittyy kaikkia merkityksiä. Ja ne merkitykset liittyvät juuri niihin juttuihin, joissa olen kokenut suurta epävarmuutta äitiyden ensimetreillä.
Olisin kyllä saattanut vielä pitää vauvaa vieressä jonkin aikaa kaikesta härdellistä huolimatta, jos sänkyratkaisumme olisi ollut hieman matalampi, ihan alas kupsahtamisen uhallakin. Tuntuu että vauvat yleensä selviää niistä normimuksahduksista kyllä. Näin siitäkin huolimatta, että olen miettinyt kuinka paljon tästä munkin puolen vuoden perhepetihommasta lähti ihan oikeasti omasta tahdosta: alunperin otin vauva viereen, koska sitä oli helpompi hoitaa ja imettää niin, mutta samalla huomasin ajattelevani, että mun kuuluu haluta olla vauvani vieressä yölläkin, vaikka en tuntenut siihen mitään suurta poltetta. Koin jonkinlaista morkkista siitä, että hyljeksin vauvaa sairaalassa ja halusin vain, että se nukkuisi siellä pienessä työnnettävässä kopassaan, ja päätin hyvittää ottamalla sen öiksi kainaloon.
Nyt sanoisin, että meidän perheessä on löydetty jonkinlainen läheisyystasapaino eikä kenenkään tarvitse miettiä, että jääkö joku sillä saralla jostain paitsi. Päivisin pussaillaan toisiamme ihan vaan pussailemisen ilosta ja öisin me kaikki nukumme. Omissa pikku kolosissamme. Jee!
Vauva nukkuu häkellyttävän rauhallisesti meidän makuuhuoneessa pinniksessä.
Minä heräilen yksin leveässä parisängyssä muutaman kerran yössä ihmettelemään mitä tapahtuu, mutta ehdin silti nähdä taas unia.
Mies kuorsaa tyytyväisenä studion lattialla (ilman patjaa), koska se on paras sen selälle.
Harkitsen kuitenkin siirtymistä olohuoneen varasängylle (jota ei ole viety varastoon sen jälkeen, kun se oli kiilattu sohvan viereen vauvan ja äidin perhepeti nro 1:seksi, kun en päässyt sektiohaavan kanssa kiipeämään). Vauva on nimittäin alkanut havahtua aina, kun menen nukkumaan tai nousen yöllä pissalle, eikä kukaan jaksa miettiä pitäiskö makkarin seinään pultattu massiivinen futonparvihökötys siirtää johonkin muualle (esim. sinne studioon).
Sitä on tässä kuukausien kuluessa herännyt tajuamaan, että nukkumishommansa voi järjestää lukemattomin eri tavoin. Mä olen itse nukkunut parhaiten yksin aikuisiällä (vaikka nukuin kuulemma vauvana vieressä ja isompanakin lapsena kömmin lähes joka yö tädin viereen). Olen ollut välillä tosi ahdistunut siitä parisuhdestandardista, että pitää nukkua vierekkäin - erityisesti jos vieruskaveri on ollut hikinen tai paatunut lusikoitsija. Olen kostanut viemällä peiton ja heittämällä satunnaisen koiven sen päälle. Vauva oli vieressä ihan joo suloinen, mutta se sitten taas heitti koipiaan mun naamalle, joten kyllä senkin seura alkoi rassata aika lailla.
En osaa sanoa olisiko se halunnut nukkua vielä mun vieressä, koska se ei osaa sitä kertoa. Siitä päätellen, että uni rauhoittui omassa sängyssä, tämä oli ihan puhtaasti nukkumisteknisistä syistä oikea ratkaisu. Mutta kun eihän se penteleen perhepeti ole ainoastaan nukkumistekninen ratkaisu, siihen liittyy kaikkia merkityksiä. Ja ne merkitykset liittyvät juuri niihin juttuihin, joissa olen kokenut suurta epävarmuutta äitiyden ensimetreillä.
Olisin kyllä saattanut vielä pitää vauvaa vieressä jonkin aikaa kaikesta härdellistä huolimatta, jos sänkyratkaisumme olisi ollut hieman matalampi, ihan alas kupsahtamisen uhallakin. Tuntuu että vauvat yleensä selviää niistä normimuksahduksista kyllä. Näin siitäkin huolimatta, että olen miettinyt kuinka paljon tästä munkin puolen vuoden perhepetihommasta lähti ihan oikeasti omasta tahdosta: alunperin otin vauva viereen, koska sitä oli helpompi hoitaa ja imettää niin, mutta samalla huomasin ajattelevani, että mun kuuluu haluta olla vauvani vieressä yölläkin, vaikka en tuntenut siihen mitään suurta poltetta. Koin jonkinlaista morkkista siitä, että hyljeksin vauvaa sairaalassa ja halusin vain, että se nukkuisi siellä pienessä työnnettävässä kopassaan, ja päätin hyvittää ottamalla sen öiksi kainaloon.
Nyt sanoisin, että meidän perheessä on löydetty jonkinlainen läheisyystasapaino eikä kenenkään tarvitse miettiä, että jääkö joku sillä saralla jostain paitsi. Päivisin pussaillaan toisiamme ihan vaan pussailemisen ilosta ja öisin me kaikki nukumme. Omissa pikku kolosissamme. Jee!
lauantai 15. kesäkuuta 2013
Loman loppu
Reippaasti retkeiltiin joka päivä ja todettiin, että meillä on sittenkin reissuvauva. Rytmit ryssitty huolella ja nyt näyttäis siltä, että vauva kaipaa hiukan säännöllisyyttä. Sitä hänelle tarjoamme - toivottavasti en aivan jumahda kotiin, kun kesäkin on vasta alussa. Lähileikkipuiston vauvojen kohtaaminen kummittelee mielessä, ehkä on pakko uskaltaa edes kerran. Sen pidemmittä puheitta, loman tunnelmat tiivistyneet seuraavaan kuvaan.
Evästauko Linnanmäellä. Pupu kävi Kotkotissa.
Evästauko Linnanmäellä. Pupu kävi Kotkotissa.
maanantai 10. kesäkuuta 2013
Tajunnanvirtaa sukupuolihommeleista
Jes, Taikinanaama antoi syyn kaivaa tämä teksti luonnoksista!
Sukupuolisensitiivisestä kasvattamisesta vouhottaminen kypsyttää - siis sen dissaaminen. Lapsi kasvaa kyllä johonkin sukupuoleen ihan kasvattamatta ja eiköhän tässä ole sukupuolisensitiivisyyden tai -neutraaliuden ydin. En kyllä ole lukenut mitään sukupuolisensitiivisyysopasta, joten saatan olla väärässä. Mutta pidän kyllä itseäni sensitiivisenä kaikille sukupuolihommeleille ihan jo koulutustaustani ja oman sukupuolikokemukseni myötä.
Mä olen kyllä lasta ihan poikana puhutellut, mutta samalla myös korjannut itseäni jos olen jotain älyttömyyksiä suustani päästellyt. Saatan keskustella lapselle esim. näin: "Voi että oot niin söpö poika että kaikki tytöt kyllä sit juoksee sun perässä. Tai pojat. Tai sinä niiden perässä. Saat olla tyttökin, jos tahdot, eikä tartte juosta jos ei kiinnosta."
Se ei mene rikki, jos sille ei paukuta kalloon että oot poika. Ei se varmaan mene rikki ilman noita mun tarkennuksiakaan, mutta ne nyt on mulle tärkeitä juttuja, niin ne tulee vaan suusta ulos. Joka tapauksessa mun lapsi kasvaa siihen sukupuoleen, joka siitä tuntuu hyvältä, ihan kasvattamatta. Mun tehtävä on vaan olla herkkänä ja kuulostella että kuka ja millainen hän on ja tukea sen minuutta. Ei sen sukupuolta. Ja sit vastaan sen kysymyksiin parhaan tietoni mukaan, kun se alkaa kysellä. Onneksi mulla on paljon tietoa.
Usein ihmisillä, jotka sp-sensitiivistä kasvatusta harjoittavat, on taustalla vahva oma kokemus siitä, että heidän ei ole annettu olla omanlaisiaan tyttöjä, poikia tai jotain siltä väliltä. Se avartaa omaa maailmankuvaa huomattavasti kun sukupuoleen kasvaminen ei olekaan ongelmatonta. Kokemukseni mukaan tällaiset ihmiset ovat herkkiä huomaanaan sellaistakin stereotyypittelyä, joka menee syvemmälle kuin joku lelupreferenssi tai vaatteiden väri. Eräs tuttuni esim. on kysynyt lapseltaan miksi tyttöleijonalla on ripset, mutta poikaleijonalla ei. Ihan hyvä kysymys, itse en tiedä vastausta tähän.
Olen tätä mieltä varmaan koska itse kasvoin kieroon, enkä tanssinut esimerkiksi Vanhojen tansseja, koska oma tyttöys ahdisti ja kaikenmaailman katrilleissa mut yritettiin pistää siihen tyttölokeroon. Osallistuin kuitenkin nököttämällä jumppasalin reunalla jättisuuressa miesten polyesteripuvussa, jonka olin hommannut kirpparilta. Jatkoilla pussailin ihanaa poikaa (mietin oonko nyt hetero vai homo vai mitä), joka tahtoi isona laivastoon ja floristiksi ja tanssi balettia. Paasasin jotain stereotypioista epäilijöille ja hyväksyin sen, että vika ei ollut mussa, vasta kun se poika meni myöhemmin naimisiin jonkun Mikan kanssa.
Mutta siinä muutamia vuosia pähkäiltyäni aloin pikku hiljaa sopeutua omaan kroppaani, pukeuduin joskus naiseksi ihan vaan silleen performatiivisesti, ja lopulta tulin siihen tulokseen että tää on ihan hyvä näin. Matka oli ehkä pidempi kuin keskivertotyypillä, mutta opin ihan sikana ja löysin myös kutsumukseni (vielä en tiedä miten sitä toteuttaisin). Mun sukupuoli-identiteetistä tuli vahva, koska en vain lainannut sitä jostain, vaan kokosin ihan oman.
Mun omaa reissua ei olisi mitenkään helpottanut se, jos mun sukupuolen kehitystä olis jotenkin tuettu, koska sitä olisi todennäköisesti tuettu vain yhteen suntaan sen perusteella mitä värkkejä jalkojeni välistä löytyy. Kuuntelevaa korvaa olisin ehkä kaivannut, mutta en sitten kehdannut puhua. Luin mielummin kirjoja aiheesta.
Mikäköhän mun pointti oli? Se että sukupuolikasvatus (ja seksuaalikasvatus, mut se on toinen stoori) ehkä vaativat pääasiassa havainnointikykyä, vastaanottavaisuutta ja toisen ihmisen kokemuksen kunnioittamista.
Tietääkseni edes sukupuolineutraalisti kasvatetuilta (siis senhän on se kauhein) ei näitä sukupuoleen liittyviä kysymyksiä kielletä, niitä käsitteitä ehkä vaan pohditaan yhdessä vähän syvällisemmin. Jalkojen välissä olevista asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, mutta ei vedetä suoraa johtopäätöstä, että jos siellä on pimppi niin sit on nainen. Koska tosiasiassa näinhän asia ei aina ole. Se että yleensä on, ei poista sitä tosiseikkaa, että keskuudessamme vaeltaa esimerkiksi synnyttäneitä miehiä, joilla on vahva äiti-identiteetti. Muistan ikuisesti erään koulutuksen, jossa lössi sosiaalialalla työskenteleviä ihmisiä meni ihan puihin, kun kohtasivat tällaisen tyypin. Niiden maailmankuva suorastaan mureni silmissä. Mun tavoite on kasvattaa pojastani sellainen tyyppi, jolle tällaisen ihmisen kohtaaminen on ihan luontevaa.
Sukupuolisensitiivisestä kasvattamisesta vouhottaminen kypsyttää - siis sen dissaaminen. Lapsi kasvaa kyllä johonkin sukupuoleen ihan kasvattamatta ja eiköhän tässä ole sukupuolisensitiivisyyden tai -neutraaliuden ydin. En kyllä ole lukenut mitään sukupuolisensitiivisyysopasta, joten saatan olla väärässä. Mutta pidän kyllä itseäni sensitiivisenä kaikille sukupuolihommeleille ihan jo koulutustaustani ja oman sukupuolikokemukseni myötä.
Mä olen kyllä lasta ihan poikana puhutellut, mutta samalla myös korjannut itseäni jos olen jotain älyttömyyksiä suustani päästellyt. Saatan keskustella lapselle esim. näin: "Voi että oot niin söpö poika että kaikki tytöt kyllä sit juoksee sun perässä. Tai pojat. Tai sinä niiden perässä. Saat olla tyttökin, jos tahdot, eikä tartte juosta jos ei kiinnosta."
Se ei mene rikki, jos sille ei paukuta kalloon että oot poika. Ei se varmaan mene rikki ilman noita mun tarkennuksiakaan, mutta ne nyt on mulle tärkeitä juttuja, niin ne tulee vaan suusta ulos. Joka tapauksessa mun lapsi kasvaa siihen sukupuoleen, joka siitä tuntuu hyvältä, ihan kasvattamatta. Mun tehtävä on vaan olla herkkänä ja kuulostella että kuka ja millainen hän on ja tukea sen minuutta. Ei sen sukupuolta. Ja sit vastaan sen kysymyksiin parhaan tietoni mukaan, kun se alkaa kysellä. Onneksi mulla on paljon tietoa.
Usein ihmisillä, jotka sp-sensitiivistä kasvatusta harjoittavat, on taustalla vahva oma kokemus siitä, että heidän ei ole annettu olla omanlaisiaan tyttöjä, poikia tai jotain siltä väliltä. Se avartaa omaa maailmankuvaa huomattavasti kun sukupuoleen kasvaminen ei olekaan ongelmatonta. Kokemukseni mukaan tällaiset ihmiset ovat herkkiä huomaanaan sellaistakin stereotyypittelyä, joka menee syvemmälle kuin joku lelupreferenssi tai vaatteiden väri. Eräs tuttuni esim. on kysynyt lapseltaan miksi tyttöleijonalla on ripset, mutta poikaleijonalla ei. Ihan hyvä kysymys, itse en tiedä vastausta tähän.
Olen tätä mieltä varmaan koska itse kasvoin kieroon, enkä tanssinut esimerkiksi Vanhojen tansseja, koska oma tyttöys ahdisti ja kaikenmaailman katrilleissa mut yritettiin pistää siihen tyttölokeroon. Osallistuin kuitenkin nököttämällä jumppasalin reunalla jättisuuressa miesten polyesteripuvussa, jonka olin hommannut kirpparilta. Jatkoilla pussailin ihanaa poikaa (mietin oonko nyt hetero vai homo vai mitä), joka tahtoi isona laivastoon ja floristiksi ja tanssi balettia. Paasasin jotain stereotypioista epäilijöille ja hyväksyin sen, että vika ei ollut mussa, vasta kun se poika meni myöhemmin naimisiin jonkun Mikan kanssa.
Mutta siinä muutamia vuosia pähkäiltyäni aloin pikku hiljaa sopeutua omaan kroppaani, pukeuduin joskus naiseksi ihan vaan silleen performatiivisesti, ja lopulta tulin siihen tulokseen että tää on ihan hyvä näin. Matka oli ehkä pidempi kuin keskivertotyypillä, mutta opin ihan sikana ja löysin myös kutsumukseni (vielä en tiedä miten sitä toteuttaisin). Mun sukupuoli-identiteetistä tuli vahva, koska en vain lainannut sitä jostain, vaan kokosin ihan oman.
Mun omaa reissua ei olisi mitenkään helpottanut se, jos mun sukupuolen kehitystä olis jotenkin tuettu, koska sitä olisi todennäköisesti tuettu vain yhteen suntaan sen perusteella mitä värkkejä jalkojeni välistä löytyy. Kuuntelevaa korvaa olisin ehkä kaivannut, mutta en sitten kehdannut puhua. Luin mielummin kirjoja aiheesta.
Mikäköhän mun pointti oli? Se että sukupuolikasvatus (ja seksuaalikasvatus, mut se on toinen stoori) ehkä vaativat pääasiassa havainnointikykyä, vastaanottavaisuutta ja toisen ihmisen kokemuksen kunnioittamista.
Tietääkseni edes sukupuolineutraalisti kasvatetuilta (siis senhän on se kauhein) ei näitä sukupuoleen liittyviä kysymyksiä kielletä, niitä käsitteitä ehkä vaan pohditaan yhdessä vähän syvällisemmin. Jalkojen välissä olevista asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, mutta ei vedetä suoraa johtopäätöstä, että jos siellä on pimppi niin sit on nainen. Koska tosiasiassa näinhän asia ei aina ole. Se että yleensä on, ei poista sitä tosiseikkaa, että keskuudessamme vaeltaa esimerkiksi synnyttäneitä miehiä, joilla on vahva äiti-identiteetti. Muistan ikuisesti erään koulutuksen, jossa lössi sosiaalialalla työskenteleviä ihmisiä meni ihan puihin, kun kohtasivat tällaisen tyypin. Niiden maailmankuva suorastaan mureni silmissä. Mun tavoite on kasvattaa pojastani sellainen tyyppi, jolle tällaisen ihmisen kohtaaminen on ihan luontevaa.
keskiviikko 5. kesäkuuta 2013
Pehmoinen poika
Lapseni ei ole enää kovin punainen. Pistän tämän auringon sekä säntillisen perushoidon piikkiin. Rasittavaahan sitä on rasvailla, mutta aletaan jo tottua. Meillä menee aina jotenkin tosi pitkään tottua uusiin pakollisiin rutiineihin, mutta sitten jossain vaiheessa tajuaa, että siinähän se menee sivussa.
Pikku hiljaa ihottuman parantuessa luovuin maitoallergiaepäilyistäni ja lopulta kaikista allergiaepäilyistäni ja päätin, että tää nyt on vaan tällainen herkkäihoinen atooppinen pikkukaveri (ihottuma on pahin mm. poskissa, joita se hinkkaa lattiaan, ja kainaloissa, joista sitä nostetaan).
Eilen käytiin iho- ja allergiasairaalassa ja vähän taas nolotti viedä sinne lasta, jolla on vähän vaan punotusta poskissa. Mutta kyllä ne siellä uskoivat, että ei me sinne oltais tultu ilman syytä. Lääkäri oli joku vieraileva tähti, jolla oli melko erikoiset jutut ja suorastaan huvittavan huono yhteys lapseen: se nosteli sitä ihan epäsynkassa, niin että vauva oli kovin järkyttynyt, tunki naamansa ja lelun liian lähelle sitä ja sitten kun vauva sai kohtauksen, ojensi sen takaisin mulle silleen kuin inhoaisi sitä. Meidät synnytyssairaalasta päästänyt lääkäri oli harmaantunut vanha herra, joka ikään kuin sulautui osaksi lasta tutkiessaan sitä ja totesi lakonisesti että "tältä on muuten solisluu murtunut, huomaatteko", joten me verrataan kaikkia nyt siihen. Ei oo ehkä reilua.
Outotensa takaa lääkäri kuitenkin vakuutti meidät siitä, että voidaan jatkaa tällä linjalla ja laajentaa ruokavaliota rauhassa. Ihan jees. Allergiatesteistä ei napsahtanut muuta reaktiota kuin munanvalkuainen. Ei ne testit kai mitään lopullisesti poissulje, mutta ainakin rauhoitti mua niin, että kokeilen noita safkoja jotenkin määrätietoisemmin. Tässä on nimittäin päässyt käymään niin, että olen pelännyt uusia ruoka-aineita, vaikka tiedän että siinä ei ole mitään järkeä ja lisää sopivia löytyy ainoastaan kokeilemalla ja alkuoireita sietämällä.
Kurkkua ja kanaa kokeillaan kyllä uudestaan vasta joskus myöhemmin. Unohdin kysyä voiko tuolla munalla ja kanalla olla joku yhteys, mutta eiköhän se ole mahdollista, jos nauta ja maitokin käy käsi kädessä allergioiden ihmeellisessä maailmassa.
Ihohommat siis nousussa. Muut hommat sen sijaan kovasti laskussa. Vauva kitisee ja ulvoo kolmatta päivää, paskoo liejua. Syynä mahdollisesti helle, hampaat, porsaanliha ja/tai eroahdistus. Ihan vitun hirveetä meillä joka tapauksessa on, kaikkien hermot kireellä.
Pikku hiljaa ihottuman parantuessa luovuin maitoallergiaepäilyistäni ja lopulta kaikista allergiaepäilyistäni ja päätin, että tää nyt on vaan tällainen herkkäihoinen atooppinen pikkukaveri (ihottuma on pahin mm. poskissa, joita se hinkkaa lattiaan, ja kainaloissa, joista sitä nostetaan).
Eilen käytiin iho- ja allergiasairaalassa ja vähän taas nolotti viedä sinne lasta, jolla on vähän vaan punotusta poskissa. Mutta kyllä ne siellä uskoivat, että ei me sinne oltais tultu ilman syytä. Lääkäri oli joku vieraileva tähti, jolla oli melko erikoiset jutut ja suorastaan huvittavan huono yhteys lapseen: se nosteli sitä ihan epäsynkassa, niin että vauva oli kovin järkyttynyt, tunki naamansa ja lelun liian lähelle sitä ja sitten kun vauva sai kohtauksen, ojensi sen takaisin mulle silleen kuin inhoaisi sitä. Meidät synnytyssairaalasta päästänyt lääkäri oli harmaantunut vanha herra, joka ikään kuin sulautui osaksi lasta tutkiessaan sitä ja totesi lakonisesti että "tältä on muuten solisluu murtunut, huomaatteko", joten me verrataan kaikkia nyt siihen. Ei oo ehkä reilua.
Outotensa takaa lääkäri kuitenkin vakuutti meidät siitä, että voidaan jatkaa tällä linjalla ja laajentaa ruokavaliota rauhassa. Ihan jees. Allergiatesteistä ei napsahtanut muuta reaktiota kuin munanvalkuainen. Ei ne testit kai mitään lopullisesti poissulje, mutta ainakin rauhoitti mua niin, että kokeilen noita safkoja jotenkin määrätietoisemmin. Tässä on nimittäin päässyt käymään niin, että olen pelännyt uusia ruoka-aineita, vaikka tiedän että siinä ei ole mitään järkeä ja lisää sopivia löytyy ainoastaan kokeilemalla ja alkuoireita sietämällä.
Kurkkua ja kanaa kokeillaan kyllä uudestaan vasta joskus myöhemmin. Unohdin kysyä voiko tuolla munalla ja kanalla olla joku yhteys, mutta eiköhän se ole mahdollista, jos nauta ja maitokin käy käsi kädessä allergioiden ihmeellisessä maailmassa.
Ihohommat siis nousussa. Muut hommat sen sijaan kovasti laskussa. Vauva kitisee ja ulvoo kolmatta päivää, paskoo liejua. Syynä mahdollisesti helle, hampaat, porsaanliha ja/tai eroahdistus. Ihan vitun hirveetä meillä joka tapauksessa on, kaikkien hermot kireellä.
sunnuntai 2. kesäkuuta 2013
Elämänsisältöä
Muutama vuosi sitten pysähdyin ihmettelemään, että miksipä en toteuttaisi haaveitani, töissä kun käyn ja rahaa on. Näin siis hommasin itselleni jotain, jota toivoin joka vuosi joulupukilta 8-vuotiaasta lähtien, mutta en koskaan saanut.
Arvatkaa kumpi on meikä.
No mutta, syntikoissa on se ikävä puoli että niitä pitää opetella sekä soittamaan että ohjelmoimaan. Kun on tällainen laiskiainen, yhdessä olisi jo riittävästi. Toki jos tahtoo tehdä vaikkapa teknoa, ei ole niin välttämätöntä osata soitaa. Sen sijaan jos tahtoo soittaa kiipparia hevibändissä, riittää, että laittaa jostain digipaskasta minkä vaan presettisoundin pulputtamaan ja soittaa vitun nopeesti. Mutta jos haaveilee tulevaisuudesta synapopparina vielä aikuisiälläkin niin kyllä se vekotin pitää hallita ihan kunnolla, jos ei tahdo olla tosi nolo.
Voin kertoa, että osaan ehkä soittaa pari sointua ja olen tallentanut vehkeeseen pari ihan ok-patchia (ne on siis niitä erilaisia ääniä, joita synat tuottavat ja niitä vänkätään noilla nappuloilla - ja joka synalla on oma sointinsa, jonka voi tunnistaa biiseistä, jos on vähän nörtti), mutta siinä se. Mulla on hieno analoginen syntetisaattori, jolla voin tehdä vaikutuksen poikiin baarissa, mutta jota en osaa käyttää ja jokaa lojuu hylättynä treeniksellä. Musta tuli sittenkin nolo.
En usko, että tässä elämäntilanteessa musta kuoriutuu itseohjautuva tehopakkaus, joka julkaisee ensialbuminsa lapsen ollessa 2-vuotias. Syna jää siis perinnöksi pojalle. Tykkään ajatuksesta, koska isä-ha opetteli soittamaan saman syntikan sisarmallilla, johon sen isä joskus tuhlasi ruokarahat. Mutta koska tulen hulluksi, jos en tee muuta kuin hoidan vauvaa, mun on pakko keksiä joku toinen harrastus.
Samoihin aikoihin, kun hommasin synan, mietin mitä muuta olen aina kuvitellut tekeväni ja päädyin steppitunnille. Siis ei mitään aerobikkiä, hyih, vaan siis kopsuttelemaan kengänkärjellä lattiaa. Se oli todella hauskaa, olin sellaisessa harrastelijaryhmässä, jossa oli sekä lukiolaisia että eläkeläisiä. Totesin, että tässä hommassa kaivattaisiin rytmitajua, mutta jatkoin silti, vaikka koputin lattiaa aina väärään aikaan.
Vaikka oli kivaa, homma kaatui siihen, että mun elämä oli liian epäsäännöllistä. Olin suhteessa joka tapahtui tosi outoihin yöaikoihin ja vaati panostamista ja spontaaniutta. Lisäksi mulla oli kaksi duunia ja iltaopintoja siihen päälle. En vaan päässyt sinne tunneille ikinä ja putosin kärryiltä.
Mutta nythän mun elämä on tosi tosi säännöllistä! Isä-han työt ovat sen verran joustavia, että olisi ehkä mahdollisuus pyhittää tiistai-illat napsuttelulle ja kepin heilutukselle. Jospa siis palaisin syksyllä tanssitunneille ja tutustuisin niihin kivoihin eläkeläisiin. Joudun kyllä ostamaan uudet kengät, koska jalka levisi raskauden myötä kaksi kokonumeroa, mutta ehkä sen verran voi panostaa.
Arvatkaa kumpi on meikä.
No mutta, syntikoissa on se ikävä puoli että niitä pitää opetella sekä soittamaan että ohjelmoimaan. Kun on tällainen laiskiainen, yhdessä olisi jo riittävästi. Toki jos tahtoo tehdä vaikkapa teknoa, ei ole niin välttämätöntä osata soitaa. Sen sijaan jos tahtoo soittaa kiipparia hevibändissä, riittää, että laittaa jostain digipaskasta minkä vaan presettisoundin pulputtamaan ja soittaa vitun nopeesti. Mutta jos haaveilee tulevaisuudesta synapopparina vielä aikuisiälläkin niin kyllä se vekotin pitää hallita ihan kunnolla, jos ei tahdo olla tosi nolo.
Voin kertoa, että osaan ehkä soittaa pari sointua ja olen tallentanut vehkeeseen pari ihan ok-patchia (ne on siis niitä erilaisia ääniä, joita synat tuottavat ja niitä vänkätään noilla nappuloilla - ja joka synalla on oma sointinsa, jonka voi tunnistaa biiseistä, jos on vähän nörtti), mutta siinä se. Mulla on hieno analoginen syntetisaattori, jolla voin tehdä vaikutuksen poikiin baarissa, mutta jota en osaa käyttää ja jokaa lojuu hylättynä treeniksellä. Musta tuli sittenkin nolo.
En usko, että tässä elämäntilanteessa musta kuoriutuu itseohjautuva tehopakkaus, joka julkaisee ensialbuminsa lapsen ollessa 2-vuotias. Syna jää siis perinnöksi pojalle. Tykkään ajatuksesta, koska isä-ha opetteli soittamaan saman syntikan sisarmallilla, johon sen isä joskus tuhlasi ruokarahat. Mutta koska tulen hulluksi, jos en tee muuta kuin hoidan vauvaa, mun on pakko keksiä joku toinen harrastus.
Samoihin aikoihin, kun hommasin synan, mietin mitä muuta olen aina kuvitellut tekeväni ja päädyin steppitunnille. Siis ei mitään aerobikkiä, hyih, vaan siis kopsuttelemaan kengänkärjellä lattiaa. Se oli todella hauskaa, olin sellaisessa harrastelijaryhmässä, jossa oli sekä lukiolaisia että eläkeläisiä. Totesin, että tässä hommassa kaivattaisiin rytmitajua, mutta jatkoin silti, vaikka koputin lattiaa aina väärään aikaan.
Vaikka oli kivaa, homma kaatui siihen, että mun elämä oli liian epäsäännöllistä. Olin suhteessa joka tapahtui tosi outoihin yöaikoihin ja vaati panostamista ja spontaaniutta. Lisäksi mulla oli kaksi duunia ja iltaopintoja siihen päälle. En vaan päässyt sinne tunneille ikinä ja putosin kärryiltä.
Mutta nythän mun elämä on tosi tosi säännöllistä! Isä-han työt ovat sen verran joustavia, että olisi ehkä mahdollisuus pyhittää tiistai-illat napsuttelulle ja kepin heilutukselle. Jospa siis palaisin syksyllä tanssitunneille ja tutustuisin niihin kivoihin eläkeläisiin. Joudun kyllä ostamaan uudet kengät, koska jalka levisi raskauden myötä kaksi kokonumeroa, mutta ehkä sen verran voi panostaa.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)