Olemme kohdanneet ensimmäisen kasvatuksellisen haasteemme. Mulle on hieman epäselvää, koska lasta pitää alkaa komentaa, mutta nyt se ymmärtää selvästi mitä EI tarkoittaa, joten aika saattaa olla kypsä. Luonnollisesti eillä saadaan vauva pois vaarallisten asioiden kuten sähköjohtojen ja muovipussien luota, mutta nyt on ilmennyt myös tarve suojella kanssaihmisiä vauvalta.
Jälkikasvumme rakastaa muita ihmisiä. Uskoisin että aika monet vauvat ovat kovia flirttejä eikä siinä mitään. Mutta meidän vauva harrastaa tough lovea. Hän käy käsiksi. Jos esimerkiksi matkustamme bussilla ja viereen parkkeeraa toiset vaunut, meidän vauvamme kurottaa omista kieseistään ja länttää kätensä naapurin naamaan. Perjantain puistopiknikillä paikalle sattui toinen, hieman pienempi teknovauva, joka sai tuta lapsen hellyydenosoitukset: nenästä vaan lujaa kiinni ja kita ojossa märkää kahden hampaan pusua antamaan.
Mä olen antanut vauvan kiipeillä mua pitkin ja repiä mua miten on lystännyt, koska olen ajatellut, että vauvat tekee sitä ja se on ok. Mutta ei se voi muita repiä. Pitäsiköhän mun nyt sitten johdonmukaisesti alkaa kieltää kaikki fyysisest rakkaudenosoitukset? Mitä mä oikeastaan haluan vauvalle opettaa? Sille voi toki sanoa, että "nätisti", mutta eihän se tiedä mitä nätisti tarkoittaa. Ehkä pitää vain selittää, että muita ei saa koskea ilman lupaa. Muuten se vielä kourii isona naisia perseestä ja sitähän me emme halua.
sunnuntai 28. heinäkuuta 2013
torstai 25. heinäkuuta 2013
Vauvojen kohtaamisen paluu
Mun leikkipuistourassa on tapahtunut liikahdus eteenpäin. Törmäsin kaupassa kaverin kaveriin, jolla on jonkin verran vanhempi muksu. Kävi ilmi, että se käy meidän lähileikkipuistossa - tulee vaan sinne toiselta suunnalta kuin minä. Nyt on yritetty järkätä treffejä hiekkiksen reunalle.
Tänään jo piti nähdä, mutta sille tuli este, joten rohkeena likkana menin yksin. Ehdin juuri vauvojen kohtaamiselle. Ja voi hyvänen aika, siellä oli muitakin vauvoja! Tai siis, pari sellaista 1-vuotiasta ja sit se yksi vauva, jota puistotäti mainosti viimeksi. Jutskailtiin sen äidin kanssa pitkä tovi, ja sehän oli suorastaan luontevaa. Sen vauva oli kohdannut vauvanukkea vaikka kuinka usein, mutta silti se oli aina reippaasti tullut uudestaan laulelemaan puistotätien kanssa. Respect.
Ehkä me nähdään toistekin! Luonnollisestikaan en tiedä mikä uuden kaverini nimi on, se on vaan Frejan äiti.
Tänään jo piti nähdä, mutta sille tuli este, joten rohkeena likkana menin yksin. Ehdin juuri vauvojen kohtaamiselle. Ja voi hyvänen aika, siellä oli muitakin vauvoja! Tai siis, pari sellaista 1-vuotiasta ja sit se yksi vauva, jota puistotäti mainosti viimeksi. Jutskailtiin sen äidin kanssa pitkä tovi, ja sehän oli suorastaan luontevaa. Sen vauva oli kohdannut vauvanukkea vaikka kuinka usein, mutta silti se oli aina reippaasti tullut uudestaan laulelemaan puistotätien kanssa. Respect.
Ehkä me nähdään toistekin! Luonnollisestikaan en tiedä mikä uuden kaverini nimi on, se on vaan Frejan äiti.
keskiviikko 24. heinäkuuta 2013
Kosketuksesta
Luin tällaisen artikkelin lahjakkaiden lasten eksistentiaaliahdistukseta.
Mulla nousee aina niskakarvat pystyyn, kun puhutaan lahjakkuudesta tai älykkyydestä, kun niitä tunnutaan usein mitattavan tavoilla, joita en allekirjoita. Mutta jos vaihdettaan vaikka tuon lahjakkaan tilalle ajatteleva, niin artikkeli kyllä avasi koskettavasti lapsen heräämistä siihen, että hän on fundamentaalisesti yksin, elämä on sarja valintoja ja lopulta me kaikki kuolemme vailla varmaa tietoa tämän kaiken merkityksestä. Voi voi!
Ahdistusta lievittämään artikkelissa suositellaan vertaistuen tarjoamisen lisäksi koskettamista. Tässä vauvan kanssa ollessa mä olen pohtinut paljonkin tuota kosketusta. Olen ollut kovasti ahdistunut siitä, että pidänkö lasta tarpeeksi sylissä, kärsiikö kun ei saa nukkua vieressä tai kun en osannut kantaa sitä. Koska olen kyllä kovasti sitä mieltä, että kosketus todellakin on merkittävä tapa olla yhteydessä muihin ihmisiin ja ihan pikkuiselle lähestulkoon ainoa. Niin merkittävä, että pidän oikeudenriistona sitä, jos esimerkiksi parisuhteen varjolla kielletään oikeus koskettaa myös muita ihmisiä.
Äitini on kertonut, että en vauvana viihtynyt sylissä ja arvostin ronskeja otteita toisin kuin vaikka kyljessä kiehnäävä veljeni. Meillä on siis varmasti myös omia kosketus- ja läheisyystaipumuksia ja mitä todennäköisimmin minä vauvani vanhempana osaan jotakuinkin arvioida sen tarvetta olla sylissä. Ainakin paremmin kuin ulkopuoliset. Lisäksi se millaista läheisyyttä minä olen saanut ja oppinut arvostamaan siirtyy väistämättä lapselleni jollain tavalla eli tämä homma toimii molempiin suuntiin. Meistä jokainen on omien kosketustensa summa.
Niin, ja tämä sylittely ja läheisyys on sitä varhaista seksuaalikasvatusta. Eli kun meidän lapset tuosta sitten kasvavat, heillä on muisto näistä varhaisista läheisyyshetkistä ja ne vaikuttavat ehkä siihen millaisia he sitten ovat intiimisuhteissaan, millaisia kosketuksia arvostavat. He oppivat tuntemaan oman kehonsa rajoja ja toivottavasti kommunikoimaan niitä myös muille. Toki noita kosketuskokemuksia kertyy matkan varrella lisää, mutta mä uskon siihen, että tässä ihan alussa luodaan sitä seksuaalisuuden ydintä.
Se ydin on se minkä tavoittaessaan löytää nautinnon. Sen löytyminen vaatii yleensä vähän pidempää reissua, yritystä ja erehdystä ja omien rajojen kokeilua, mutta palkitsee kyllä lopulta. Ydin voi kadota jonnekin seksuaalisuuden representaatioiden (enkä todellakaan tarkoita vain pornoa) sekaan ja se pitää kaivella esiin sieltä (siihen saattaa auttaa esimerkiksi porno), löytää ne omat jutut.
Näin siis päädyimme eksistentiaaliahdistuksesta perversioihin. Jos mun nyt pitäisi vetää tämä jotenkin yhteen, niin voisin sanoa, että minulle oman seksuaalisuuteni ytimen tavoittaminen on ollut voimauttavin, korjaavin ja *lisää tähän kaikki muut ällöt ylisanat* kokemus.
PS. Onko joku lukenut tätä Taina Kinnusen kirjaa Vahvat yksin, heikot sylityksin? Mä luen sen ehkä. Sitten joskus, kun vaivaudun kirjastoon maksamaan sakkoni... Miksi niitä ei voi maksaa netissä?
Mulla nousee aina niskakarvat pystyyn, kun puhutaan lahjakkuudesta tai älykkyydestä, kun niitä tunnutaan usein mitattavan tavoilla, joita en allekirjoita. Mutta jos vaihdettaan vaikka tuon lahjakkaan tilalle ajatteleva, niin artikkeli kyllä avasi koskettavasti lapsen heräämistä siihen, että hän on fundamentaalisesti yksin, elämä on sarja valintoja ja lopulta me kaikki kuolemme vailla varmaa tietoa tämän kaiken merkityksestä. Voi voi!
Ahdistusta lievittämään artikkelissa suositellaan vertaistuen tarjoamisen lisäksi koskettamista. Tässä vauvan kanssa ollessa mä olen pohtinut paljonkin tuota kosketusta. Olen ollut kovasti ahdistunut siitä, että pidänkö lasta tarpeeksi sylissä, kärsiikö kun ei saa nukkua vieressä tai kun en osannut kantaa sitä. Koska olen kyllä kovasti sitä mieltä, että kosketus todellakin on merkittävä tapa olla yhteydessä muihin ihmisiin ja ihan pikkuiselle lähestulkoon ainoa. Niin merkittävä, että pidän oikeudenriistona sitä, jos esimerkiksi parisuhteen varjolla kielletään oikeus koskettaa myös muita ihmisiä.
Äitini on kertonut, että en vauvana viihtynyt sylissä ja arvostin ronskeja otteita toisin kuin vaikka kyljessä kiehnäävä veljeni. Meillä on siis varmasti myös omia kosketus- ja läheisyystaipumuksia ja mitä todennäköisimmin minä vauvani vanhempana osaan jotakuinkin arvioida sen tarvetta olla sylissä. Ainakin paremmin kuin ulkopuoliset. Lisäksi se millaista läheisyyttä minä olen saanut ja oppinut arvostamaan siirtyy väistämättä lapselleni jollain tavalla eli tämä homma toimii molempiin suuntiin. Meistä jokainen on omien kosketustensa summa.
Niin, ja tämä sylittely ja läheisyys on sitä varhaista seksuaalikasvatusta. Eli kun meidän lapset tuosta sitten kasvavat, heillä on muisto näistä varhaisista läheisyyshetkistä ja ne vaikuttavat ehkä siihen millaisia he sitten ovat intiimisuhteissaan, millaisia kosketuksia arvostavat. He oppivat tuntemaan oman kehonsa rajoja ja toivottavasti kommunikoimaan niitä myös muille. Toki noita kosketuskokemuksia kertyy matkan varrella lisää, mutta mä uskon siihen, että tässä ihan alussa luodaan sitä seksuaalisuuden ydintä.
Se ydin on se minkä tavoittaessaan löytää nautinnon. Sen löytyminen vaatii yleensä vähän pidempää reissua, yritystä ja erehdystä ja omien rajojen kokeilua, mutta palkitsee kyllä lopulta. Ydin voi kadota jonnekin seksuaalisuuden representaatioiden (enkä todellakaan tarkoita vain pornoa) sekaan ja se pitää kaivella esiin sieltä (siihen saattaa auttaa esimerkiksi porno), löytää ne omat jutut.
Näin siis päädyimme eksistentiaaliahdistuksesta perversioihin. Jos mun nyt pitäisi vetää tämä jotenkin yhteen, niin voisin sanoa, että minulle oman seksuaalisuuteni ytimen tavoittaminen on ollut voimauttavin, korjaavin ja *lisää tähän kaikki muut ällöt ylisanat* kokemus.
PS. Onko joku lukenut tätä Taina Kinnusen kirjaa Vahvat yksin, heikot sylityksin? Mä luen sen ehkä. Sitten joskus, kun vaivaudun kirjastoon maksamaan sakkoni... Miksi niitä ei voi maksaa netissä?
maanantai 22. heinäkuuta 2013
Iltasatu
Vauva meni tänään nukkumaan klo 22.30. Se vaan valvoi ja valvoi.
Voisi vituttaa enemmän, jos meillä ei olisi ollut oikeastaan aika hauskaa. Hengailtiin kolmistaan studion lattialla. Vauva istui meidän välissä ja heittäytyi vuoron perään halaamaan meitä molempia. Tällainen äitiydenvihaajakin siinä heltyi, kun oma jälkikasvu rutisti kaikilla vauvanvoimillaan.
Sitten vauva perehtyi isänsä levylaukun sisältöön. Raret kakstoistatuumaiset se käänteli käsissään hyvin tarkkaavaisesti, mutta hämäykseksi laukkuun laitettu Popedan levy ei kiinnostanut. Aikaisemmin illalla Isä-ha yritti virittää kitaraansa, mutta vauva parahti lohduttomaan itkuun. Se pelkää sitä kitaraa todella. Mun synaa se ei pelkää. Olemme siis kasvattamassa teknopuristia.
Tämän jälkeen vauva esitteli uusia taitojaan: nousi itse istumaan ja pyrki seisomaan tukea (minua) vasten. Lopulta se saatiin nukkumaan.
Toivon että nämä kreisit yöt liittyy jotenkin noihin uusiin taitoihin ja vauva rauhoittuu taas jossain vaiheessa. Mutta jos ei, niin toivottavasti nämä illat on sitten yhtä täynnä rakkautta ja perheidylliä jatkossakin.
Voisi vituttaa enemmän, jos meillä ei olisi ollut oikeastaan aika hauskaa. Hengailtiin kolmistaan studion lattialla. Vauva istui meidän välissä ja heittäytyi vuoron perään halaamaan meitä molempia. Tällainen äitiydenvihaajakin siinä heltyi, kun oma jälkikasvu rutisti kaikilla vauvanvoimillaan.
Sitten vauva perehtyi isänsä levylaukun sisältöön. Raret kakstoistatuumaiset se käänteli käsissään hyvin tarkkaavaisesti, mutta hämäykseksi laukkuun laitettu Popedan levy ei kiinnostanut. Aikaisemmin illalla Isä-ha yritti virittää kitaraansa, mutta vauva parahti lohduttomaan itkuun. Se pelkää sitä kitaraa todella. Mun synaa se ei pelkää. Olemme siis kasvattamassa teknopuristia.
Tämän jälkeen vauva esitteli uusia taitojaan: nousi itse istumaan ja pyrki seisomaan tukea (minua) vasten. Lopulta se saatiin nukkumaan.
Toivon että nämä kreisit yöt liittyy jotenkin noihin uusiin taitoihin ja vauva rauhoittuu taas jossain vaiheessa. Mutta jos ei, niin toivottavasti nämä illat on sitten yhtä täynnä rakkautta ja perheidylliä jatkossakin.
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
A-asia
Seuraa taas ruoka-aineahdistusta.
Hytkyttelimme vauvan sitteriin, koska ne narisi vatsakipuja eikä nukkunut. Syötyään iltapalaksi omenaa, jonka luulin sopivan. Ei nyt sitten kuitenkaan iltaa vasten näemmä.
Työn alla on myös riisieliminaatiokokeilu: kortisoni ei siloittanut läikikästä ihoa, mutta kaikkien riisijohdannaisten välttäminen sen teki. Voiteena ihan vaan perusvoide.
Ekasta vehnästä seurasi siis viiden päivän ripuli. Kaurapuuro ei ole juuri uponnut, mutta yksi aamu söi kaiken hyvällä ruokahalulla. Ja sitten oksensi kaaressa ulos kaiken mitä söi sinä päivänä. Ostin tattaria ja hirssiä, mutta en ole vielä kokeillut. En ole tainnut itse maistaa kumpaakaan ikinä.
En kyllä muista milloin olisi tullut sellaisia normaalia kiinteitä kakkapapanoita. Ehkä pitäisi taas palata siihen yhden hedelmän ja viiden kasviksen dieettiin ja katsoa mitä käy.
Siellä iho- ja allergiasairaalassa katsoivat että lapsi on allerginen munalle, mutta kaikki on muuten jees. Ei kyl ole. Eikä mulla ole aavistustaan miten joku siedättäminen tehdään. Kuinka usein noita sopimattomia pitää kokeilla ettei se kehitä jotain tappavaa reaktiota niihin? Niin ja pitääkö mun ehtiä maistattaa sillä KAIKKI maailman ruoka-aineet ekan vuoden loppuun mennessä? Jos se ei saa tänä kesänä mansikkaa, voiko se syödä koskaan mansikkaa?
Sekään ei ole jees, että mun pitäisi taas jaksaa vääntää itse kaikki vauvan safkat, koska kaikissa purkeissa on tota riisiä jossain muodossa. Ihan. Perseestä.
Hytkyttelimme vauvan sitteriin, koska ne narisi vatsakipuja eikä nukkunut. Syötyään iltapalaksi omenaa, jonka luulin sopivan. Ei nyt sitten kuitenkaan iltaa vasten näemmä.
Työn alla on myös riisieliminaatiokokeilu: kortisoni ei siloittanut läikikästä ihoa, mutta kaikkien riisijohdannaisten välttäminen sen teki. Voiteena ihan vaan perusvoide.
Ekasta vehnästä seurasi siis viiden päivän ripuli. Kaurapuuro ei ole juuri uponnut, mutta yksi aamu söi kaiken hyvällä ruokahalulla. Ja sitten oksensi kaaressa ulos kaiken mitä söi sinä päivänä. Ostin tattaria ja hirssiä, mutta en ole vielä kokeillut. En ole tainnut itse maistaa kumpaakaan ikinä.
En kyllä muista milloin olisi tullut sellaisia normaalia kiinteitä kakkapapanoita. Ehkä pitäisi taas palata siihen yhden hedelmän ja viiden kasviksen dieettiin ja katsoa mitä käy.
Siellä iho- ja allergiasairaalassa katsoivat että lapsi on allerginen munalle, mutta kaikki on muuten jees. Ei kyl ole. Eikä mulla ole aavistustaan miten joku siedättäminen tehdään. Kuinka usein noita sopimattomia pitää kokeilla ettei se kehitä jotain tappavaa reaktiota niihin? Niin ja pitääkö mun ehtiä maistattaa sillä KAIKKI maailman ruoka-aineet ekan vuoden loppuun mennessä? Jos se ei saa tänä kesänä mansikkaa, voiko se syödä koskaan mansikkaa?
Sekään ei ole jees, että mun pitäisi taas jaksaa vääntää itse kaikki vauvan safkat, koska kaikissa purkeissa on tota riisiä jossain muodossa. Ihan. Perseestä.
perjantai 19. heinäkuuta 2013
Ilonaihe
Olen luonnostellut jo kaksi tekstiä, mutta molemmat on sellaista kitinää, että en mä nyt viitsi niitä julkaista. On vaan vähän toivoton fiilis.
Sitten muistin, että vauvahan täyttää syksyllä YKSI VUOTTA! Mä voin järjestää sille synttärit! Juhlitaan vauvavuoden loppumista ja sitä että kohta helpottaa! Pidetään tämä majakkana pimeässä.
PS. Lapsi oppi taputtamaan ja pinsettiotteen. Se myös hihkaisee aina iloisena äiti, kun tulee isä-han kanssa kävelyltä ja näkee mut. Se on nero. Tulispa lisää sanoja, sanat on kivoja. Mutta yritän olla odottamatta, koska saatan joutua odottamaan aika pitkään.
EDIT: PS2. Lisäilonaihe - en ole ajatellut varmaan viikkoon sitä yhtä elämäni miestä, jonka näkeminen suisti mut viime kesänä murheen alhoon. Kyl niistä aina pääsee yli vaikka ei uskoiskaan, kun sydän on säpäleinä. Tulee nimittäin uusia murheita!
Sitten muistin, että vauvahan täyttää syksyllä YKSI VUOTTA! Mä voin järjestää sille synttärit! Juhlitaan vauvavuoden loppumista ja sitä että kohta helpottaa! Pidetään tämä majakkana pimeässä.
PS. Lapsi oppi taputtamaan ja pinsettiotteen. Se myös hihkaisee aina iloisena äiti, kun tulee isä-han kanssa kävelyltä ja näkee mut. Se on nero. Tulispa lisää sanoja, sanat on kivoja. Mutta yritän olla odottamatta, koska saatan joutua odottamaan aika pitkään.
EDIT: PS2. Lisäilonaihe - en ole ajatellut varmaan viikkoon sitä yhtä elämäni miestä, jonka näkeminen suisti mut viime kesänä murheen alhoon. Kyl niistä aina pääsee yli vaikka ei uskoiskaan, kun sydän on säpäleinä. Tulee nimittäin uusia murheita!
maanantai 15. heinäkuuta 2013
Irtiotto
Olipas mukavaa olla pois vauvan luota ihan silleen kunnolla ja pitkään. Muutaman tunnin iltavapaat ei paljoa virkistä, mutta kun on koko päivän poissa, ehtii jo vähän tavoittaa osasia kadonneesta itsestään.
Menomatkalla Särkänniemeen keskustelimme sisaruksista ja yritin saada jotain synninpäästöä, kun tämä vauvaelämä on mun mielestä niin kertakaikkisen perseestä, etten halua elää tätä ikinä uudestaan, joten vauvalle ei ainakaan lähiaikoina ole tulossa sisaruksia. Keskustelu meni kuitenkin koko ajan siihen, kuinka kivaa kaverilla on kolmen sisaruksensa kanssa, joten totesin että ei tästä mitään tule. Onneksi toisella kaverilla oli ihan paskaa sisaruksensa kanssa, niin tasapainotti vähän.
Kaikki järkiargumentit puoltaa sitä, että vauvalla olis hyvä olla kaveri, mutta kun ajattelen niitä järkiargumentteja, aggressiot nousee pintaan ja haluan julistaa maailmalle, että äitiys on maailman suurin huijaus ja lapsen hoitaminen on kamalinta mitä olen ikinä tehnyt. En jaksa edes enää vakuutella, että vauva on silti ihaninta ja rakkainta mitä on, koska rakkaus siihen ei mitenkään kompensoi tätä vauvanhoidon täydellistä vittumaisuutta. Tai että hoidan sitä tietenkin silti, vaikka sylettää. No nyt tein niin kuitenkin.
Puhuin kyllä retken ajan pääasiallisesti vauvasta ja yritin esitellä sen kuvaa kuskille, joka yritti keskittyä liikennevaloihin. Joka puolella huvipuistoa oli pieniä söpöjä poikia, jotka näyttivät mun lapselta. Mietin jokaisessa laitteessa, kuinka kivaa sillä sitten saattaa olla tässä, kun se vähän kasvaa. Itkin, kun näin taaperon pyörätuolissa, vaikka sillä taaperolla oli tosi kivaa. Siitä huolimatta että tällä hetkellä vihaan äitiyttä sydämeni pohjasta, olen siis kuitenkin tyypillinen äiti. Hmph.
Kotona odottikin sitten keittiönpöydällä puoliksi syöty sosepurkki. Ei siinä mitään, mutta kun siinä sosepurkissa oli vehnää ja mahdollisesti kananmunaa, ja vauva oli ehkä juuri toipumassa edellisistä vehnistä. Itsehän sen purkin olin joskus ostanut, mutta unohdin mainita että älä sit tota ainakaan anna, niin se oli sitten juuri päivän menyyssä. Hajosin, vaikka vauva nukkui ihan tyytyväisenä ja elävänä. Ripuloi nyt sit vaan muutaman päivän lisää. Onneksi nesteytysjuoma on herkkua, jos sen tarjoilee ruiskulla suuhun.
Menomatkalla Särkänniemeen keskustelimme sisaruksista ja yritin saada jotain synninpäästöä, kun tämä vauvaelämä on mun mielestä niin kertakaikkisen perseestä, etten halua elää tätä ikinä uudestaan, joten vauvalle ei ainakaan lähiaikoina ole tulossa sisaruksia. Keskustelu meni kuitenkin koko ajan siihen, kuinka kivaa kaverilla on kolmen sisaruksensa kanssa, joten totesin että ei tästä mitään tule. Onneksi toisella kaverilla oli ihan paskaa sisaruksensa kanssa, niin tasapainotti vähän.
Kaikki järkiargumentit puoltaa sitä, että vauvalla olis hyvä olla kaveri, mutta kun ajattelen niitä järkiargumentteja, aggressiot nousee pintaan ja haluan julistaa maailmalle, että äitiys on maailman suurin huijaus ja lapsen hoitaminen on kamalinta mitä olen ikinä tehnyt. En jaksa edes enää vakuutella, että vauva on silti ihaninta ja rakkainta mitä on, koska rakkaus siihen ei mitenkään kompensoi tätä vauvanhoidon täydellistä vittumaisuutta. Tai että hoidan sitä tietenkin silti, vaikka sylettää. No nyt tein niin kuitenkin.
Puhuin kyllä retken ajan pääasiallisesti vauvasta ja yritin esitellä sen kuvaa kuskille, joka yritti keskittyä liikennevaloihin. Joka puolella huvipuistoa oli pieniä söpöjä poikia, jotka näyttivät mun lapselta. Mietin jokaisessa laitteessa, kuinka kivaa sillä sitten saattaa olla tässä, kun se vähän kasvaa. Itkin, kun näin taaperon pyörätuolissa, vaikka sillä taaperolla oli tosi kivaa. Siitä huolimatta että tällä hetkellä vihaan äitiyttä sydämeni pohjasta, olen siis kuitenkin tyypillinen äiti. Hmph.
Kotona odottikin sitten keittiönpöydällä puoliksi syöty sosepurkki. Ei siinä mitään, mutta kun siinä sosepurkissa oli vehnää ja mahdollisesti kananmunaa, ja vauva oli ehkä juuri toipumassa edellisistä vehnistä. Itsehän sen purkin olin joskus ostanut, mutta unohdin mainita että älä sit tota ainakaan anna, niin se oli sitten juuri päivän menyyssä. Hajosin, vaikka vauva nukkui ihan tyytyväisenä ja elävänä. Ripuloi nyt sit vaan muutaman päivän lisää. Onneksi nesteytysjuoma on herkkua, jos sen tarjoilee ruiskulla suuhun.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)