Ajankohtaista

Tässä näkemykseni kuohuttavista yhteiskunnallisista keskusteluista tiivistettynä.





Sitten tärkeämpiin aiheisiin: vauvallani on taas kuumetta ja se kakkaa tosi paljon ja sen peppu ärtyy. Veikkaisin taas hammasta, jos se ei olis nukkunut koko päivää. Ehkä se sai isä-han flunssan. En kestä. Ainakaan en anna sille mitään soseita.

Siis miten näitä voisi muka enempää tehdä, kun yhdenkin kanssa saa koko ajan olla huolissaan jostain. Pää hajoo.

Pääsinpä muuten osalliseksi miesflunssa sairastavaan isähenkilöön kohdistuvasta raivosta, joka tuntuu olevan melko yleisesti osa kotiäitien tunnerepertuaaria. Mies tuli duunista kotiin kuumeisena ja kaivautui peiton alle. Mä olin valmiiksi jo ihan poikki ja voin kuvitella, että pääni alkoi savuta. Vauva ei ollut nukkunut edes niitä puolen tunnin päikkäreitään koko päivänä ja mulla oli nälkä.

Läksin sitten kauppaan vänisevien vaunujen kanssa ja mietin, että sitten kun mä saan tän flunssan, niin mä hoidan tota vauvaa kotona kaikki päivät enkä todellakaan kaivaudu minnekään peiton alle. Tsägällä senkin nenä alkaa vuotaa ja sitä sitten imuttelen sillä pelottavalla letkulla, johon ihan oikeasti en haluaisi kajota. Illalla en saa taaskaan ruokaa, koska isä-ha pärjää mielestään purkkikermavaahdolla kuorrutetuilla einesporkkanaletuilla, joten sen ei sitten tarvitse tehdä enää koskaan ruokaa. Eli jos mä haluan ruokaa, teen sen itse. Aina. Jos en jaksa, saan jonkun huomautuksen, että ehkä sitä maitoa tulis enemmän, jos sä söisit jotain. AAAARGH.

Ja siis miten ärsyttävältä voi kuulostaa jonkun yskä?! Teki mieli tursottaa se hiljaiseksi sillä kermavaahdolla, kun vauva havahtui jokaiseen yölliseen köhään, koska jostain syystä kaikenmaailman teollisuusmelu on sen mielestä jees, mutta ihmisten äkilliset yskökset ja aivastukset on edelleen jotain niin hirveetä (vaikka yritänkin sitä karaista aivastamalla se sylissä).

Isä-ha, jos luet tätä, niin anteeksi. Mutta kun vittu.

Neukkis

Kolmannes vuodesta lusittu -neuvola eli lähemmäs 5 kk neuvola takana. Semmonen perusmeininki. Vauva 70 cm, painaa 8,7 kg ja on kiva.

Täti oli sitä mieltä, että voi antaa päivällä desin kasvissosetta, illalla puolikkaan mokoman ja vielä hedelmää pälle, jos menee. Viljoja vasta sit myöhemmin. Tää on musta ihan jees neuvo, koska se on maltillinen. Ei mitään "anna kaikkea vaan ja paljon". En tiedä onko mun neuvolantäti kovin edistyksellinen, se antaa juuri niitä ohjeita, joita kriittiset kiintymys-, imetys-, luomu-, jne.-sivustot tahtovat kirjoittaa uusiksi, mutta toistaiseksi ne on toimineet mulle ihan hyvin. Esimerkiksi sen imetysohjaus ei ollut mitenkään kumouksellista, mutta mä sain homman toimimaan niillä vinkeillä ja etenkin tädin kannustavalla otteella. Ja kun sanon, että vauva saa vierottaa itsensä kun haluaa, en jaksa enää taistella, se sanoo että ei ole pakko ja tämäkin on hieno saavutus.

Sellaisista pienistä jutuista mä muistan miksi vaivaudun vanhoille hoodeille asti neuvolaan: neuvolantäti vaikkapa sanoo lapselle, että hienosti syöt sormia, ja rupattelee niitä näitä, että muistuttaa aina vanhemmille, jotka on niitä sormia suusta nyhtämässä, että silleen lapsi tutustuu kehoonsa, anna syödä vaan. Ja pippelillä pitää saada leikkiä. Nih. Niin munkin mielestä.

Mun mielestä sillä on sellainen mukavan lapsilähtöinen ote tohon hommaan, mutta silti se jaksaa aina myös kysellä miten vanhemmat jaksavat. Se tarkastelee perhettä kokonaisuutena, eikä tuijota liikaa käppyröitä. Se myös antaa sellaisia neuvoja, jotka se on räätälöinyt asiakkaan mukaan: eli vaikkapa meitä se pitää musikaalisena perheenä. Kyllä me kestetään se bussimatka tädin takia, ja kun kevät ja kesä tulevat, vähänkö mä hengaan Töölön puistoissa vauvan kanssa neuvolakäyntien jälkeen. Ei sinne välttämättä tulis muuten lähdettyä.

Vauva joka vihasi välitiloja

Oli kyllä sellainen sukulointireissu Espoon peräkylille että toista ei tule vähään aikaan. Mestoilla vauva oli itse aurinko, söi kaikkien lähelle tulevien sormia ja nuoli mun naamaa tyytyväisenä koko reissun ajan. Ongelmia ilmaantui taas, kun piti päästä päikkäreille. Joku siinä valveen ja unen välissä hirvittää sitä ihan sikana. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kärryttely pihapiirissä, just kun grilli(!) kävi kuumimmillaan.

Paluumatka oli hirveä. Lähdimme sillä hetkellä, kun väsy kävi liian kovaksi ja vauva vaipuikin sitten aika pian vaunuihin. Mutta oltiin hiukka liian ajoissa ja tyyppi heräsi jo ennen bussiin pääsyä, kun oltiin jo tarvottu kylmässä ja kuolleessa lähiössä lähes tunti. Stadiin päästiin jotenkuten tuttipulloa naamaan tunkemalla, mutta keskustassa kävi sitten katastrofi: Isä-ha kurvasi semihipsterikiesit kiireessä kinokseen ja toisen etupyörän alumiininen pinna katkesi kuin tulitikku. Voihan perkele. Nyt olis paras olla varapyöriä siellä liikkeessä tai mä en pääse mihinkään. Ei sillä että mä minnekään olisin menossa, mutta tiistaina olis neuvola, joka on jo kerran peruttu.

Toka bussimatka mentiin kolmella pyörällä kiljuvan vauvan kanssa. Ei lohduttanut syli eikä pullo, joten se vaan raivosi hysteerisenä vaunuissa keskustasta teollisuusalueelle.

Helpottaako tää koskaan? Tuleeko tosta meidän pikkunakesta koskaan matkamiestä? Auttaako se kun saa kattella maailmaa ja istua? Yää, tuli ihan sellanen bussifobia tosta, ei huvita entisenkään vertaa lähteä minnekään :/ Pitääkö mun nyt saakeli opetella kantamaan sitä repussa ulkonakin.

Äiti harrastaa

Harrastuksista puheen ollen, tänään äiti soittaa levyjä baarissa. Tai siis painaa playta.



Kun toi lapsonen tuntuu kerta viihtyvän repussa niin kauan kuin bassot pauhaa, niin voisin ottaa vuoden tavoitteeksi opetella miksaamaan. Se kyllä edellyttäisi, että löytäisin jostain kärsivällisyyttä kuunnella biisit loppuun asti... Joo ei.

Önnönnöö

Mulla ei ole mitään hajua, mitä näiden soseiden kanssa pitäis tehdä. Kun vauva vetäis niitä vaikka kuinka ja jos idea on vähentää korvikeannosta, niin eikös se ole ihan toivottava asianlaita. Sitten taas neuvolan prujuissa puhutaan makuannoksista ja totuttamisesta, minkä voi tulkita niin, että ei ole pakko heti upota. Tai niin, että muu on KIELLETTY ja VÄÄRIN.

Olen nyt antanut aamulla 2 jääpalallista kasvista (tänään testasin kolmella, olis mennyt enemmänkin) ja illalla 2-3 tl hedelmäsosetta. En tiedä onko se liikaa vai liian vähän. Ja kiltisti pari makua viikossa. Sen voin sanoa, että mangoa piltti saa seuraavan kerran, kun osaa pyyhkiä oman takapuolensa. Minen noita mangovaippoja vaihda.


Vauva in the hood

No mutta mä pääsen itkemään tätä tiistaina neuvolantädille. Toivottavasti en ole tuhonnut pienokaisen suolinukkaa tai muuta kauheeta. Muutenkin mokasin, kun en aloittanut perunalla. Siis mitä vittuu, en mä syö itsekään ikinä perunaa, pakkoko sen on sitä syödä.

Niin ja mystinen kuume tais olla vauvarokko. Rokko-osuutta en bongannut, mutta kuume kesti tasan kolme päivää ja ainoa oire sen lisäksi oli kärttyisyys. Nyt mun vauva on taas normaali. Siis tota kakkatykkiominaisuutta lukuunottamatta.

Minä taasen en ole normaali - olen kärttyinen ja väsynyt. Muutama sekava yö takana. Menen kokoamaan 1000 palan palapeliäni, jossa on Venetsia. Täysin järjetön harrastus.

Kevätpörriäinen

Pakkasesta päätellen pörriäiset on vielä kohmelossa, mutta valon myötä tuttu levottomuus alkaa nostaa päätään. Mitenköhän se selätetään vauvan kanssa?

Yleensä olen vain haalinut kokoon kasan kesäheiloja reilusti ennen helluntaita, usein jo pääsiäiseen mennessä, ettei ole sitten tarvinnut tuhlata kesäpäiviä pyydystämiseen. Mutta nyt olen tällainen aloilleni asettunut perheellinen nainen, apua!

Tulisi edes joltain exältä (varmaan sellaiselta, joka ei tiedä, että mulla on vauva) joku haikaileva textiviesti. Joka vuosi on aina vähintään yksi ottanut yhteyttä menneitä muistellakseen. Ehkä pakko alentua olemaan itse se, joka lähettää jonkun nolon känniviestin. Paitsi että ai niin, en osaa enää olla kännissä.

Tai sitten voisi hommata jonkun kuuman kybersuhteen, kunnon kotiäidin ratkaisu. Viime keväänä olin paksuna ja keskityin mahaan, mutta sitä edellisenä mulla oli kypsään ikään ehtinyt israelilainen internetrakastaja, jonka kanssa suunnittelmimme roadtrippiä läpi suomen. Keskitin myös energioita erääseen kaksimetriseen muusikkoon. Näitä molempia heiloja yhdisti se, että heillä oli teini-ikäiset tyttäret. Muusikon tyttäreltä mun oli tarkoitus saada hamsteri, koska mun hoivavietti oli jo silloin kovassa nosteessa. Niin, ja tapasinhan mä sen isä-hankin siinä. Radiossa.

Jos sais kanavoitua tän energian kotimieheen niin sehän olis kaikille paras. Yritän. Onneksi mulla on lupa epäonnistua.

Perheenrakennusvietti

Kun pissasin tikkuun, opin internetistä sellaisen sanan kuin lapsiluku. Toisin kuin saattaisi luulla, kyseessä ei ole kunkin perheen tosiasiallinen lapsimäärä vaan tavoitetila. Kun lapsiluku tulee täyteen, perhe on kokonainen.

Yritin kerran selittää ystävälle miltä vauvakuume tuntuu. Sehän on sellainen korventava tuntemus tuolla kupeissa, että lisäännyttävä olis. Se on täysin riippumaton siitä millaisia kokemuksia muiden lapsista on, vai onko sellaisia ollenkaan. Tai näin minä sen koin. Mitään järkisyitä sille ei voi keksiä, koska oikeastaan ainoastaan lapsettomuuden puolesta löytyy joitakin pitäviä järkiargumentteja (olen salaa sisimmässäni linkolalainen nihilisti: kaikki ihmiset veks vaan olis ehkä paras).

Sen sijaan tämä lapsilukuhomma, se on mulle vieras: mulla ei ole minkäänlaista tunnetta siitä kuinka monta lasta mun olisi saatava. Sain siis ainakin yhden ja nyt olen tyytyväinen, kun pääsin osalliseksi tästäkin seikkailusta. Saattaisin kyllä haluta lisää lapsia tai saattaisin olla haluamatta, mutta en pidä nykyistä asiantilaa mitenkään puuttellisena. UIkopuolelta tarkasteltuna osaan kyllä ajatella meitä kolmea ydinperheyksikkönä ja varmaan tämä tunne voimistuu vähitellen - ehkä sitten rupean kelaamaan jotain lapsilukua? Tänään kun viihdytettiin molemmat vauvaa TAAS terveyskeskuksessa (joku mystinen kuume), pääsin ehkä lähemmäs perhefiilistä kuin koskaan.

Mutta mulla ei toistaiseksi ole tunnetta siitä, että me oltaisiin jotenkin eridytty vanhoista perheistämme, johon itselläni kuuluu veli, äiti, täti, tädin vanha opiskelukaveri ja sen lapsi. Isä, veljen tyttöystävä ja täti-ha lapsineen heiluvat jossain lähimaastossa, raivaavat tietään kohti perhettäni. Tämä perhe on aina ollut kokonainen juuri tällaisena, joksi se on ajan kuluessa muokkaantunut, ja samalla se on avoin muutoksille. En usko että kukaan tämän perheen muistakaan jäsenistä on tuntenut minkäänlaista vajavaisuutta ilman tätä uutta lisäystä vaikka kaikki hänen saapumisestaan vilpittömän innoissaan ovatkin. Esimerkiksi tädin opiskelukaverin tytär kertoi tädilleni, että tuntuu kuin olisi saanut uuden sukulaisen. Tämä kokemus perheestä on siis jaettu, en elä yksin jossain hippikuplassa.

En nyt siis ajattele perhettä minään siistien city-sinkkujen kaveriperheenä, jonka kanssa syödään sunnuntaibrunsseja ja sitten unfriendataan facebookissa, kun esmes pussailee kaverin exää, vaan jonain sellaisena... yhteen hitsautuneena joukkona tyyppejä, jotka kokee olevansa pysyvästi kiinni toisissaan hyvässä ja pahassa, yhdessä eletyn ja koetun kautta. Minulle siis perhe ei ole koskaan ollut isä, äiti ja lapset, vaikka olen toki pienenä toivonut että olisikin. Kaikki tahtoo olla normaaleja.

Voi olla, että jos nyt haluaisinkin lisääntyä lisää ja se osoittautuisi haastavaksi, muuttaisin mieleni. Pääsisin ehkä käsiksi tuohon vajavaisuuden tunteeseen, kun mulla on vain tämä yksi lapsi. Lapsilukuihmiset kun ovat usein niitä samoja, jotka jaksavat muistuttaa, että lapsia saadaan, ei tehdä. Silti sitä perhettä rakennettaan aktiivisesti kohti lapsilukua, stressataan optimaalisia ikäeroja ja muuta kovin suunnitelmallista, joka on mielestäni hieman ristiriidassa tämän tekemättömyyden kanssa. Eikä siinä mitään, se on hienoa, jos tietää mitä tahtoo. Minä en tiedä.