Luin
tällaisen artikkelin lahjakkaiden lasten eksistentiaaliahdistukseta.
Mulla nousee aina niskakarvat pystyyn, kun puhutaan lahjakkuudesta tai älykkyydestä, kun niitä tunnutaan usein mitattavan tavoilla, joita en allekirjoita. Mutta jos vaihdettaan vaikka tuon lahjakkaan tilalle ajatteleva, niin artikkeli kyllä avasi koskettavasti lapsen heräämistä siihen, että hän on fundamentaalisesti yksin, elämä on sarja valintoja ja lopulta me kaikki kuolemme vailla varmaa tietoa tämän kaiken merkityksestä. Voi voi!
Ahdistusta lievittämään artikkelissa suositellaan vertaistuen tarjoamisen lisäksi koskettamista. Tässä vauvan kanssa ollessa mä olen pohtinut paljonkin tuota kosketusta. Olen ollut kovasti ahdistunut siitä, että pidänkö lasta tarpeeksi sylissä, kärsiikö kun ei saa nukkua vieressä tai kun en osannut kantaa sitä. Koska olen kyllä kovasti sitä mieltä, että kosketus todellakin on merkittävä tapa olla yhteydessä muihin ihmisiin ja ihan pikkuiselle lähestulkoon ainoa. Niin merkittävä, että pidän oikeudenriistona sitä, jos esimerkiksi parisuhteen varjolla kielletään oikeus koskettaa myös muita ihmisiä.
Äitini on kertonut, että en vauvana viihtynyt sylissä ja arvostin ronskeja otteita toisin kuin vaikka kyljessä kiehnäävä veljeni. Meillä on siis varmasti myös omia kosketus- ja läheisyystaipumuksia ja mitä todennäköisimmin minä vauvani vanhempana osaan jotakuinkin arvioida sen tarvetta olla sylissä. Ainakin paremmin kuin ulkopuoliset. Lisäksi se millaista läheisyyttä minä olen saanut ja oppinut arvostamaan siirtyy väistämättä lapselleni jollain tavalla eli tämä homma toimii molempiin suuntiin. Meistä jokainen on omien kosketustensa summa.
Niin, ja tämä sylittely ja läheisyys on sitä varhaista seksuaalikasvatusta. Eli kun meidän lapset tuosta sitten kasvavat, heillä on muisto näistä varhaisista läheisyyshetkistä ja ne vaikuttavat ehkä siihen millaisia he sitten ovat intiimisuhteissaan, millaisia kosketuksia arvostavat. He oppivat tuntemaan oman kehonsa rajoja ja toivottavasti kommunikoimaan niitä myös muille. Toki noita kosketuskokemuksia kertyy matkan varrella lisää, mutta mä uskon siihen, että tässä ihan alussa luodaan sitä seksuaalisuuden ydintä.
Se ydin on se minkä tavoittaessaan löytää nautinnon. Sen löytyminen vaatii yleensä vähän pidempää reissua, yritystä ja erehdystä ja omien rajojen kokeilua, mutta palkitsee kyllä lopulta. Ydin voi kadota jonnekin seksuaalisuuden representaatioiden (enkä todellakaan tarkoita vain pornoa) sekaan ja se pitää kaivella esiin sieltä (siihen saattaa auttaa esimerkiksi porno), löytää ne omat jutut.
Näin siis päädyimme eksistentiaaliahdistuksesta perversioihin. Jos mun nyt pitäisi vetää tämä jotenkin yhteen, niin voisin sanoa, että minulle oman seksuaalisuuteni ytimen tavoittaminen on ollut voimauttavin, korjaavin ja *lisää tähän kaikki muut ällöt ylisanat* kokemus.
PS. Onko joku lukenut tätä Taina Kinnusen kirjaa
Vahvat yksin, heikot sylityksin? Mä luen sen ehkä. Sitten joskus, kun vaivaudun kirjastoon maksamaan sakkoni... Miksi niitä ei voi maksaa netissä?
