Mikä meitä yhdistää

Meitä yhdistää se mikä meitä ei erota.

Olen ollut seurustelunkaltaisessa suhteessa ehkä noin tusinan tyypin kanssa ja siinä on tullut kartoitettua varsin hyvin se, mitä ainakaan en kumppaniltani halua. Ajattelen vähän, että uusi poikaystävä on ollut aina reaktio edelliseen ja siksi toisiaan seuraavat heilat ovatkin olleet joskus jopa toistensa vastakohtia.

Mustasukkaisuus. Toisesta saa toki olla mustasukkainen, mutta jotta suhde kanssani voi onnistua, ei todellakaan sovi kuvitella, että se oikeuttaisi vittuiluun, tenttaamiseen tai muihin lapsellisuuksiin. Siedän epävarmuutta ja menettämisen pelkoa tiettyyn rajaan asti, mutta omistushaluista riehumista en katsele hetkeäkään.

Ehkä toisilla treffeillämme isä-ha tuli seuralaisekseni bändimme keikalle. Vietin koko illan juosten pääesiintyjäyhtyeen kosketinsoittajan perässä ja kuulemma yritin puhelinnumeroakin ottaa, mutta olin liian humalassa osatakseni käyttää kännykkääni. Isä-ha korjasi minut loppuillasta taksiin, tuli mukaani kotiin peittelemään minut ja kutsui kilpailijaansa koko kesän pilkallisesti basistiksi, kun heilastelin tätä(kin) muutaman kuukauden.

Kun ihmettelin isä-halle miten luontevasti hän suhtautuu muihin juttuihini, hän kertoi että hänen isänsä oli nuorempana taiteilija, jolle oli tärkeää saada pitää useampia muusia. Hänen äidilleen tämä oli ok niin kauan kuin muut hempukat eivät härinneet heidän perheensä elämää. Kerrankin minun ei siis tarvinnut vääntää rautalangasta suhdettani ihmissuhteisiin vaan isä-ha hiffasi heti.

Perhetausta. Olenkin valottanut omaa perhehistoriaani ja pidän jokseenkin oleellisena sitä, että poikaystävällänäkin on jonkinlainen käsitys elämästä ydinperheyksikön ulkopuolella. En sano ettei suhde ihan taviksenkin kanssa voisi onnistua, mutta käytäntö on osoittanut, että iisimpää on, jos kumppanikin on saanut elää lapsena vähän vähemmän täydellistä elämää.

Yhden exän kanssa asiat olivat tavallaan aika hyvin, mutta en koskaan sopeutunut hänen perheeseensä. Kaikki olivat hirmu kivoja, urbaaneja, punavihertäviä, paperilla justiinsa täydellisiä kanssaihmisiä juuri minulle. Mutta kaikkea varjosti jonkinlainen vakaa akateemisuus ja kirjoittamattomien sääntöjen sekamelska. Onnistuin aina tuntemaan itseni jotenkin kömpelöksi ja tyhmäksi juntiksi enkä ollenkaan tarpeeksi menestyneeksi. Mokailin koko ajan.

Ehdin tavata isä-han äitiä kokonaista viisi minuuttia raitiovaunussa, kun olimme viettäneet juuri isä-han kanssa ekan yhteisen yömme. Tilanne hämmensi hiukan, koska äiti muistutti aivan erästä suurta ihastustani. Tämän myös isä-ha myöhemmin vahvisti, kun mainitsin mielleyhtymästä hänelle. Uskon, että me olisimme tulleet anopin kanssa toimeen todella hyvin. Toivon ja uskon, että hän seurailee lapsemme kasvua jonkinlaisessa toisessa olomuodossa.

Tällaiset pienet jutut ja merkit kertovat minulle, että oikealla asialla tässä ollaan. Eikä sekään haittaa, että isä-ha on taipuvainen tulkitsemaan niitä samoin - meillä on molemmilla verissä pientä hörhöyttä. Käytännössä Isä-han perhe on siis tällä hetkellä sisko ja sen lapset. Ei me senkään kanssa ihan samasta puusta olla, mutta ei niidenkään kanssa tarvitse pingottaa.

Lapsi. Onhan se helpompi kasvattaa jälkeläisiä, kun on yhtä joustava käsitys perheestä ja yhtä vähän oletuksia siitä miten elämän pitäisi mennä. Rupesimme lapsentekopuuhiin noin puolen vuoden tuntemisen jälkeen ja olen edelleen sitä mieltä, että se oli erinomainen idea. Saattaa olla, että emme olisi enää yhdessä, jos vauvaa ei olisi syntynyt, mutta nyt kun hän on, olemme hitsautuneet yhteen aika hyvin. Sillä eihän kukaan fiilistele juuri meidän muksua yhtä paljon kuin me. Ihastelu yhdistää.

Bonus: Tekno. Jossakin nuoruuden korvautuessa aikuisuudella huomasin, että minulle ei ole enää ehdottoman tärkeää, että kumppani osaa ulkoa sanoitukset Pet Shop Boysin sinkkujen b-puoliin. Isä-ha ei osaa, mutta kyllä musiikki meidät yhteen toi ja on ehkä edelleen se joku kirsikka parisuhdekakun päällä.

Luulen, että se on myös se juttu, josta löydämme taas yhteisen sävelen (hekohe), kun vauva itsenäistyy ja huomaamme, että meidän pitäis keksiä jotain kivaa ihan kahdestaan. Vaikka kyllä me ollaan hekumoitu jo silläkin, kun voidaan viedä meidän vauva ekoihin reiveihin. Sitten joskus kun se on 16-vuotias.

Tällä kertaa haasteen aiheen tarjosi se ainoa oikea Leopardikuningatar!

Mä osaan!

Nimittäin dokata! Lapsen syntymän myötä olen huomannut, että kykyni heittäytyä alkoholinhuuruiseen hauskanpitoon on kadonnut. Ei se nyt sinänsä huono juttu ole, että stoppi tulee siinä kolmannen tuopin kohdalla - neljäs menee yleensä alas siinä toivossa, että se hauska humala olisi sittenkin juuri sen kupin pohjalla, mutta ei se ole toistaiseksi ollut.

Juon siis nykyään melkoisen vähän. Edelleen, hieno homma, koska tilanne ei tosiaan ole aina ollut näin. Mutta sitten kun olisi mahdollisuus, niin on ikävää ettei osaa rentoutua ja antaa mennä vaan. Koska kyllä mun mielestä on kivaa aina välillä päihtyä. Musta tulee iloinen, sosiaalinen ja hauska kännissä eli olen siinä mielessä onnekas juoppo.

Este on henkistä laatua: aina on ollut mielessä se, että seuraavana päivänä pitää olla skarppina vauvan kanssa. Äitien ei kuulu kännätä. En tule humalaan, alkaa vain väsyttää. Jotain.

Siksi olikin aivan ihanaa löytää itsensä Vaasankadun valloituksen jälkeen aamuyöstä ystävän keittiöstä Sambuca-pullon ääreltä, analysoida haluttomuuden anatomiaa melko seksuaaliorientoituneen viiteryhmäni jäsenenä, vertailla yliluonnollisia kokemuksia ja pohdiskella sitä millaista lapsuutta ihanalle muruselleni olen rakentamassa (toim. huom. oikein hyvää lapsuutta). Nukkua kaverin vieressä monta tuntia putkeen ja juoda aamulla rauhassa kahvit. Joku toinen äiti-ihminen oli kuulemma joskus jatkojen jälkeen nukkunut neljään iltapäivällä, mutta mun silmät räpsähti auki klo 10.30. Ihan hyvin sekin.

Vaikka hiukan bussimatkalla heikottikin, krapula tuntuu aivan tavattoman virkistävältä. Väsyttää, mutta ei siksi että on hoidellut herätyksiä koko yön vaan siksi että on ollut niin kivaa. Tulin kotiin ja odotin kuulevani sen suloisen läts läts -äänen, kun pikkutyyppi konttaa innoissaan vastaan naama hymyssä, mutta näemmä perheeni onkin ulkoilemassa. Kaiken ihanuuden päälle sain siis rauhallisen hetken yksin kotona! Luksusta.

Kolme askelta

Lapselleni, tänään maanantaina 16. syyskuuta 2013




Sä voit ihmetellä mikä voima sua kuljettaa
mikä saa sut liikkumaan
suoraan kohti palloa
Mutta sä et pelkää pudotusta
se on vain lento pystysuoraan

Kolme askelta ja olet Barbapapa-pallon luona
Kolme askelta Barbapapa-pallon luo

Sä et kaipaa yleisöä etkä mielipiteitä
Joku saa sut liikkumaan
suoraan kohti palloa
Mutta sä teet sen yksin ja itselles
ilman syitä, ilman selityksiä

Kolme askelta ja olet Barbapapa-pallon luona
Kolme askelta Barbapapa-pallon luo

Berlinki

Isä-ha sai viime viikolla yllärivapaapäivän ja lähdimme porukalla ikkunaremppaa pakoon kaupungille. Syysaurinko lämmitti justiinsa sopivasti, sellainen sää että voi pitää hupparia, mutta ei tule kuuma - täydellistä! Meistä kolmesta kukaan ei tykkää auringosta, vauvakin rupeaa aina kitisemään, jos se joutuu aurinkoon.

Todettiin molemmat, että nyt on enemmän lomafiilis kuin koko kesäloman aikana oli. Fiilisteltiin Helsinkiä ja oltiin että hei mehän ollaan vähän niinku Berliinissä. Käytiin brunssilla Kiasman kahvilassa ja käppäiltiin siitä Aleksia pitkin Senaatintorille, jossa oli se iso kirche. Haahuiltiin Suomen Pankin kulmille, jossa kuvattiin jotain leffaa, jossa oli heppa. Vauva ihmetteli heppaa ja omppuja puussa.

Käytiin kahvilla Kreuzhaassa ja jatkettiin Tervasaaren leikkipuistoon, jossa vauva fiilisteli sorsia. Terviksen jälkeen pikkutyyppi alkoi olla jo aika naatti, mutta vedettiin riskillä vielä Lasten kaupunkiin, joka olikin ihan huippu. Vauva diggasi Ufox-ilmankostuttimesta ja niistä sinisistä muovipusseista, jotka laitetaan kenkien suojaksi. Oli niin siistiä, että vietiin seuraavana päivänä serkutkin.

Sit hilpaistiin vielä Mäkkäristä safkaa, köh, ja kotimatkalla pysähdyttiin täti-han luona hakemassa parit talvikengät koossa 23.

Kotimatkalla vauva sammui ja se ei meinannut herätä millään, kun se kannettiin ylös. Mut kyl se sit virkosi ja tapasi vielä illan päätteeksi elämänsä ekan elävän leppäkertun (ajatella, vasta nyt, meidän leppisfani), joka sai siltä köniin ja pissasi skweee-levylle.

Sen pituinen se. Berlinki on paras!

Löylyä, löylyä höpöttää pöllö

Olemme aloittaneet ensimmäisen vauvaharrastuksemme. Illalla valitsin meille vaatteet valmiiksi ja aamulla maalasin naamalle turvaksi kevyen meikin. Jännitti kovin, kuulemm isä-hatakin jännitti, vaikka se ei ollut edes tulossa mukaan.

Tulin tokana paikalle ja heti huomasin, että se eka oli potentiaalinen äitiystävä. Vähän nauratti, sillä jos en olisi valinnut vähän erilaisia vaatteita kuin ne normirytkyt joissa olen yleensä tätä kotiäitihommaa suorittanut, oltaisiin oltu vähän tekstiilikaksosia.

Istuin lattialle sen viereen, mutta ei me hirveesti mitään juteltu, hymyiltiin vaan toistemme vauvoille, kun tutustuivat meidän varpaisiin. Ehkä sekin on ujo? En tiedä miten tästä pitäisi edetä, ei kai sitä voi heti vaan pyytää kahville? Vaihdettiin kyllä muutama sana lähtiessä ja sen vauvan on vain pari viikkoa mun vauvaa nuorempi. Ehkä tämä tästä lähtee, toivoisin.

Havaitsin myös mahdollisen hiekkalaatikkojengin. Ne puhuivat jotenkin ikävään sävyyn ennen muskarin alkua ja päätin, että ne eivät ole potentiaalisia äitiystäviä. Mutta ne taisivatkin olla lähilähiön asukkaita ja toisilleen ennestään tuttuja.

Koskapa me ei olla vauvan kanssa oltu kovin sosiaalisia, siitäkin paljastui mulle ihan uusia piirteitä: sekin on vähän ujo! Se oli kyllä kovin tohkeissaan ja leveä hymy naamallaan koko puolituntisen, mutta rötkötti turvallisesti mun jalkojen välissä ja lähti vasta ihan lopussa vähän tutkimusmatkalle. Lauluille ja leikeillekin se lämpeni vähän hitaasti, mutta se sattaa johtua siitä, että jouduin repimään sen ylös kesken päikkäreiden.

Muskari olisi varmaan ollut kivempi, jos vetäjässä olisi vähän enemmän munaa, mutta se oli tarpeeksi kivaa ja vauva näytti nauttivan, joten eiköhän me jatketa. Jotain poikkemaa rutiiniin. Jos jaksan, raahaudun perjantaina keskustaan Annantalolle Naperokinoon. Jos en jaksa, voidaan me katsoa piirrettyjä kotonakin.

Tarina vaatteesta

Joskus ehkä pari vuotta sitten, kun vauva oli vielä vain varovainen ajatus, kävelin keskustassa pienen liikkeen ohi. Ikkunassa roikkui pikkuruinen mekko, jossa oli parvi mustia lintuja. Taisivat olla mustarastaita, mutta mä päätin, että ne ovat kottaraisia, koska paras ystäväni kerran nimesi minut kottaraiseksi. Koko taiteilijanimeni on Kottarainen Nieminen.

Päätin että joku päivä pieni tyttäreni kottarainen mininieminen saa tuon mekon omakseen. Kun viivat tuli tikkuun alettiin arvuutella onko lapsi tyttö, poika vai ehkä koira, niin kuin eräs sen serkuista epäili. Mä ajattelin vain sitä mekkoa. Kun kaveri sitten heilutteli rakenneultrassa kiveksiään, mietin taas sitä mekkoa. Ei sitten tullut tytärtä.

Suoraan sanoen mulle oli aivan sama mikä sieltä tulee, mutta sen mekon olisi halunnut, ja vaikka oonkin tosi sp-neutraali, niin en mä laita pojalleni mekkoa ellei se itse sellaista pyydä. Myös röyhelöt ja puhvihihat on vähän liikaa. Tämä saattaakin olla edessä pikemmin kuin luulen, koska kun olimme lauantaina lapsen kanssa shoppailemassa, se takertui kaupassa pinkkiin prinsessaunelmaan aivan ihastuneena.

Tällä kertaa tyllihirvitys jäi kauppaan, mutta ostin jotain muuta. Työntelin taas vauvaa uneen Kiasman aukiolla, jossa on keskustan parhaat mukulakivet, kun joku tyttö tyrkkäsi mulle käteen flyerin jostain disainmyyjäisistä postitalossa. Päätin käydä siellä, kävin jopa nostamassa käteistä, vaikka en mitään meinannut ostaa.

Ja kas. Siellä oli se mekko. Ja sen lisäksi siellä oli tämä:

En saanut mekkoa, mutta sain hupparin! Koskaan en ole mistään lapsen vaatteesta ollut näin tohkeissani. Hipeltelen vaan ja salaa toivon, että olisin itse kokoa 86/92.

Minusta tulee isona

Virkeä ajattelija. Joskus mietin, että kamalinta mitä minulle voisi tapahtua olisi että en enää koskaan ajattelisi uutta ajatusta. Noh, nyt tuntuu että ajatuksissa ei ole ehkä ihan samanlaista hohtoa kuin joskus ekan vuoden yliopisto-opiskelijana, kun pääkopassa sinkoili joka toinen päivä uusia oivalluksia. Mutta joka tapauksessa toivoisin, että isona minulla (taas) leikkaisi. Pitäisi ehkä tehdä sudokuja tai opiskella.

Alainen. Lapsen myötä olen tajunnut yhä selkeämmin, että en ole kovin kunnianhimoinen. Saattaisin tyytyä sellaiseen ihan ok työpaikkaan, josta saa tarpeeksi rahaa ja jota ei varsinaisesti inhoa. Sitten samalla olen sitä mieltä, että en voi olla tyytyväinen ellei minusta tule isona jotain. Tarvitsen ammatillisen identiteetin, jonkin vastauksen kymykseen siitä mitä mä teen. Tällä hetkellä se on nimittäin inhokkikysymykseni. En tee mitään. En ole kukaan. Tahdon taas tuottavaksi muurahaiseksi.

Seksitäti. Muutamia vuosia ihmissuhdesoppaa hämmennettyäni oivalsin, että minusta ei tule enkunmaikkaa tai kääntäjää tai viestintäpäällikköä, vaan vahvuuteni on ihmisten ymmärtäminen. Muutaman heilan kannustamana hommasin itseni alan koulutukseen. Maksoin siitä rahaa vaikka minulla ei ollut minkäänlaista soveltuvaa pohjaa koko hommaan. Eikä ole edelleenkään. Haaveilen silti siitä, että isona voisin olla sellainen vähän nolo täti, joka paasaa naapuruston teineille kortsuista.

Puuma. Sillä luonnollisesti kortsuista paasaava täti on kovin kuuma ja niiden teinien salaisten fantasioiden kohde. Varsinainen milf! Nyt on vähän kuivempi kausi, mutta en epäile hetkeäkään etteikö elämässä olisi luvassa vielä jonkinlaista hekuman huippua. Ja koska vanhemmat miehet alkavat vaihtaa nuorempiin, ei auta kuin tavoitella nuorempia.

Äiti. Onneksi on tuo poika, josta kasvaa toivon mukaan valovoimainen nuori, jolla on hottiksia kavereita. Voi puumailla niitä sitten. Olenhan minä toki jo nyt äiti, mutta odotan sitä, kun äitiydestä on tullut luonteva osa minua, lapsesta kuoriutunut oma persoonansa ja itsellinen henkilönsä. Ajattelin toki nauttia näistä vuosista siinä välissä, mutta kovin on kutkuttavaa ajatella, että kupeitteni hedelmä on joskus aikuinen mies.


Koska runosuoneni vaikuttaa tyrehtyneen lähes kokonaan, ajattelin osallistua Liinan lanseeraamaan ainekirjoitushaasteeseen. Tulevia tehtävänantoja odotellessa!