Punainen poika vol.II

Tämä asia on nyt edennyt niinkin pitkälle, että tänään oli ekan kortisonikuurin vika päivä ja posket räjähti viime yönä täyteen punaista näppyläistä ryhelmää, joka rauhoittui päivällä vähän ja lehahti taas illalla. Terveyskeskuslääkärille sain ajan kahden viikon päähän. Voin kertoa, että neuvolalääkäriä ei kiinnostanut paskan vertaa. Neuvolantäti suositteli kääntymään terveyskeskuksen puoleen, koska uuden neuvolalääkärin sais vasta kesäkuussa.

Rekkasin allergiafoorumille ja olen kiduttanut itseäni niillä stooreilla koko päivän. Sanomattakin selvää että paska päivä oli.

Mut vauva, hän oli kuitenkin oma iloluontoinen itsensä. Siitä muistutuksena:



Onnea vauvalleni kuudesta kuukaudesta ja meikäläiselle selviytymisestä!

Ens viikko saa sit luvan olla joku höpöhöpöpositiivisuusviikko.

Nyt on taas huonosti

Ryssin rytmin ihan totaalisesti. Viikonloppuna olin yksin vetovastuussa, kun isä-ha kävi takomassa nyrkillä ilmaa teknokinkereissä Turussa, enkä päässyt ulos ehkä kertaakaan. En enää muista. Ja sit tänään nukuin (?!?) kymmeneen. Ehkä muksu on tajunnut, että toi äiti ei kuitenkaan nouse, joten nukutaan sit. Kaikki aina kertoo, että vauvan aamuhymyt on ihania ja niiden takia kannattaa herätä. Meillä ei ole aamuhymyjä, meillä on vaan tylsistynyt kitinävauva ja koomaava äiti, joka ei pääse ylös, heiluttaa vaan silmät sikkuralla jotain lelua sen vauvan edessä.

Mutta siis tänään ei päikkäreitä. Ulkona nukkui puoli tuntia.

Mitäs täs. Vähän taas hajottaa tää homma. Tavallaan kiva, että tulee kesä, mut mitä se muuttaa? Meillä ei ole pihaa - meillä on lastauslaituri, parkkipaikka ja noin neljäkymmentä rekkaa, joilla on stripparinimet. Jos haluan olla rauhassa ulkona, mun pitää käppäillä muutama sata metriä ison tien toiselle puolella ihanaan lähiöön, jossa on kolme penkkiä aukiolla.

Mä olen nyt istunut niillä penkeillä viikon (eli sen ajan kun olen tiennyt niiden olemassaolosta) ja vihaan niitä jo nyt. Haluaisin asua siinä lähiössä, koska sit saisin avaimet asukastaloon ja mulla ehkä olisi postimerkinkokoinen piha tai parveke, jolla voisin nauttia auringosta ilman hirveetä ulosmeno-operaatiota.

Haluan takaisin Töölöön, jossa on ihania ihania puistoja silmänkantamattomiin ja keskustaan voi kävellä. Vihaan tätä teollisuusaluetta ja tota isoa tietä, jolla bussimatka tuntuu kestävän ikuisuuden. Vihaan omaa kädettömyyttäni ja arkuuttani liikkua vauvan kanssa. Ahdistun aina, kun joku muistuttaa että vauvan kanssa kannattaa lähteä liikkeelle ja vauvavuosi on mukavampi, kun näkee päivisin muita samassa tilanteessa olevia. Ihan oikeesti hei, tartteeko sitä nyt hieroskella mun naamaan oikein.

Vihaan myös whirlpooleja ja sinkholeja. Hyi helvetti, näen molemmista painajaisia!

PS. Kävin tänään taas leffassakin. Mä pääsen oikeesti yksin paikkoihin verrattain usein, mutta silti hajoilen. Mä en usko, että olen onnellinen ennen kuin pääsen töihin. Mutta mulla ei ole töitä, mun pitäis ehkä vähän opiskella jotain - ja samalla ehkä haluaisin että vauvani saa olla himassa kaksi vuotta. Siitä pitää ehkä tinkiä ja mun pitää etsiä joku duuni. Ihan mitä vain, mutta mieluusti jotain tylsää toimistohommaa, jossa on aikaa unohtua ajatuksiinsa.

PS#2. Mun vanhemmaksi kasvamisprosessi on pahasti kesken. Onks se ok? Vauva on huomenna puoli vuotta.

Rytmiryhmä

Tämä oli rytminatsikokeiluni neljäs päivä. Tämän mukaan mennään:

Vauvan tavoitepäivä / 6 kk

07-08 herää
09-10 aamumaito
10-12 päikkärit
12-13 lounassose
13-14 välipalamaito ennen unia
14-16 päikkärit, ulkoilua
16-17 päivällismaito
19-20 iltamaito+puuro ja iltapuuhat
20-21 nukkumaan+maito

yö:
00 maito
03 maito
06 maito

maitoa: yht. reilu litra
unta: 11 + 3 h = 14 h

Eilen oli illalla vieraita ja pelkäsin kokeilun menevän pipariksi, mutta ihan hyvin se meni. Mitä nyt isä-ha sai kuskata vauvan kahdesti kauppaan iltapäivällä, koska toi sen ekalla kerralla liian nopeesti pois ulkoa ja unet jäi lyhyeksi. Ja mä halusin kaljan.

Tänään tokat päiväunet alkoivat jo yhdeltä, kun vauva simahti syliini, ja kestivät vajaan tunnin, mutta kuskasin sen heti sen herättyä ulos ja saatiin 1,5 tuntia lisää unta palloon. Aamupäiväunet ovat silti olleet jotain ennenkuulumatonta: jopa puoltoista tuntia vailla havahtumisia! Sisällä! Sängyssä! Olen jotenkin onnistunut siirtymään jopa viisistä torkuista kaksiin pidempiin uniin. Hurjaa.

Päätin lopettaa vauvantahtisen ruokailunkin, koska tyyppi ei tuntunut syövän, leikki vaan pullolla. Tilanne on parantunut jonkin verran, mutta mä luulen, että se tahtois vaan syödä kiinteetä ruokaa ja olla iso poika. Maitokin menee välillä paremmin nokkamukista ja tissistä se on kieltäytynyt jo jonkin aikaa. Uneliaana saattaa lupsutella, joten annan imeskellä silloin niin paljon kuin lystää. Vaikka nukahtaa tissille.

Mutta joo. Päikkärit lähtivät pitenemään heti, kun otin tän systeemin ja TIETOISEN LÄSNÄOLON käyttöön. Ihan ehkä kreiseintä on, että useimmiten se herää öisinkin juuri silloin kun haluan. Se herää syömään, koska päivällä on toi leikkimishomma. Mutta jos saan määrääminäni aikoina tuputettua sille jonkun 100 ml maitoa, kolme yösyöpöttelyä riittää. Jos en, niitä tulee enemmän.

Niin ja se on oikeesti herännyt vasta puol ysiltä joka aamu. Puoli yhdeksältä. Ei saatana.

Luulen kyllä, että tää toimii, koska nyt on sellainen vaiheeton vaihe. Kun se keksii taas jonkin vaiheen, kaikki menee pöperöksi. Mutta jatketaan nyt niin kauan kuin tää tuntuu toimivan! Me ollaan molemmat tyytyväisempiä niin. Joskin mulla on iltaisin ihan sellainen olo, että olen kaikkeni antanut. Ja niin olenkin.

Pää pyörällä

Aloin epäillä, että vauvalla on joku vakava neurologinen härö, kun se on alkanut heiluttaa päätään villisti puolelta toiselle. Silleen ihan pikkuvauvamaisesti. Sitten kävi ilmi, että mun humputellessa sunnuntaina blogikutsuilla, isä-ha oli leikkinyt beibin kanss päänpyöritysleikkiä. Nyt se pyörittää sitä aina innostuessaan. Lietsottiin tätä heiluttamalla kaikki päätä yhtä aikaa.

Tämä on eka kerta, kun olen todistanut vauvan ihan oikeesti matkivan jotain juttua. Eiköhän se ole sitä tehnyt aiemminkin, mutta nyt palaute on välitöntä. Ihan mahtavaa, se kasvaa!

Mindfulness-vanhemmuus

Mä olen oivaltanut, että vauva voi hyvin, jos on läsnä. Se ei tarkoita ainoastaan sitä, että höpöttelisin ja vuorovaikuttaisin sen kanssa aktiivisesti ihan koko ajan, vaan sitä, että suoritan näitä kotipäiviä jotenkin tietoisesti.

Silloin kun kutittelen vauvaa, kutittelen vauvaa enkä kuikuile kännykkää. Ja silloin kun keitän kahvia, saan keittää kahvia, eikä mun tarvitse koko aikaa tarkistella että pärjääkö tuo vauva nyt. Toki mä sille vähän huhuilen, jos se kitisee, mut pääasiallisesti keskityn kahviini ja hauduttelen sitä rauhassa pressopannussa enkä hötkyile ja stressaa.

Päiväunille nukahtaminen ottaa aina aikansa, mut vähemmän, jos heittäydyn siihen nukuttamiseen enkä haaveile vain siitä, että kohta saan juodakin sitä kahvia.

Koska mun exä on dharma king ja Mindfulness Finlandin toimitusjohtaja (ette tiedä kuinka koomista tämä on, koska ette tunne sitä), niin mä olen omaksunut joitakin näitä itäisiä viisauksia sen pahemmin hurahtamatta. Yritän vaan muistaa elää tätä hetkeä ja tiedostaa, että kaikilla teoilla on seuraukset - sekä välittömät että kauaskantoisemmat. Jopa sillä kahvinkeitolla.

Aina en tietenkään onnistu, joskus väsyttää ihan kohtuuttomasti, mutta ne päivät kun pidän tämän mielessä, on niitä parhaimpia. Niin kuin vaikka eilinen, joka oli lähes nappisuoritus. Lisää näitä, niin tästä selviää!

Vihdoinkin

Täti-ha järjestää me&i-kutsut! Nyt kyllä. Täyttymys.

Tunne-elämä

Tässä viime päivinä olen löytänyt itseni useammin ihan vain ihailemasta vauvaani tai huomannut rutistavani sitä sylissäni kiihkeästi. Olen kertonut sille varmaan sata kertaa tykkääväni siitä ja silitellyt sen untuvaista päätä.

Tänään itkin varmaan tunnin sitä mahdollisuutta, että menetän sen. Olen huolesta ihan sykkyrällä vaikka ei ole mitään merkkiä siitä, että pitäisi olla. Muuten vaan lietson jotain pelkojani. Hyvä puoli tässä on se, että huoli ihottumista ja muista pikkukrempoista saattaa ehkä saada kohtuulliset mittasuhteet, kun pitää pelätä kuolemaa.

Monta kertaa päivässä ajattelen, että en halua enempää lapsia, onko pakko, en halua, tämä riittää, tai oikeastaan en kestä enempää. Sitä sitten seuraa huoli siitä että poikani jää yksin, jos sillä ei ole sisaruksia, apua, mun on pakko tehdä sille sisarus, yhyy en halua. En koskaan kokenut mitään ulkoista painetta lisääntyä, ei multa siitä oikeastaan kyselty, mutta nyt koen valtavaa syyllisyyttä siitä, että en ehkä halua toista.

Että näin, ehkä mä olen nyt vihdoin rakastunut vauvaani. Hiukan ristiriitaiset fiilikset, kun tämä ilmentyy tällaisena hysteriana.

Asiaan liittymättä kerrottakoon vielä, että isä-ha puolivitsillä ilmoitti tänään, että me ei voida linnoittautua tänne himaan, meidän pitää tehdä jotain ja mennä jonnekin. Mulla oli sellainen päivä, että löysin itseni kello viideltä yliväsyneen kakkaisen ja porkkanapukluisen pojan kanssa suihkusta. Tuollainen lausunto kuolema-ahdistuksen ja ihan vaan maanantain päälle oli ihan liikaa ja itkahdin sitäkin siinä sitten. Kun tuntuu että olen just tullut sinuiksi sen kanssa, että me nyt ollaan täällä kotona vaan ja ulkoillaan tässä lähimaastossa, niin sit pitää repiä se haava auki.

EDIT: Luin jonkun randomin blogistin synnytyskertomuksen ja nyt tahdonkin synnyttämään?! Mitä vittua nyt taas!