Natsimutsi vai Semai?

Jani Kaaro kirjoitti kiehtovan kolumnin lasten videopelaamisesta ja malesialaisesta Semai-heimosta, jossa lapsia ei rankaista tai kielletä.

Kommenteista löytyy ihan asiallista kritiikkiä siitä, että jonkin metsästäjä-keräilijäheimon logiikaa ei ehkä ihan suoraan voi soveltaa länsimäisen järjestäytyneen yhteiskunnan ilmiöihin, mutta eipä siitä tainnut olla kysekään. Jutun ydin oli mielestäni tässä:

Lapsen on itse löydettävä maailmansa ja itse opittava tarvitsemansa taidot, ja jos aikuiset puuttuvat tähän prosessiin ohjaamalla tai opettamalla, se on lapselle haitaksi.

Tämä on lähes täysin vastakkaista omalle asenteellemme, jossa koemme velvollisuudeksemme puuttua lapsen tekemisiin: Ohjata hänen kurssiaan; opettaa tietoja ja taitoja; ja muovata hänen luonnettaan, moraaliaan ja persoonallisuuttaan.

Minulla ei ole tässä vaiheessa mitään haisua siitä millainen vanhempi minusta tulee. Kuvittelen että kiellän ne asiat, jotka ovat oikeasti vaarallisia tai haitallisia ja käsken tehdä ne asiat, jotka ovat välttämättömiä - muuten annan muksun rellestää ja tutkia aika vapaasti. Todellisuudessa saatan olla ylisuojeleva hössöttäjä, joka hokee ei ei ja ei ihan vaan tottumuksesta ja vähentää viikkorahasta, jos kyynärpäät on ruokapöydällä*.

Samalla jossain takaraivossa tykyttää kuitenkin tietoisuus siitä, että vaikka tämä tuleva ihminen luonnollisesti omaksuu ympäristöstään asenteita, rajoituksia ja vapauksia, loppujen lopuksi minulla on aika vähän valtaa siihen, millaiset polut hän lopulta valitsee kuljettavakseen.

Kai tämä on tietoisuus on noussut siitä, kun on kelaillut koko raskausajan omaa lapsuuttaan - tajunnut että on näiden lähtökohtien luonnollinen tulos ja samalla kuinka käsittämättömän randomia koko homma lopulta on. Aika todennäköistä onkin, että olen enimmäkseen ihan pihalla ja hosun ympäriinsä miten parhaaksi näen, enkä vaan ehdi ajatella mitään kasvattamista, koska kaikki energia menee siihen, että pidän meidät hengissä. Ja a-hasta tulee silti ihan hyvä aikuinen.

Luenkin kaikkia näitä kasvatusoppaita ja -näkemyksiä enemmänkin niksipirkkana kuin jonain kokonaisvaltaisina kasvatusfilosofioina. Painan mieleen hyviä kikkakolmosia kiperien tilateiden varalla ja toivon, että jaksan olla kiinnostunut lapsestani niin paljon, että osaan määritellä sille ne tarvittavat rajat ja tukea sitä sen omissa taipumuksissa. Vaikka se sitten haluaisi pelata Minecraftia, kun itse tajuan tasan tarkkaan tetristä ja timanttipeliä.

* Pidin pienenä kaverini perheen kasvatusmetodeja aika kauhistuttavina ja olin salaa kiitollinen, että meillä meltiin Semai-hengessä. Toisaalta ne myös teki ruokaa yhdessä ja lauloi, oli niillä kivaakin.

Tytöstä polvi paranee

Äitini kävi kylässä ja toi tuliaisiksi neuvolakorttini ja tuttipullon. Neuvolakortista selvisi sellainen kiehtova seikka, että minua on imetetty kokonaista 24 kk. Vauvakirjaanikin on täytetty sellaisella pieteetillä, että voin vaan päätellä mielenterveysongelmista kärsineen opiskelijaäitini hoitaneen vahinkovauvaansa antaumuksella.

Kun eräs terveydenhoitoalan ammattilainen tiedusteli miten taustani vaikuttaa suhtautumiseeni tulevaan ja omiin käsityksiini äitiydestä, niin saatoin vain sanoa, että jos oma äitini on suoriutunut olosuhteet huomioon ottaen noinkin hyvin, ei mulla pitäisi olla mitään ongelmaa. Kyllä se pikemminkin luottamusta omiin kykyihin lisää kuin vaikka huolta huonoista geeneistä. En ole katkera mistään (joku muu varmasti olisi, mutta mua ei ole kasvatettu siihenkään) eli ei ole tarvetta väen vängällä tehdä kaikkea juuri päinvastaisesti, mutta toisaalta ei ole suorituspaineitakaan olla joku täydellinen pullantuoksuinen äiti.

Tai jos jotain suorituspaineita on, ne olen löytänyt ihan itse internetistä. Hiukan hankalaahan tässä viidakossa on luovia, kun kaikki mitä tekee on jonkun mielestä väärin ja sen ilmaisemiseen on vielä näppärä kanava, mutta luotan myös siihen, että olen oppinut muillakin elämänalueille tekemään minulle sopivia valintoja. Jopa sellaisia, jotka ovat muiden mielestä suorastaan pöyristyttäviä.

Että jos vaan suinkin saan a-han omin voimin ruokittua, niin olen iloinen, mutta on myös mukavaa, että taaperoimettäjä-äitini lupasi tuoda tarvittaessa lisää tuttipulloja.

Toive

Voisko olla joku sellainen palvelu, joka listaisi missä blogeissa on juuri nyt kuohuttavaa keskustelua kommenttilaatikossa? Haluaisin lukea jotain vääntöä jonkun ventovieraan oletetuista kauneusleikkauksista ja ihmissuhdesäädöistä, huonosta äitiydestä tai edes kauhistuttavista Angry Birds -sympatioista.

OON LUKENUT JO KOKO INTERNETIN. Luen sitten kirjaa.

Tuskastus

Laskettu aika on vasta ensi viikon lopulla, mutta sanoisin, että mun päänsisäinen laskettu aika on ihan hollilla, ellei peräti mennyt jo. Jos keskityn kuuntelemaan, keho lähettää viestiä, että pikkuhiljaa olis aika kahdentua tai kellään ei ole enää kivaa. Tunne siitä, että meidän olis a-han kanssa turvallisinta lakata olemasta sisäkkäin, voimistuu.

Millä tätä voi perustella? Ei kai millään muulla kuin sillä saakelin intuitiolla. Sillä että jonnekin tuonne lokakuun puoleenväliin asti mulla oli tunne siitä, että meillä on molemmilla kaikki hyvin näin, vaikka vähän epämukavaa alkaa olla. Sitten alkoi pikku hiljaa olla sellainen fiilis, että tuo yksi alkaa raivata tietään ulos. Neuvolassa oltiin samaa mieltä. Mikä sitten taas vastasi hyvin sitä jo joskus kesällä päässäni muotoutunutta ajatusta, että syntymähetki tulee olemaan lokakuun puolella.

Mutta hämärähommiahan nämä ovat. Onneksi huomenna on neuvola. Neuvolantäti lisää mun turvallisuudentunnetta.

Sf-mitta se vaan nousee, mieliala laskee

Neste-episodi ei ollut hyvä homma. Jos nyt tekisin sen perhanan v-käyrätestin, olisin joku saakelin Nina Mikkonen. Samalla kun koko raskaus korpeaa entistä enemmän, itseluottamus vajoaa jonnekin maan rakoon.

Olin jo lähes varma, että synnytys menee ihan hyvin ja ei se vauvanhoitokaan mitään rakettitiedettä voi olla, mutta nyt heinäkuiset huolet nostavat taas päätään. Mihin ihmeeseen mä olen oikein ryhtynyt?! Mitä jos pää ei kestä. Ja mitä jos kroppa ei kestä. En osaa, en tiedä mitä tapahtuu, mistä sen synnytyksen alkamisen sitten tunnistaa.

Oikeastaan tajusin vasta tuon keskiviikkoisen myötä millaisen matkan olen tässä jo tehnyt: olen aloittanut nollasta, ilman minkäänlaista kokemusta vauvoista tai edes läheisten raskauksista, ja rakentanut luottamusta siihen, että tämä kroppa hoitaa kyllä homman kotiin ja myöhemmin Siperia opettaa ja pärjään vauvan kanssa. Olen tietoisesti päättänyt herkistyä omalle intuitiolle, testaillut sitä sellaisella uteliaalla asenteella. Fiilistellyt kaikkia kehossa tapahtuvia apinajuttuja ja uuteen rooliin mahdollisesti valmistavia päävammoja sekä tietty itse a-ha:ta, joka on jo tavallaan tuttu.

Yritin selittää poikaystävälle, miksi olen apea. Ei se ihan tainnut tajuta, kertoi vaan että itselleen pitää antaa lupa erehtyä. Ehkä sillä on pointti, ehkä mua nolottaa, kun menin sairaalaan, eikä se ollutkaan mitään.

Onko mulla liian korkeat odotukset sen suhteen, että voisin jotenkin kontrolloida synnytystä (tai tätä raskautta)? Ei mun mielestä. Olen toki tehnyt toiveita, valmentanut itseäni parhaaksi katsomillani tavoilla, miettinyt miten mahdollisesti voisin hyödyntää juttuja muilta elämänalueilta. Mutta en mä mielestäni ole missään vaiheessa kuvitellut, että voisin päättää miten homma lopulta menee. Osaan kuvitella itseni leikkauspöydällekin. Tai sitten valehtelen itselleni, on sekin ihan mahdollista.

Mutta totuus on, että väärä hälytys veti vähän mattoa alta ja olen taas aika hukassa koko synnytyksen ja vauvahomman kanssa. Melkein yhdeksän kuukauden aikana kovalla päänsisäisellä duunilla rakennettu rento ja luottavainen olo on tipotiessään. Tuntuu että olisin tarvinnut sitä tähän loppuun.

Huijattu olo

Sairaalareissusta jäi idiootti olo. Mietin kerronko kenellekään, vai tuleeko jotain tyypillinen ensisynnyttäjä tai kyl sen sit tietää -kommenttia. Tämä liittynee siihen jo valmiiksi varpaillaan olemiseen.

Mutta eiköhän jokainen täysjärkinen tilassani oleva olisi käynyt tsekattavana tilanteessa, jossa keskellä katua lorahtaa saappaantäydeltä. Etenkin kun sitä edeltää sarja kummallisia supistuksia, joita tarkkaillessaan unohtaa tarkkailla ikkunan takana vilistävää maisemaa. Yritän lohduttautua sillä, etten sentään juossut heti taksiin, vaan soitin sairaalaan ja toimin ohjeiden mukaisesti. Aamulla jätin eeppisen sairaalakassin kotiin, en uskonut että jään osastolle (enkä oikeasti usko tarvitsevani kauheasti kamaa synnytyksessä. Se kassi on vain joku rituaali, johon haluan osallistua).

Käytyämme a-han kanssa käyrillä päätin mennä vielä äänestämään ja ostamaan lisää vadelmanlehtiteetä. Huomasin olevani ensimmäistä kertaa vittuuntunut koko raskauteen, kuuntelin musiikkia ja haikailin taakse jääneiden bändäripäivien perään. Mietin miksi en käynyt lauantain bileissä edes moikkaamassa tyyppejä, joiden perässä olen jaksanut juosta ympäri Eurooppaa. Viikonloppuna halusin vain kotiin, nyt halusin viikonloppuni takaisin, vaikka se keikkakin oli oikeastaan aika huono.

Reagoin varmaan pettymykseen. Olen valmis siihen, että vauva tulee, mutta en siihen että se antaa ymmärtää tulevansa ja sitten ei tulekaan. Vauvat on just tollasii.

Ai että nukkua pitäisi

Ja seurata vauvan liikkeitä ja lapsiveden väriä. A-ha liikkuu omaan verkkaiseen tahtiinsa (sain siihen vähän eloa mutakakulla) ja vedet jäi naapurikuntaan, eikä niitä ole sen koommin näkynyt.

Mietin jo, että voisiko sittenkin kyseessä olla väärä hälytys ja vaikka spontaani ejakulaatio, mutta harvemmin sitä kai ejakuloi, kun vaeltaa itkuisena ja väsyneenä sateessa pimeällä tiellä ajettuaan bussipysäkkinsä ohi.

Ilman unta en kyllä koitoksesta ehkä selviä. Samalla olen huolissani, että supistukset eivät tästä voimistu ja joudun käynnistykseen. Onneksi sain juuri tänään erinomaisia supistuksenedistämisvinkkejä: jos en jää aamulla sairaalaan, katson huomenna koko päivän eläinvideoita. Kuuntelen Age of Lovea ja keskityn muutenkin just niihin juttuihin, jotka saa omat oksitosiinit virtaamaan.

EDIT klo 19.10: "Tämä tikku näyttää nyt näin. Nämä jää joskus mysteereiksi". Heh. Ehkä joka raskauteen kuuluu vähintään yksi väärä hälytys ja mysteeriksi jäävät litimärät sukat.