Jessen luona kuokkimassa

Voihan. Nämä mun sosiaalistumisyritykset on jotenkin surkuhupaisia.

Tänään kärräilin lapsen määrätietoisesti ison tien toiselle puolelle seurakunnan perhekerhoon. Kun tultiin paikalle, pari äitiä ja vetäjä juttelivat joistain ihmisistä, joita en tunne, eivätkä tervehtineet. Istuin kuitenkin piiriin ja annoin lapsen pällistellä muita muksuja.

Piirin täytyttyä aloitettiin aamupäivän hengellinen osuus - kun oli ensin todettu, että mehän ollaankin kaikki tuttuja. Tässä vaiheessa olisi ehkä pitänyt älähtää, että me ollaan ekaa kertaa, mutta minulle se oli se hetki, jona muutuin näkymättömäksi. Vauva oli jotenkin liekeissä alttaripöydälle asetetusta kukasta (tähti!), mutta muuten osoitti, että ei ole omppu kauas puusta pudonnut: ujosteli jalkojani vasten ja kieltäytyi soittamasta triangelia.

Sitten vähän lauleskeltiin jotain syyslauluja, vauvat konttailivat toistensa päällä ja mun jälkikasvuni hypisteli syksyn lehteä esittävää paperia hieman etäämmällä. Lauluhomman jälkeen alkoi minulle viime viikolla mainostettu muonitus. Lapsi jäi tutkimaan salin toiseen päähän jotain kirjaa ja minä siirryin reippaasti kahveineni ison pöydän ääreen muiden äitien luo. Jossain vaiheessa huomasin, että pöydässä käytiin kahta keskustelua: yhdessä päässä hammaslääkäreistä ja toisessa joistain ihmisistä, joita minä en tunne. Itse istuin keskellä, enkä puhunut kenellekään mitään. Välillä huhuilin lasta seuraksi, mutta se imeskeli tyytyväisenä Duplo-ukkoa yksinään jossain nurkassa.

Se äiti, jonka kanssa juttelusta rohkaistuneena olin tullut paikalle, yritti kyllä ihailtavasti keskustella kanssani - kysyi samat kysymykset kuin viimeksi -, mutta eipä sekään mitään voi, jos keskustelukumppani vastaa yhdellä sanalla eikä osaa viedä jutustelua mitenkään eteenpäin luontevasti.

Tunnin jälkeen vetäjä pisti läsnäololistan kiertämään. Mulle valkeni, että se ei olekaan varsinainen vetäjä, vaan joku seurakunta-aktiivi, joka tuurasi niitä tällä kertaa. Ehkä annan anteeksi kykenemättömyyden ottaa säälittäviä ekakertalaisia huomioon. Yritin tavoitella läsnäololistaa, mutta se vietiin nenäni edestä ja vikana sitten raapustin sinne loppuun lapseni ja itseni nimen. Ehkä ne vetäjät sitten näkee siitä, että siellä oli joku uusi tyyppikin.

Loppupiiriin en mahtunut, koska olin sen muodostuessa noutamassa tähtiä näkevää lasta ikkunan luota, joten sanottiin Jesselle heipat silleen soveliaasti vähän piirin ulkopuolella. Eiköhän mennä uudestaankin, kyllä nimittäin kopallinen leluja lapsen harhauttamiseksi ja ilmanen kahvi kotiäidille kelpaa.

Viimeistä kuukautta viedään

Meillä asuu pieni 11 kuukautta vanha ihminen, joka tepastelee muutaman askeleen, pyllähtää, jatkaa matkaa samalla taputtaen ja hokee koko ajan tähti. Tähden se löysi mun paidasta ja sen jälkeen niitä onkin sitten näkynyt joka puolella. Yleensä tähdet on etäisesti tunnistettavissa tähdiksi (ruuveja, kukkia jne), mutta myös esimerkiksi isoisä on tähti.

Ruokahommat on edelleen vaiheessa, mutta lapsi oppi laittamaan tavaroita purkkiin (eikä vaan ottamaan niitä sieltä pois) ja kiinnostui samalla lusikasta. Eli nyt se osaa törkätä sen ruokapurkkiin ja siitä suuhun. Jos laitan ruoan lautaselle, sinne menee koko käsi eli tää purkkilinja on kätsympi.

Öisin se syö kerran tai kaksi, hohhoijaa, mutta päivisin se on alkanut nukkua! Joskus nukutaan yhdessä tunnin tai kahden aamupäikkärit, mutta iltapäiväunille vauva menee joka tapauksessa kahdentoista jälkeen ja parhaimmillaan se posottaa 2,5 tuntia. Ihan mieletöntä, tää päivittäinen lepohetki on niin ihana.

Sitteri on edelleen käytössä nukutusvälineenä, mutta välillä jaksan odottaa lapsen nukahtavan itsekseen. Siihen menee tolkuttoman kauan ja nukahtamista edeltää hillitön möyriminen pitkin studion lattiaa. Möyrimiseen liittyy olennaisena osana myös vieressä pötköttävän vanhemman naamalle istuminen.

---

Musta tuntuu, että tunnen lapseni jo jotenkin. Välillä toki katson sitä ja ihmettelen, että kuka tuo on ja mitä se täällä tekee, mutta alan jo hahmottaa jälkeläiseni luonnetta. Tyyppi on pääasiallisesti rauhallinen ja varovainen, tutkii kaikenlaisia asioita tosi tarkkaan. Viihtyy hyvin omissa puuhissaan, jos vain olen näköetäisyydellä. Väsyneenä hän on hyvin vakava ja vähän herkkis, mutta muuten on kovin tyytyväinen, utelias ja sinnikäs.

Vierastavasta vauvasta on kuoriutunut pieni seuramies, joka osallistuu vitseihin käkättämällä tekonaurua ja tarjoaa kaikille maissinaksujaan (ja hammasharjaansa). Ventovieraille se lämpeää edelleen hitaasti, mutta tutut naamat saa sen tärisemään ja hihkumaan riemusta. Myös muskariäidit ja -vauvat on jo kavereita ja niitä käydään aina moikkailemassa laulujen lomassa.

Musiikki on muutenkin tosi jees: marakassit heiluu, kattiloita paukutetaan ja Mimmien Panda-video saa aikaan hillitöntä pepun heilutusta. Lähikirjastossa kuulemamme hiphop-luento oli myös hitti - NWA:n gangstarap-klassikko sai lapsen hytkymään sylissä niin fiiliksissä, että kanssalainaajat repeilivät. Eklektinen musamaku, etten sanoisi.

Lapsi on myös kovin tottelevainen: kerran se konttasi muskarissa kauheella vauhdilla pistorasioiden luo, mutta sanoin ei ja hain sen pois. Se konttasi heti takaisin, istahti puolen metrin päähän pistorasiasta ja pyöritti päätään. Myös digiboksia silitellään vähän salaa ja pyöritellään päätä. Väsyneenä kiellot kyllä aiheuttavat itkun. Ja se puree edelleen.

---

Mä itse olen solahtanut tähän kotiäitihommaan enkä enää kaipaa töihin. Käymme muskarissa ja läheisellä joutomaalla maistelemassa kasvustoa ja tökkimällä lapiolla maata. Tänään bongasin asukastalosta poistuvan äidin lapsineen ja kävin juttusille. Ensi viikolla mennään siis ehkä myös seurakunnan perhekerhoon, jossa on kuulemma aamupalapöytä. Kyllä mä nyt yhdestä hartaudesta aina selviän. Aamupalan tähden.

Saatoin kyllä hakea johonkin kouluunkin, mutta en ajattele sitä ennen kuin jos sinne jostain syystä pääsen sisään. Tulojen romahdettua kotihoidontuelle ollaan hiukan väännetty tätä talouspuolta ja jos ei nyt totuta tilanteeseen, työt saattavat houkuttaa ennemmän. Siis hypoteettiset työt, joita en usko löytyvän.

Mielialani on enimmäkseen aika jees ja olen alkanut nauttia tästä äitinä olemisesta. Kun lapsi nyt vaan on niin mahtava tyyppi ja maailman söpöin, miksen nauttisi!

Mikä meitä yhdistää

Meitä yhdistää se mikä meitä ei erota.

Olen ollut seurustelunkaltaisessa suhteessa ehkä noin tusinan tyypin kanssa ja siinä on tullut kartoitettua varsin hyvin se, mitä ainakaan en kumppaniltani halua. Ajattelen vähän, että uusi poikaystävä on ollut aina reaktio edelliseen ja siksi toisiaan seuraavat heilat ovatkin olleet joskus jopa toistensa vastakohtia.

Mustasukkaisuus. Toisesta saa toki olla mustasukkainen, mutta jotta suhde kanssani voi onnistua, ei todellakaan sovi kuvitella, että se oikeuttaisi vittuiluun, tenttaamiseen tai muihin lapsellisuuksiin. Siedän epävarmuutta ja menettämisen pelkoa tiettyyn rajaan asti, mutta omistushaluista riehumista en katsele hetkeäkään.

Ehkä toisilla treffeillämme isä-ha tuli seuralaisekseni bändimme keikalle. Vietin koko illan juosten pääesiintyjäyhtyeen kosketinsoittajan perässä ja kuulemma yritin puhelinnumeroakin ottaa, mutta olin liian humalassa osatakseni käyttää kännykkääni. Isä-ha korjasi minut loppuillasta taksiin, tuli mukaani kotiin peittelemään minut ja kutsui kilpailijaansa koko kesän pilkallisesti basistiksi, kun heilastelin tätä(kin) muutaman kuukauden.

Kun ihmettelin isä-halle miten luontevasti hän suhtautuu muihin juttuihini, hän kertoi että hänen isänsä oli nuorempana taiteilija, jolle oli tärkeää saada pitää useampia muusia. Hänen äidilleen tämä oli ok niin kauan kuin muut hempukat eivät härinneet heidän perheensä elämää. Kerrankin minun ei siis tarvinnut vääntää rautalangasta suhdettani ihmissuhteisiin vaan isä-ha hiffasi heti.

Perhetausta. Olenkin valottanut omaa perhehistoriaani ja pidän jokseenkin oleellisena sitä, että poikaystävällänäkin on jonkinlainen käsitys elämästä ydinperheyksikön ulkopuolella. En sano ettei suhde ihan taviksenkin kanssa voisi onnistua, mutta käytäntö on osoittanut, että iisimpää on, jos kumppanikin on saanut elää lapsena vähän vähemmän täydellistä elämää.

Yhden exän kanssa asiat olivat tavallaan aika hyvin, mutta en koskaan sopeutunut hänen perheeseensä. Kaikki olivat hirmu kivoja, urbaaneja, punavihertäviä, paperilla justiinsa täydellisiä kanssaihmisiä juuri minulle. Mutta kaikkea varjosti jonkinlainen vakaa akateemisuus ja kirjoittamattomien sääntöjen sekamelska. Onnistuin aina tuntemaan itseni jotenkin kömpelöksi ja tyhmäksi juntiksi enkä ollenkaan tarpeeksi menestyneeksi. Mokailin koko ajan.

Ehdin tavata isä-han äitiä kokonaista viisi minuuttia raitiovaunussa, kun olimme viettäneet juuri isä-han kanssa ekan yhteisen yömme. Tilanne hämmensi hiukan, koska äiti muistutti aivan erästä suurta ihastustani. Tämän myös isä-ha myöhemmin vahvisti, kun mainitsin mielleyhtymästä hänelle. Uskon, että me olisimme tulleet anopin kanssa toimeen todella hyvin. Toivon ja uskon, että hän seurailee lapsemme kasvua jonkinlaisessa toisessa olomuodossa.

Tällaiset pienet jutut ja merkit kertovat minulle, että oikealla asialla tässä ollaan. Eikä sekään haittaa, että isä-ha on taipuvainen tulkitsemaan niitä samoin - meillä on molemmilla verissä pientä hörhöyttä. Käytännössä Isä-han perhe on siis tällä hetkellä sisko ja sen lapset. Ei me senkään kanssa ihan samasta puusta olla, mutta ei niidenkään kanssa tarvitse pingottaa.

Lapsi. Onhan se helpompi kasvattaa jälkeläisiä, kun on yhtä joustava käsitys perheestä ja yhtä vähän oletuksia siitä miten elämän pitäisi mennä. Rupesimme lapsentekopuuhiin noin puolen vuoden tuntemisen jälkeen ja olen edelleen sitä mieltä, että se oli erinomainen idea. Saattaa olla, että emme olisi enää yhdessä, jos vauvaa ei olisi syntynyt, mutta nyt kun hän on, olemme hitsautuneet yhteen aika hyvin. Sillä eihän kukaan fiilistele juuri meidän muksua yhtä paljon kuin me. Ihastelu yhdistää.

Bonus: Tekno. Jossakin nuoruuden korvautuessa aikuisuudella huomasin, että minulle ei ole enää ehdottoman tärkeää, että kumppani osaa ulkoa sanoitukset Pet Shop Boysin sinkkujen b-puoliin. Isä-ha ei osaa, mutta kyllä musiikki meidät yhteen toi ja on ehkä edelleen se joku kirsikka parisuhdekakun päällä.

Luulen, että se on myös se juttu, josta löydämme taas yhteisen sävelen (hekohe), kun vauva itsenäistyy ja huomaamme, että meidän pitäis keksiä jotain kivaa ihan kahdestaan. Vaikka kyllä me ollaan hekumoitu jo silläkin, kun voidaan viedä meidän vauva ekoihin reiveihin. Sitten joskus kun se on 16-vuotias.

Tällä kertaa haasteen aiheen tarjosi se ainoa oikea Leopardikuningatar!

Mä osaan!

Nimittäin dokata! Lapsen syntymän myötä olen huomannut, että kykyni heittäytyä alkoholinhuuruiseen hauskanpitoon on kadonnut. Ei se nyt sinänsä huono juttu ole, että stoppi tulee siinä kolmannen tuopin kohdalla - neljäs menee yleensä alas siinä toivossa, että se hauska humala olisi sittenkin juuri sen kupin pohjalla, mutta ei se ole toistaiseksi ollut.

Juon siis nykyään melkoisen vähän. Edelleen, hieno homma, koska tilanne ei tosiaan ole aina ollut näin. Mutta sitten kun olisi mahdollisuus, niin on ikävää ettei osaa rentoutua ja antaa mennä vaan. Koska kyllä mun mielestä on kivaa aina välillä päihtyä. Musta tulee iloinen, sosiaalinen ja hauska kännissä eli olen siinä mielessä onnekas juoppo.

Este on henkistä laatua: aina on ollut mielessä se, että seuraavana päivänä pitää olla skarppina vauvan kanssa. Äitien ei kuulu kännätä. En tule humalaan, alkaa vain väsyttää. Jotain.

Siksi olikin aivan ihanaa löytää itsensä Vaasankadun valloituksen jälkeen aamuyöstä ystävän keittiöstä Sambuca-pullon ääreltä, analysoida haluttomuuden anatomiaa melko seksuaaliorientoituneen viiteryhmäni jäsenenä, vertailla yliluonnollisia kokemuksia ja pohdiskella sitä millaista lapsuutta ihanalle muruselleni olen rakentamassa (toim. huom. oikein hyvää lapsuutta). Nukkua kaverin vieressä monta tuntia putkeen ja juoda aamulla rauhassa kahvit. Joku toinen äiti-ihminen oli kuulemma joskus jatkojen jälkeen nukkunut neljään iltapäivällä, mutta mun silmät räpsähti auki klo 10.30. Ihan hyvin sekin.

Vaikka hiukan bussimatkalla heikottikin, krapula tuntuu aivan tavattoman virkistävältä. Väsyttää, mutta ei siksi että on hoidellut herätyksiä koko yön vaan siksi että on ollut niin kivaa. Tulin kotiin ja odotin kuulevani sen suloisen läts läts -äänen, kun pikkutyyppi konttaa innoissaan vastaan naama hymyssä, mutta näemmä perheeni onkin ulkoilemassa. Kaiken ihanuuden päälle sain siis rauhallisen hetken yksin kotona! Luksusta.

Kolme askelta

Lapselleni, tänään maanantaina 16. syyskuuta 2013




Sä voit ihmetellä mikä voima sua kuljettaa
mikä saa sut liikkumaan
suoraan kohti palloa
Mutta sä et pelkää pudotusta
se on vain lento pystysuoraan

Kolme askelta ja olet Barbapapa-pallon luona
Kolme askelta Barbapapa-pallon luo

Sä et kaipaa yleisöä etkä mielipiteitä
Joku saa sut liikkumaan
suoraan kohti palloa
Mutta sä teet sen yksin ja itselles
ilman syitä, ilman selityksiä

Kolme askelta ja olet Barbapapa-pallon luona
Kolme askelta Barbapapa-pallon luo

Berlinki

Isä-ha sai viime viikolla yllärivapaapäivän ja lähdimme porukalla ikkunaremppaa pakoon kaupungille. Syysaurinko lämmitti justiinsa sopivasti, sellainen sää että voi pitää hupparia, mutta ei tule kuuma - täydellistä! Meistä kolmesta kukaan ei tykkää auringosta, vauvakin rupeaa aina kitisemään, jos se joutuu aurinkoon.

Todettiin molemmat, että nyt on enemmän lomafiilis kuin koko kesäloman aikana oli. Fiilisteltiin Helsinkiä ja oltiin että hei mehän ollaan vähän niinku Berliinissä. Käytiin brunssilla Kiasman kahvilassa ja käppäiltiin siitä Aleksia pitkin Senaatintorille, jossa oli se iso kirche. Haahuiltiin Suomen Pankin kulmille, jossa kuvattiin jotain leffaa, jossa oli heppa. Vauva ihmetteli heppaa ja omppuja puussa.

Käytiin kahvilla Kreuzhaassa ja jatkettiin Tervasaaren leikkipuistoon, jossa vauva fiilisteli sorsia. Terviksen jälkeen pikkutyyppi alkoi olla jo aika naatti, mutta vedettiin riskillä vielä Lasten kaupunkiin, joka olikin ihan huippu. Vauva diggasi Ufox-ilmankostuttimesta ja niistä sinisistä muovipusseista, jotka laitetaan kenkien suojaksi. Oli niin siistiä, että vietiin seuraavana päivänä serkutkin.

Sit hilpaistiin vielä Mäkkäristä safkaa, köh, ja kotimatkalla pysähdyttiin täti-han luona hakemassa parit talvikengät koossa 23.

Kotimatkalla vauva sammui ja se ei meinannut herätä millään, kun se kannettiin ylös. Mut kyl se sit virkosi ja tapasi vielä illan päätteeksi elämänsä ekan elävän leppäkertun (ajatella, vasta nyt, meidän leppisfani), joka sai siltä köniin ja pissasi skweee-levylle.

Sen pituinen se. Berlinki on paras!

Löylyä, löylyä höpöttää pöllö

Olemme aloittaneet ensimmäisen vauvaharrastuksemme. Illalla valitsin meille vaatteet valmiiksi ja aamulla maalasin naamalle turvaksi kevyen meikin. Jännitti kovin, kuulemm isä-hatakin jännitti, vaikka se ei ollut edes tulossa mukaan.

Tulin tokana paikalle ja heti huomasin, että se eka oli potentiaalinen äitiystävä. Vähän nauratti, sillä jos en olisi valinnut vähän erilaisia vaatteita kuin ne normirytkyt joissa olen yleensä tätä kotiäitihommaa suorittanut, oltaisiin oltu vähän tekstiilikaksosia.

Istuin lattialle sen viereen, mutta ei me hirveesti mitään juteltu, hymyiltiin vaan toistemme vauvoille, kun tutustuivat meidän varpaisiin. Ehkä sekin on ujo? En tiedä miten tästä pitäisi edetä, ei kai sitä voi heti vaan pyytää kahville? Vaihdettiin kyllä muutama sana lähtiessä ja sen vauvan on vain pari viikkoa mun vauvaa nuorempi. Ehkä tämä tästä lähtee, toivoisin.

Havaitsin myös mahdollisen hiekkalaatikkojengin. Ne puhuivat jotenkin ikävään sävyyn ennen muskarin alkua ja päätin, että ne eivät ole potentiaalisia äitiystäviä. Mutta ne taisivatkin olla lähilähiön asukkaita ja toisilleen ennestään tuttuja.

Koskapa me ei olla vauvan kanssa oltu kovin sosiaalisia, siitäkin paljastui mulle ihan uusia piirteitä: sekin on vähän ujo! Se oli kyllä kovin tohkeissaan ja leveä hymy naamallaan koko puolituntisen, mutta rötkötti turvallisesti mun jalkojen välissä ja lähti vasta ihan lopussa vähän tutkimusmatkalle. Lauluille ja leikeillekin se lämpeni vähän hitaasti, mutta se sattaa johtua siitä, että jouduin repimään sen ylös kesken päikkäreiden.

Muskari olisi varmaan ollut kivempi, jos vetäjässä olisi vähän enemmän munaa, mutta se oli tarpeeksi kivaa ja vauva näytti nauttivan, joten eiköhän me jatketa. Jotain poikkemaa rutiiniin. Jos jaksan, raahaudun perjantaina keskustaan Annantalolle Naperokinoon. Jos en jaksa, voidaan me katsoa piirrettyjä kotonakin.