Tilasin juuri erään vasta (tänään?) ilmestyneen, kaikkien rakastaman toimittajan kirjan äitiydestä. Suhtaudun teokseen lähtökohtaisesti penseästi, koska mielestäni kyseinen toimittaja kirjoittaa viiltävän älykkäitä juttujaan etuoikeutetusta, keskiluokkaisen akateemisesta asemasta - mikä olisi ihan jees, jos ei olisi pukenut päälleen sellaista syvälle rakenteisiin näkevän yhteiskunnallisen ajattelijan viittaa. Tai ehkä sen viitan ovat hänen harteilleen laskeneet muut, vaikea sanoa. Joka tapauksessa kaipaisin hänen teksteihinsä hieman enemmän itsereflektiota, että voisin digata niistä yhtä ehdottomasti kuin muut. Ehkäpä sitä löytyy tästä äitikirjasta.
Varmasti tässäkin on taustalla aimo annos kateutta: saakeli kun on aikaansaava nainen. Itse rohkaistuin vuosien nihkeilyn jälkeen julkaisemaan tekstejäni eräässä verkkomediassa ja saman tien kun sain homman käyntiin, ilmoitin päätoimittajalle että "en pysty, olen masentunut ja paksuna, palataan asiaan joskus". Se oli kyllä ihan puhtaasti pelkuruudesta kumpuava ratkaisu (okei, ehkä vähän myös kaiken syövästä ahdistuksesta, joka vaan on vaivoinani silloin tällöin). Ei vaan riitä kantti heittää maailmalle kirjoituksiaan omalla nimellä. Ehkä pitäisi vaan kirjoittaa jostain turhanpäiväisestä niin ei olisi niin kovat suorituspaineet.
Sen verran olen siis tajunnut, että toimittajaa minusta ei tule. Ehkä vähän toivoin, että tämä äitiys riittäisi määrittelemään minut joksikin aikaa, mutta kyllähän mä tiesin, että niin ei tule käymään. Eli niin, siinä olemme toimittajan kanssa samaa mieltä: äitiys ei ole työ. Kaipaan jo nyt niihin oikeisiin töihin, vaikka ei ole aavistustakaan mitä se työ voisi olla. Haluaisin myös isä-han vanhempainvapaalle, ottamaan väliaikaisesti päävastuun vauvasta. Että sitä ei olisi niin helppo unohtaa mun hoiviin ja vetäytyä miesluolaan.
Onhan minulla se yksi (rahalla ostettu) paperi takataskussa. Se joka pätevöittää neuvomaan ihmisiä. Mutta se ei kuitenkaan riitä yksinään, siihen tarttis alle lisää lihaa. Ehkä minusta tulee siis vielä opiskelija, vaikka yliopistokin on kesken n:ttä vuotta. Mutta miten mun vauva saa sit ruokaa ja popin välikausitakkeja?!?
perjantai 15. helmikuuta 2013
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Rullaa rullaa
Nyt kun on uitu syvissä vesissä, on aika pulpahtaa taas pinnalle. Arki rullaa. Tai siis ei... Ruoka on valmis 45 minuutin päästä eli samaan aikaan, kun pitäis alkaa valmistella vauvaa nukkumispuuhiin. Vauvaa joka koisii nyt makoisasti sitterissä päikkäreitä. Eissss...
Jos lapselle pitää valmistaa viis ateriaa päivässä, me ei ehkä tehdä muuta kuin syödään. Veikkaan että se mikroaaltouuni ja Piltti-purkit muuttaa meille aika sassiin. Mä tykkään kyllä laittaa ruokaa, mutta en ole siinä kovin näppärä, nopea tai kekseliäs, ja saan aikaan ihan käsittämättömän sotkun joka kerta.
Tänään tuli mieleen, että kohta pitää myös alkaa imuroida useammin kuin kerran kuussa. Mahallaan oleva vauva potki ja sätki raivoikkaasti, nyhti vilttiä pikku kätösillään peppu pomppien, ähisi ja murisi nenä maassa, mutta ei enää itkenyt. Se on tainnut tajuta, että tää on se asento, josta pääsee liikkeelle. Apua.
Luvassa lisääntyvää kaaosta.
Jos lapselle pitää valmistaa viis ateriaa päivässä, me ei ehkä tehdä muuta kuin syödään. Veikkaan että se mikroaaltouuni ja Piltti-purkit muuttaa meille aika sassiin. Mä tykkään kyllä laittaa ruokaa, mutta en ole siinä kovin näppärä, nopea tai kekseliäs, ja saan aikaan ihan käsittämättömän sotkun joka kerta.
Tänään tuli mieleen, että kohta pitää myös alkaa imuroida useammin kuin kerran kuussa. Mahallaan oleva vauva potki ja sätki raivoikkaasti, nyhti vilttiä pikku kätösillään peppu pomppien, ähisi ja murisi nenä maassa, mutta ei enää itkenyt. Se on tainnut tajuta, että tää on se asento, josta pääsee liikkeelle. Apua.
Luvassa lisääntyvää kaaosta.
Kotiäidin itkuvirsi
Voisi laittaa pannaan kaikki blogit, joissa tehdään kaikkea kivaa jonkun ihanan mammajengin kanssa. Ihan vaan koska kateus on kuolemansynneistä se meikäläisen valinta.
Olin alkuun sitä mieltä että on ihan ok olla erilainen nuori ja tekaista yksi vauva, vaikka kaverit ovatkin päättäneet olla sille polulle astumatta. Sittemmin olen muuttanut mieleni. Tämä olisi kivempaa, jos olis edes yksi ystävä samassa kyydissä. Sellainen jonka kanssa olis luontevaa nähdä ja kahvitella ja etenkin angstata ja pelätä pippelikuppaa ostoshelvetin vauvanhoitohuoneessa.
Viime keväänä kiltti exä nakitti mulle yhden kaverinsa, jolla oli laskettu aika noin kuukautta aiemmin - kirjoiteltiinkin jonkin aikaa facebookissa. Meidän piti mennä samaan raskausjoogaryhmään, mutta minä kämmin, ja mahduin vastan myöhemmin alkavaan. No se olikin sitten jatkokurssilla, joka loppui juuri ennen meidän tunnin alkua: katkerana huomioin, että se rupatteli iloisesti joidenkin reippaiden mimmien kanssa aina siinä pukkarissa. Omassa ryhmässäni olikin sitten harvinaisen umpimielistä porukkaa (etenkin allekirjoittanut), joten sen kurssin anti jäi synnytyslauluun, jolla kyllä vetelin laimenevan epiduraalin ja sektioon siirtymisen väliajan oikein tehokkaasti.
Että niin, se potentiaalinen ystävyys sitten jäi. Se löysi tyyppejä, minä en. Aina välillä puhellaan, että pitäis nähdä, mutta se asuu aika kaukana naapurikunnassa jne. tekosyitä. Onhan mulla myös nämä sormiruokailevat lukiokaverit, joita en halua nähdä enää (niiden vauvatkin on jo taaperoita), ja se yksi kolmen äiti, jota pelkään. Muita vauvallisia ei ole.
Olen alentunut jopa googlaamaan vauvafoorumien syksyllä poksahtaneiden ryhmiä, mutta ne ovat muodostuneet jo plussaamisen aikoihin ja jutut siirtyneet sittemmin Facebookin salaseuroihin. Olen kuullut huhua, että jotkut näistä ryhmistä kahvittelisivat kerran viikossa Kampissa (kas isä-ha:lla onkin sitten biljoona kaveria, jotka ovat saaneet vauvan tässä lähiaikoina), mutta ei kai sinne voi niin vaan tunkea sekaan. Isä-ha lupasi puhua mun puolesta, mutta mulle tuli sellainen olo, että olen säälittävä reppana, jolla ei ole kavereita.
Ne lähialueen perhekahvilatkin olen tosiaan kartoittanut, mutta ajatus sellaiseen menemisestä aiheuttaa hengenahdistusta. Vaikka ne olisivatkin ihmisten aikaan, en osaa päättää kumpi kuulostaa vähemmän kauhistuttavalta, vapaa ohjelma vai vaate-esittely. Mun vauvakin on vielä niin pieni, että en voi vedota sen virikevajeeseen, jos tuollaiseen raahaudun. Otsassani lukee siis isolla epätoivoinen yksinäinen kotiäiti.
Eli oikeastaan ongelma on siinä, että samassa tilanteessa olevien ihmisten löytyminen edellyttäisi ennenkuulumatonta reippautta ja rohkeutta - ja niitä minulla ei ole. Viimeisen kolmen vuoden tapahtumat ovat ajaneet itsetuntoni sellaiseen jamaan, että en osaa kuvitella tutustuvani enää koskaan uusiin ihmisiin. Elämässä oli joskus vaihe, jolloin istuin ehkä joka viikko kahvilla jonkun uuden jännän tyypin kanssa, mutta sitten tuli pari kiduttavaa ihmissuhdetta, mätä työyhteisö ja lamauttava masennuskausi, ja tuntuu, että kadotin sosiaaliset taitoni jonnekin. Tämä kohta puoli vuotta kestänyt kotona kykkiminen ei ole auttanut asiaa.
Kaiken kukkuraksi olen aina ollut parempi löytämään deittejä kuin uusia ystäviä (ja deiteistä on sitten tullut niitä ystäviä). Mielestäni parisuhderintamalla torjutuksi tuleminen on paljon siedettävämpää kuin ystävyydessä epäonnistuminen. Saatan tehdä pokkana lähes julkeita ehdotuksia miehille, joista olen kiinnostunut, ja olen todistettavasti kokeillut jopa väsytystaktiikaa vastahankaisten urosten kellistämiseksi, mutta uuden tuttavuuden pyytäminen kahville kaverimielessä vaatii taikatemppuja, itsesuggestiota ja mahdollisesti rohkaisuryypyn. Pitäisi siis varmaan löytää jostakin yh-isä, jolla on alle puolivuotias vauva, ja pokata se, niin saisin vertaistukeni. Voin nyt tässä myöntää, että selailinkin suosimaani deittisivustoa vauvallisen päiväkahviseuran toivossa. Yllättäen tulos jäi vähän laihaksi.
Ehkäpä siis alistun kohtalooni ja tilitän tilitettäväni jatkossakin internetin suureen tyhjyyteen. Ja olen kiitollinen niistä parista kommentista, jotka teksteihini olette jättäneet: niitä kun lukee, tulee sellainen olo että ehkä olen sittenkin olemassa.
Olin alkuun sitä mieltä että on ihan ok olla erilainen nuori ja tekaista yksi vauva, vaikka kaverit ovatkin päättäneet olla sille polulle astumatta. Sittemmin olen muuttanut mieleni. Tämä olisi kivempaa, jos olis edes yksi ystävä samassa kyydissä. Sellainen jonka kanssa olis luontevaa nähdä ja kahvitella ja etenkin angstata ja pelätä pippelikuppaa ostoshelvetin vauvanhoitohuoneessa.
Viime keväänä kiltti exä nakitti mulle yhden kaverinsa, jolla oli laskettu aika noin kuukautta aiemmin - kirjoiteltiinkin jonkin aikaa facebookissa. Meidän piti mennä samaan raskausjoogaryhmään, mutta minä kämmin, ja mahduin vastan myöhemmin alkavaan. No se olikin sitten jatkokurssilla, joka loppui juuri ennen meidän tunnin alkua: katkerana huomioin, että se rupatteli iloisesti joidenkin reippaiden mimmien kanssa aina siinä pukkarissa. Omassa ryhmässäni olikin sitten harvinaisen umpimielistä porukkaa (etenkin allekirjoittanut), joten sen kurssin anti jäi synnytyslauluun, jolla kyllä vetelin laimenevan epiduraalin ja sektioon siirtymisen väliajan oikein tehokkaasti.
Että niin, se potentiaalinen ystävyys sitten jäi. Se löysi tyyppejä, minä en. Aina välillä puhellaan, että pitäis nähdä, mutta se asuu aika kaukana naapurikunnassa jne. tekosyitä. Onhan mulla myös nämä sormiruokailevat lukiokaverit, joita en halua nähdä enää (niiden vauvatkin on jo taaperoita), ja se yksi kolmen äiti, jota pelkään. Muita vauvallisia ei ole.
Olen alentunut jopa googlaamaan vauvafoorumien syksyllä poksahtaneiden ryhmiä, mutta ne ovat muodostuneet jo plussaamisen aikoihin ja jutut siirtyneet sittemmin Facebookin salaseuroihin. Olen kuullut huhua, että jotkut näistä ryhmistä kahvittelisivat kerran viikossa Kampissa (kas isä-ha:lla onkin sitten biljoona kaveria, jotka ovat saaneet vauvan tässä lähiaikoina), mutta ei kai sinne voi niin vaan tunkea sekaan. Isä-ha lupasi puhua mun puolesta, mutta mulle tuli sellainen olo, että olen säälittävä reppana, jolla ei ole kavereita.
Ne lähialueen perhekahvilatkin olen tosiaan kartoittanut, mutta ajatus sellaiseen menemisestä aiheuttaa hengenahdistusta. Vaikka ne olisivatkin ihmisten aikaan, en osaa päättää kumpi kuulostaa vähemmän kauhistuttavalta, vapaa ohjelma vai vaate-esittely. Mun vauvakin on vielä niin pieni, että en voi vedota sen virikevajeeseen, jos tuollaiseen raahaudun. Otsassani lukee siis isolla epätoivoinen yksinäinen kotiäiti.
Eli oikeastaan ongelma on siinä, että samassa tilanteessa olevien ihmisten löytyminen edellyttäisi ennenkuulumatonta reippautta ja rohkeutta - ja niitä minulla ei ole. Viimeisen kolmen vuoden tapahtumat ovat ajaneet itsetuntoni sellaiseen jamaan, että en osaa kuvitella tutustuvani enää koskaan uusiin ihmisiin. Elämässä oli joskus vaihe, jolloin istuin ehkä joka viikko kahvilla jonkun uuden jännän tyypin kanssa, mutta sitten tuli pari kiduttavaa ihmissuhdetta, mätä työyhteisö ja lamauttava masennuskausi, ja tuntuu, että kadotin sosiaaliset taitoni jonnekin. Tämä kohta puoli vuotta kestänyt kotona kykkiminen ei ole auttanut asiaa.
Kaiken kukkuraksi olen aina ollut parempi löytämään deittejä kuin uusia ystäviä (ja deiteistä on sitten tullut niitä ystäviä). Mielestäni parisuhderintamalla torjutuksi tuleminen on paljon siedettävämpää kuin ystävyydessä epäonnistuminen. Saatan tehdä pokkana lähes julkeita ehdotuksia miehille, joista olen kiinnostunut, ja olen todistettavasti kokeillut jopa väsytystaktiikaa vastahankaisten urosten kellistämiseksi, mutta uuden tuttavuuden pyytäminen kahville kaverimielessä vaatii taikatemppuja, itsesuggestiota ja mahdollisesti rohkaisuryypyn. Pitäisi siis varmaan löytää jostakin yh-isä, jolla on alle puolivuotias vauva, ja pokata se, niin saisin vertaistukeni. Voin nyt tässä myöntää, että selailinkin suosimaani deittisivustoa vauvallisen päiväkahviseuran toivossa. Yllättäen tulos jäi vähän laihaksi.
Ehkäpä siis alistun kohtalooni ja tilitän tilitettäväni jatkossakin internetin suureen tyhjyyteen. Ja olen kiitollinen niistä parista kommentista, jotka teksteihini olette jättäneet: niitä kun lukee, tulee sellainen olo että ehkä olen sittenkin olemassa.
perjantai 8. helmikuuta 2013
Väkijuomista
Tässä portviinilasillista nautiskellessani tuli mieleen, että mun kantani vauvaan ja viinaan on vielä vähän auki. Tää on puhuttanut täällä internetäitien hiekkiksella viime aikoina, ja kävi taas mielessä, kun yksi pummisetä ilmaantui nimiäisiin suoraan bileistä ja jonkinverran viinalta haiskahtavana.
Alunperin en ollut tajunnut ajatella koko asiaa kunnes isä-ha tuli yksi kerta vauvan ekojen elinviikkojen aikana kotiin aikasta kännissä. Se oli selkeesti unohtanut, että tiputti mun raskausaikana alkoholinkulutustaan aika reippaasti ja veteli vanhaan malliin. Meni päähän. Siinähän sitten tajusin, että saakeli, ei vauvaa voi hoitaa tossa kuosissa, ja käskin sen pysyä kaukana. Isä-ha pyysi anteeksi ja vetäytyi miesluolaansa. Episodi ei ole toistunut.
Tähän mielipiteenmuodostukseen vaikuttaa varmaan kaikilla eniten oma tausta ja miten haluaa toimia toisin tai samoin. Mun isäni on alkoholisti, jolle jäi nuorena opiskelijabileet päälle. Se kävi sen verran syvällä, että sen kaverit asui metsässä hylätyssä autossa, mutta sitten se löysi jumalan ja on nyt ollut raittiina ainakin vuosikymmenen. Isän meininkien takia meillä kotona kavahdettiin kaikkea liköörikonvehtia vahvempaa. Itseasiassa niitä liköörikonvehtejakin syötiin vähän syyllisinä.
Tämä johti siideripullojen vaatekaappikätköihin täysi-ikäisenä ja jonkinlaisen jälkimurrosikään parikymppisenä, jolloin homma lähti vähän käsistä. Suhteeni alkoholiin ei ole ollut ongelmaton ja vasta ihan viime vuosina olen oppinut nauttimaan siitä nimenomaan nautintoaineena enkä puhtaasti päihteenä. Tätä eroa ei tässä maassa osata tehdä: höpistään jostain eurooppalaisista juomatavoista ja sit taivastellaan boolimaljaa rippijuhlissa. Yksi tai kaksi lasia ruoan kanssa on okei, mutta aperitiivit ja kahvikonjakit päälle on jo dokaamista. Jos äiti nauttii muutamana iltana viikossa lasin viiniä niin "kuulostaa alkkikselta". Ymmärrän kyllä tämän konsensuksen, kun miettii miten viina tässä maassa niittää populaa, mutta mun mielestä tällainen diskurssi ei hirveesti edesauta niiden eurooppalaisten juomatapojen lanseeraamista tai mitään muutakaan järkevää alkoholikäyttäytymistä.
Juomahommat normalisoituvat kotona vasta, kun pikkuveli laittoi rohkeesti kaljansa jääkaappiin ja tuli pari kertaa kännissä kotiin. Sen jälkeen uskallettiin veikan kanssa ehdottaa jouluksi kinkkuviiniä ja tätini muistelee sitä herkkuvalkkaria vieläkin. Äitinikin maistoi snapsilasillisen ja ilmoitti olevansa kännissä. Kaikilla oli kivaa.
Useamman viikkoannoksen terveysvaikutuksista voidaan toki aina keskustella, mutta jos nyt lähdetään siitä, että terveyttään voi tärvellä myös esimerkiksi harrastamalla aitajuoksua. Voidaan myös ajatella että meikän alkolimyönteisyys on joku syvältä kumpuava defenssi, jolla peitän ongelmani. Sitä mieltä ei kuitenkaan yllättäen ollut neuvolantäti nro 1, joka häkeltyi kun täytettiin isä-han kanssa ensikäynnin alkkislotto rehellisesti. Se kertoi että yleensä ihmiset kaunistelevat siinä vastauksiaan, joten meidän selonteko ilahdutti, ei anna syytä huoleen. Tän perusteella usalsin olla piilottamatta kirjahyllyn viskikirjoja (ja mun seksikirjoja, mutta ehkä niistä joskus toiste) neuvolantäti kakkosen kotikäynnillä vaikka pelkäsin, että ne johtaa suoraan lastensuojeluilmoitukseen.
En siis haluaisi, että muksu kasvaa viinanpelkoiseksi, mutta ei toisaalta turhan huolettomaksikaan. Tahtoisin, että sille syntyy sellainen luonteva ja kunnioittava suhde alkoholiin. En haluaisi että lapsestani kuoriutuu denoja halveksiva nirppis, joka kuvittelee olevansa turvassa alkoholismilta, eikä osaa tarkkailla omaa päihdekäyttäytymistään kriittisesti. On ihan ok, että viina menee päähän, se on sen ominaisuus, mutta toivottavasti se ei ole ainakaan aina itsetarkoitus. Jos meinaa lähteä lapasesta, tipaton tammikuu ei ole ratkaisu - parempi vähentää pysyvästi annoksia. Semmoisia elämän oppitunteja.
Pummisedän pummeilujen jälkeen isä-ha muisteli lapsuuttaan, johon myös kuului kosteat aikuisbileet. Oli siellä kuulemma aina joku Rauski, joka soitteli nakuna kitaraa, mutta kun sen oma isä oli aina selvinpäin, ei hommasta jäänyt paha maku suuhun (vaikka äiti kuulemma saattoi juodakin). Mun kokemukset ovat samansuuntaisia noista punssikarkkikuumotuksista huolimatta - isäni kun tajusi pysytellä poissa kotoa deekiksellä ollessaan. Näillä siis varmaan mennään. Ainakin toinen vanhempi selvinpäin lapsen läsnäollessa, muut saa juoda. Toki voidaan tiukentaa linjaa, jos alkaa näyttää siltä, että laps reagoi ja on vaikka peloissaan (ei tarttee linkkaa sitä hirviövideota), mutta ehkä tässä(kin) asiassa tahtoisin mielummin selittää kuin piilottaa.
Alunperin en ollut tajunnut ajatella koko asiaa kunnes isä-ha tuli yksi kerta vauvan ekojen elinviikkojen aikana kotiin aikasta kännissä. Se oli selkeesti unohtanut, että tiputti mun raskausaikana alkoholinkulutustaan aika reippaasti ja veteli vanhaan malliin. Meni päähän. Siinähän sitten tajusin, että saakeli, ei vauvaa voi hoitaa tossa kuosissa, ja käskin sen pysyä kaukana. Isä-ha pyysi anteeksi ja vetäytyi miesluolaansa. Episodi ei ole toistunut.
Tähän mielipiteenmuodostukseen vaikuttaa varmaan kaikilla eniten oma tausta ja miten haluaa toimia toisin tai samoin. Mun isäni on alkoholisti, jolle jäi nuorena opiskelijabileet päälle. Se kävi sen verran syvällä, että sen kaverit asui metsässä hylätyssä autossa, mutta sitten se löysi jumalan ja on nyt ollut raittiina ainakin vuosikymmenen. Isän meininkien takia meillä kotona kavahdettiin kaikkea liköörikonvehtia vahvempaa. Itseasiassa niitä liköörikonvehtejakin syötiin vähän syyllisinä.
Tämä johti siideripullojen vaatekaappikätköihin täysi-ikäisenä ja jonkinlaisen jälkimurrosikään parikymppisenä, jolloin homma lähti vähän käsistä. Suhteeni alkoholiin ei ole ollut ongelmaton ja vasta ihan viime vuosina olen oppinut nauttimaan siitä nimenomaan nautintoaineena enkä puhtaasti päihteenä. Tätä eroa ei tässä maassa osata tehdä: höpistään jostain eurooppalaisista juomatavoista ja sit taivastellaan boolimaljaa rippijuhlissa. Yksi tai kaksi lasia ruoan kanssa on okei, mutta aperitiivit ja kahvikonjakit päälle on jo dokaamista. Jos äiti nauttii muutamana iltana viikossa lasin viiniä niin "kuulostaa alkkikselta". Ymmärrän kyllä tämän konsensuksen, kun miettii miten viina tässä maassa niittää populaa, mutta mun mielestä tällainen diskurssi ei hirveesti edesauta niiden eurooppalaisten juomatapojen lanseeraamista tai mitään muutakaan järkevää alkoholikäyttäytymistä.
Juomahommat normalisoituvat kotona vasta, kun pikkuveli laittoi rohkeesti kaljansa jääkaappiin ja tuli pari kertaa kännissä kotiin. Sen jälkeen uskallettiin veikan kanssa ehdottaa jouluksi kinkkuviiniä ja tätini muistelee sitä herkkuvalkkaria vieläkin. Äitinikin maistoi snapsilasillisen ja ilmoitti olevansa kännissä. Kaikilla oli kivaa.
Useamman viikkoannoksen terveysvaikutuksista voidaan toki aina keskustella, mutta jos nyt lähdetään siitä, että terveyttään voi tärvellä myös esimerkiksi harrastamalla aitajuoksua. Voidaan myös ajatella että meikän alkolimyönteisyys on joku syvältä kumpuava defenssi, jolla peitän ongelmani. Sitä mieltä ei kuitenkaan yllättäen ollut neuvolantäti nro 1, joka häkeltyi kun täytettiin isä-han kanssa ensikäynnin alkkislotto rehellisesti. Se kertoi että yleensä ihmiset kaunistelevat siinä vastauksiaan, joten meidän selonteko ilahdutti, ei anna syytä huoleen. Tän perusteella usalsin olla piilottamatta kirjahyllyn viskikirjoja (ja mun seksikirjoja, mutta ehkä niistä joskus toiste) neuvolantäti kakkosen kotikäynnillä vaikka pelkäsin, että ne johtaa suoraan lastensuojeluilmoitukseen.
En siis haluaisi, että muksu kasvaa viinanpelkoiseksi, mutta ei toisaalta turhan huolettomaksikaan. Tahtoisin, että sille syntyy sellainen luonteva ja kunnioittava suhde alkoholiin. En haluaisi että lapsestani kuoriutuu denoja halveksiva nirppis, joka kuvittelee olevansa turvassa alkoholismilta, eikä osaa tarkkailla omaa päihdekäyttäytymistään kriittisesti. On ihan ok, että viina menee päähän, se on sen ominaisuus, mutta toivottavasti se ei ole ainakaan aina itsetarkoitus. Jos meinaa lähteä lapasesta, tipaton tammikuu ei ole ratkaisu - parempi vähentää pysyvästi annoksia. Semmoisia elämän oppitunteja.
Pummisedän pummeilujen jälkeen isä-ha muisteli lapsuuttaan, johon myös kuului kosteat aikuisbileet. Oli siellä kuulemma aina joku Rauski, joka soitteli nakuna kitaraa, mutta kun sen oma isä oli aina selvinpäin, ei hommasta jäänyt paha maku suuhun (vaikka äiti kuulemma saattoi juodakin). Mun kokemukset ovat samansuuntaisia noista punssikarkkikuumotuksista huolimatta - isäni kun tajusi pysytellä poissa kotoa deekiksellä ollessaan. Näillä siis varmaan mennään. Ainakin toinen vanhempi selvinpäin lapsen läsnäollessa, muut saa juoda. Toki voidaan tiukentaa linjaa, jos alkaa näyttää siltä, että laps reagoi ja on vaikka peloissaan (ei tarttee linkkaa sitä hirviövideota), mutta ehkä tässä(kin) asiassa tahtoisin mielummin selittää kuin piilottaa.
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Hyvästit
Sanoin just mielenterveyden ammattilaiselleni puhelimessa, että toivottavasti ei enää nähdä. Se ei kuulostanut ihan siltä miltä piti. Noh, meidän juttelut olikin aina kovin pintapuolisia ja väkinäisiä. Jos olisin ollut oikeasti kriisissä, se olisi harmittanut enemmän. Sori, Irmeli. Olit juuri sellainen kuin nimesi antoi ymmärtää.
Hienosti
Neuvolakorttiin kirjattiin, jotta hienosti, hienosti ja hienosti. Kaikki taitaa siis olla hienosti.
Hienosti tulee myös rinnoista maitoa, totesi neuvolantäti (jollain piti se rokotuksia rääkyvä pikkuinen rauhoittaa). "Kiva että menee hienosti, kun tämä imetys on sulle tärkeää". Oli sitä mieltä että sujuu hienosti, kun ajatellaan lähtötilannetta. Aion tästä lähtien ajatella näin. Kuulemma useat vauvat vetävät tässä vaiheessa tuplana meidän korvikeannosta, jotenka ehkäpä tämä homma menee sitten fifty-fifty.
Jo minä olenkin sitä tissiä lapsen suuhun tunkenut. Mutta onko se mulle tärkeää? Oli se kai silloin aluksi kun oli paska fiilis kaikesta. Nyt kun mietin niin joudun myöntämään, että ei, ei se ole mulle kovin tärkeetä. Olen huojentunut, että vauva saa annoksensa sitä maailman parasta ravintoa, mutta nyt kun olen saanut nauttiä tästä pullolapsen suomasta (suhteellisesta) vapaudesta, en tiedä kestäisinkö puolen vuoden täysimetysvankilaa. Alkuperäinen suunnitelma oli opettaa muksu mahdollisuuksien mukaan pullolle, mutta silloin kuvittelin pumppaavani sitä maitoa talteen. Kuvittelin muuten myös ostavani niitä saakelin lasipulloja, kunnes tajusin, että en osaa pelätä muovista irtoavia kemikaaleja. En vaan todellakaan osaa.
Kai mä olen vähän tällainen keskitien kulkija tässä äitiydessä. Olen kyllä teesi-antiteesti-synteesi-tyyppi muissakin elämää koskevissa valinnoissa. Tasapainotteleva, diplomaattinen vaaka, toisaalta-toisaalta-ihminen. Mun nukkumisjärjestelykin on kummallinen välimuoto ja meillä on jotain rutiineja, mutta ne toistuu aina vähän sinne päin eikä todellakaan aina samaan aikaan.
Sain myös kiinteitä ruokia koskevia ohjelappusia. Veikkaan, että en jaksa joka hiton sosetta itse vääntää - katsotaan mitä tyyppi tahtoo syödä. Herneenversoja varmaan ainakin, se nauraa kun ne roikkuu mun suupielistä. Saa se syödä sorminkin, mutta kieltäydyn kutsumasta sitä sormiruokailuksi. Tämä päätös kypsyi kun taannoisella lounaalla kuulin ystäväni höpisevän vauvalleen, että äiti valitsee tästä nyt sulle sormiruokailtavaksi sopivaa. Tuli sellainen puistatus, että pakkoko niitä omia kasvatusideologioita on vauvalle pakko avata, eikö sille voi antaa ihan vaan ruokaa.
Rupesi tämä blogikin hävettämään. Tuo pieni poika on mun lapsi, eikä mikään identiteettiprojekti.
Hienosti tulee myös rinnoista maitoa, totesi neuvolantäti (jollain piti se rokotuksia rääkyvä pikkuinen rauhoittaa). "Kiva että menee hienosti, kun tämä imetys on sulle tärkeää". Oli sitä mieltä että sujuu hienosti, kun ajatellaan lähtötilannetta. Aion tästä lähtien ajatella näin. Kuulemma useat vauvat vetävät tässä vaiheessa tuplana meidän korvikeannosta, jotenka ehkäpä tämä homma menee sitten fifty-fifty.
Jo minä olenkin sitä tissiä lapsen suuhun tunkenut. Mutta onko se mulle tärkeää? Oli se kai silloin aluksi kun oli paska fiilis kaikesta. Nyt kun mietin niin joudun myöntämään, että ei, ei se ole mulle kovin tärkeetä. Olen huojentunut, että vauva saa annoksensa sitä maailman parasta ravintoa, mutta nyt kun olen saanut nauttiä tästä pullolapsen suomasta (suhteellisesta) vapaudesta, en tiedä kestäisinkö puolen vuoden täysimetysvankilaa. Alkuperäinen suunnitelma oli opettaa muksu mahdollisuuksien mukaan pullolle, mutta silloin kuvittelin pumppaavani sitä maitoa talteen. Kuvittelin muuten myös ostavani niitä saakelin lasipulloja, kunnes tajusin, että en osaa pelätä muovista irtoavia kemikaaleja. En vaan todellakaan osaa.
Kai mä olen vähän tällainen keskitien kulkija tässä äitiydessä. Olen kyllä teesi-antiteesti-synteesi-tyyppi muissakin elämää koskevissa valinnoissa. Tasapainotteleva, diplomaattinen vaaka, toisaalta-toisaalta-ihminen. Mun nukkumisjärjestelykin on kummallinen välimuoto ja meillä on jotain rutiineja, mutta ne toistuu aina vähän sinne päin eikä todellakaan aina samaan aikaan.
Sain myös kiinteitä ruokia koskevia ohjelappusia. Veikkaan, että en jaksa joka hiton sosetta itse vääntää - katsotaan mitä tyyppi tahtoo syödä. Herneenversoja varmaan ainakin, se nauraa kun ne roikkuu mun suupielistä. Saa se syödä sorminkin, mutta kieltäydyn kutsumasta sitä sormiruokailuksi. Tämä päätös kypsyi kun taannoisella lounaalla kuulin ystäväni höpisevän vauvalleen, että äiti valitsee tästä nyt sulle sormiruokailtavaksi sopivaa. Tuli sellainen puistatus, että pakkoko niitä omia kasvatusideologioita on vauvalle pakko avata, eikö sille voi antaa ihan vaan ruokaa.
Rupesi tämä blogikin hävettämään. Tuo pieni poika on mun lapsi, eikä mikään identiteettiprojekti.
lauantai 2. helmikuuta 2013
Bakkanaalit ja pummitädit
Beibellä on huomenna ekat kemut! Hienoista perheriidan tynkää saatiin aikaiseksi mm. astioista: isä-ha kiukutteli tiskeille ja uhosi, että ei enää koskaan syö ja rikkoo kaikki astiat (paitsi tuttipulloja ei kuulemma riko), ja minä itkin sohvalla, että isä-ha ei välitä lapsen juhlista eli lapsesta ja jos me mennään joskus naimisiin, meidän häissä on ehkä paperimukit. En tiedä mistä keksin vetää tän naimiskortin, avioliitto on epäilyttävä instituutio (vaikka kolmisen vuotta sitten kosinkin yhtä miestä Itiksen Stokkalla. Se ei vastannut mitään. Ei sitten menty naimisiin, vaikka olin ihan tosissani).
Silppusin äitini ja tätini kanssa neljäätsiljoonaa eri ainesosaa leipäkakkuja varten, koska vaihtoehtoisuudestani huolimatta rrrrrrrrrakastan leipäkakkuja kaikenmaailman kahvikuppikalaaseissa. Isä-ha on sitä mieltä, että me panikoitiin, ja se vetäytyi vauvan kanssa miesluolaan - mä olen sitä mieltä, että me mennään loppujen lopuksi sieltä mistä aita on matalin. Meidän lusikat ei ole kaikki samanlaisia ja unohdin tehdä kummeille jotain kunniakirjoja.
Kummia pummitätejä ja -setiä meillä onkin seitsemän. Yks asuu Beverly Hillsissä, yhtä pyysin kännissä bileissä, yks lupas viedä sen metsään (mä olen käynyt metsässä enkä halua takas) ja viimeisen keksin vasta tänään. Hän on osoittanut ihailtavaa kiinnostusta vaavin elämää kohtaan ja huolta siitä, että kai ne saa mahdollisuuden tutustua. Kun kysyin tahtooko se osaksi sekalaista seurakuntaa, se vastas että "OMG, vähän siistii!" Meille on tulossa myös yksi kuokkavieras ja pohdin, että pitääkö sitäkin pyytää, kun on niin innoissaan vauvasta, että tulee Turusta asti kuokkimaan sen pönötysbileisiin. Mutta ehkäpä ei tartte, saa beibiä muutenkin tavata.
Joskus kun kummia oli vielä sellanen kakstoista, googlasin huolissani että onko tää nyt ok. Vauvafoorumeilla oltiin sitä mieltä, että tuollaisesta kunniasta kieltäytyisivät kysyttäessä, kuinka loukkaavaa, ja lahjojen perässä sitä vaan ollaan. Me kelattiin, että meillä on vaan paljon ystäviä, jotka haluttais meidän vauvan aikuiskavereiksi. Muistutettiinpa siellä myös siitä, että kummilapsen vanhemmilla on velvoitteita kummeja kohtaan: jaksaako mun lapsi tosiaan askarrella joka joulu 12 joulukorttia?! Ai hitto, ei kyllä jaksa. Mutta seitsemään on venyttävä. Minä autan, länttään niitä maaliin kastettuja pikku kätösiä pahville niin kauan, että tulee valmista.
Seitsemän on hyvä. Niinku kääpijöt eikä Jaakobin pojat. Mun kolmesta kummista vain yksi on hoitanut kummillisia velvoitteitaan elikkä muistanut aina synttäreinä vähintään tekstarilla tai parilla kympillä, joilla voi kuulemma ostaa vaikka gin & tonicceja baarissa. Yritti se joskus jotain Jeesuksestakin opettaa, mutta se tais tuntua tyhmältä molemmista. Muutama vuosi sitten me käytiin kummitädin kanssa katsomassa Roxy Musicia. Semmoisia kummituksia tahtoisin mun vauvallekin. Eiköhän joku näistä seitsemästä natsaa.
Silppusin äitini ja tätini kanssa neljäätsiljoonaa eri ainesosaa leipäkakkuja varten, koska vaihtoehtoisuudestani huolimatta rrrrrrrrrakastan leipäkakkuja kaikenmaailman kahvikuppikalaaseissa. Isä-ha on sitä mieltä, että me panikoitiin, ja se vetäytyi vauvan kanssa miesluolaan - mä olen sitä mieltä, että me mennään loppujen lopuksi sieltä mistä aita on matalin. Meidän lusikat ei ole kaikki samanlaisia ja unohdin tehdä kummeille jotain kunniakirjoja.
Kummia pummitätejä ja -setiä meillä onkin seitsemän. Yks asuu Beverly Hillsissä, yhtä pyysin kännissä bileissä, yks lupas viedä sen metsään (mä olen käynyt metsässä enkä halua takas) ja viimeisen keksin vasta tänään. Hän on osoittanut ihailtavaa kiinnostusta vaavin elämää kohtaan ja huolta siitä, että kai ne saa mahdollisuuden tutustua. Kun kysyin tahtooko se osaksi sekalaista seurakuntaa, se vastas että "OMG, vähän siistii!" Meille on tulossa myös yksi kuokkavieras ja pohdin, että pitääkö sitäkin pyytää, kun on niin innoissaan vauvasta, että tulee Turusta asti kuokkimaan sen pönötysbileisiin. Mutta ehkäpä ei tartte, saa beibiä muutenkin tavata.
Joskus kun kummia oli vielä sellanen kakstoista, googlasin huolissani että onko tää nyt ok. Vauvafoorumeilla oltiin sitä mieltä, että tuollaisesta kunniasta kieltäytyisivät kysyttäessä, kuinka loukkaavaa, ja lahjojen perässä sitä vaan ollaan. Me kelattiin, että meillä on vaan paljon ystäviä, jotka haluttais meidän vauvan aikuiskavereiksi. Muistutettiinpa siellä myös siitä, että kummilapsen vanhemmilla on velvoitteita kummeja kohtaan: jaksaako mun lapsi tosiaan askarrella joka joulu 12 joulukorttia?! Ai hitto, ei kyllä jaksa. Mutta seitsemään on venyttävä. Minä autan, länttään niitä maaliin kastettuja pikku kätösiä pahville niin kauan, että tulee valmista.
Seitsemän on hyvä. Niinku kääpijöt eikä Jaakobin pojat. Mun kolmesta kummista vain yksi on hoitanut kummillisia velvoitteitaan elikkä muistanut aina synttäreinä vähintään tekstarilla tai parilla kympillä, joilla voi kuulemma ostaa vaikka gin & tonicceja baarissa. Yritti se joskus jotain Jeesuksestakin opettaa, mutta se tais tuntua tyhmältä molemmista. Muutama vuosi sitten me käytiin kummitädin kanssa katsomassa Roxy Musicia. Semmoisia kummituksia tahtoisin mun vauvallekin. Eiköhän joku näistä seitsemästä natsaa.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)