Mistä nyt tuulee? Mä olen viime päivinä fiilistellyt synnytystäni. Siis sitä tähänastisen elämäni yhtä traumaattisinta kokemusta (ekan gerbiilin väkivaltainen kuolema tulee lähelle - se oli hirveetä 8-vuotiaalle murskata vahingossa oma lemmikkinsä, jonka silmä RÄJÄHTI). Siis sitä, jonka jälkeen olin monta viikkoa aivan tohjona sekä henkisesti että fyysisesti. Oliskohan tullut aika kirjoittaa ihan oikea synnytyskertomus?
Tykkäsin kyllä siitä yleisestä tokkuraisesta meiningistä, omissa maailmoissa vellomisesta. Ja se helpotus kun pääsin aamulla pois Naistenklinikan aavemaiselta osastolta 42 oli niin suuri, että supistukset tyssäsivät kokonaan sen kahdeksan tunnin hyvin yksinäisen yön jälkeen. Tai siis enhän mä ollut yksin: oli tympeä yökkö, joka tarjosi Panadolia, ja lääkäri, joka teki yllärisisätutkimuksen*. Mun BFFt.
Synnytyssali oli ihan jännä ja viihtyisä ja kanyylikin meni paikoilleen jo kolmannella kerralla. Jos luonnolliset supistukset hyökyivät yli aaltomaisina ja ennakoitavina, keinotekoiset olivat sitten jostain syvyyksistä vauhdilla pinnalle pulpahtavia tyrskähdyksiä, jotka tulivat juuri kun oli ehtinyt toipua edellisestä. Mutta niin vaan sinnikkäästi selvisin niistä mammajoogassa opituilla metodeilla ja olin yllättävän rauhallinen (kätilökin kiitteli), vaikka yhtään mitään ei tapahtunut, mikään ei auennut tai lyhentynyt tai mitä ikinä oli tarkoitus.
Mukaan otettu Age of Love tuli kuunneltua vain kerran, mutta onneksi akuutisti siinä hetkessä kaipaamani Raptorin Sukellus pumpuliin ja Samulin ja Sanin Aurinko löytyivät youtubesta ja vauva-ha sai raivata tietään kohti kohdunulkopuolista maailman sulosävelien kannattamana. Eli siis se kuuli noi biisit ja päätti ettei todellakaan tule ulos.
Ilokaasu ei pörissyt ihan niin komeasti kuin viihdekäyttäjillä, mutta vei kyllä karseimman terän kivusta aina siihen asti kun päädyin ihanaan, täydelliseen, taivaalliseen toispuoleiseen epiduraaliin. Kyllä se meitä isä-han kanssa yhdisti kun synnytyslaulettiin ne vasemman puolen poltot sitten suohon sillä aikaa, kun odoteltiin sektioon pääsyä. Se leikkauspäätös oli kyllä niin suuri helpotus, että aloin itkeä, koska pelkäsin kuolevani leikkauspöydälle. Kello oli siinä vaiheessa jotain kahdeksan illalla eli yletöntä riemua oli riittänyt jo vuorokauden verran.
Itse sektio olikin ihan jees. Olen täällä internetissä kuullut, että katetrin laitto on karseeta, mutta mulla oli se toispuoleinen epiduraali alla, niin ei se tuntunut missään, hyvä homma! Paniikissa vaadin anestesialääkäriltä ihan vitusti puudutusainetta, koska en ollut kirjannut synnytystoivelappuuni (olikohan kukaan lukenut sitä?) luomusektiota. Ne on kuulemma hip jossain muualla, Amerikassa ehkä: mahdollisimman tarkkarajainen puudutus ja sermi alas. Ihanaa.
Mahan muljuttua pari minuuttia kuului ininää ja parkaisu ja jotain häslinkiä. Pötköttelin siinä sillä aikaa kun pöytä heilui - myöhemmin luin epikriisistä, että kohtuni mm. kuivattiin harsolla. Huikeeta että mulla on nyt kuiva kohtu. Sitten mulle tuotiin joku sellainen aika kurttuinen mytty siihen pääni viereen, olin olevinani liikuttunut, ja meistä otettiin kuvia. Sitten pääsin heräämöön, jossa sain sammuttaa maailmanlopun janoni ja jalat heilui hassusti. Rentoutumisen keskeyttivät isä-ha ja kätilö, jotka toivat sen nyytin imemään mun tissiä. Ihan hiton outoa se oli, epäilin että vauva oli jonkun muun, koska enhän minä ollut synnyttänyt. En silti katsonut sen ranneketta.
Osastolla perhehuoneessa vietetty viiden päivän lapsivuodeaika olikin sitten jotain niin hirveetä, etten jaksa sitä tähän avata enää, mutta sanonpa vaan että kiitos pää, sietäähän tota fiilistelläkin. Pian uudestaan!
* Anu Silfverbergin Äitikortissa on muuten kohta, jossa hän kirjoittaa hieman ivallisesti luomusynnytyksestä haaveilleesta (kaikki män pieleen) naisesta, joka ahdistui, kun lääkäri teki sisätutkimuksen tervehtimättä. Otin tästä hieman itseeni. Mulla on nimittäin elämäni aikana ollut kunnia harrastaa myös ylläriseksiä ja voin sanoa että tämä yllärisisätutkimus herätti aika lailla samanlaisia tunteita. Se tehtiin yön hämärissä eikä todellakaan ollut millään muotoa kiireellinen, kiireinen kyllä.
lauantai 9. maaliskuuta 2013
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Uusi iltarutiini
Iltarutiinit on edelleen sekaisin, koska ihan sama mitä tekee, nukahtaminen tuntuu aiheuttavan pienokaisessa hysteriaa. Jos sitä pitää joskus huudattaa jonkinlaisen unikoulun yhteydessä, se mahdollisesti tukehtuu omaan kuolaansa. Niinpä ollaan menty vähän whatever works -linjalla tässä jonkin aikaa.
Nyt tuntuu löytyneen yksi resepti huudon minimoimiseksi:
ACID.
Phuture - Acid Tracks
Me ollaan ehkä puoliksi läpällä soitettu lapselle acidia, koska se nyt on meidän juttu, ilman acidia minä ja isä-ha ei oltais koskaan tavattu (tai ilman jallua, mutta se voi ehkä odottaa). Olen kuitenkin aina ajatellut, että eiköhän toi lapsi tahdo mieluummin kuunnella lastenlauluja tai hempeitä tuutulurituksia - ja niitä olen sille tarjonnut. Koska se on aina jotenkin vähän plääh, kun vanhemmat selittävät into piukeena kuinka lapset rakastavat niiden lempimusaa (vaikka itsekin kuuntelin pikkuisena mieluiten Sparksia). Ja sitten ne muksut kuitenkin menee pähkinöiksi jostain Hevisauruksesta tai Robinista, kun niille siihen tarjotaan mahdollisuus. Olen sitä mieltä, että kyllä lapsilla on oikeus kuunnella myös paskaa.
Niin tässä kuitenkin on käynyt, että vauva vaipuu transsiin, kun laittaa soimaan acidia tai vanhaa housea, ja isä-ha tanssittaa sitä studion puolella. Sen silmät menee utuisiksi ja suu repsottaa vähän auki, koko lapsi on ihan lötkönä käsivarsilla. Musiikissa pitää nimenomaan olla menoa ja meininkiä, kumeita bassoja, clappeja, kunnon biitti. Siinä transsissa se siiretään makkarin puolelle, jossa se saa vikan kerran ruokaa ja sitten nukahtaa rauhallisena (vaipat, yökkärit ja mahdolliset kylvyt ennen jytää).
Kaikki lukemani unioppaat ovat painottaneet iltojen rauhoittamista, mölyn vaimentamista ja hiljaisia hellittelyhetkiä. Olenkin kokenut vähän huonoa omaatuntoa tästä meidän iltajytkeestä: se ei voi olla hyväksi kehittyville aivoille, over-stimulation, alert alert! Voisin kuvitella, että vanhempi lapsi riehaantuisi tanssimisesta ja diskoamisesta, mutta tällä hetkellä vaikutus on päinvastainen, joten ehkä nyt kokeillaan pitää tämä sääntönä eikä poikkeuksena. Koko perheen jokailtainen joraushetki on nimittäin aika kiva.
Jamie Principle - Waiting On My Angel
Niin ja monta vuotta nukahdin itse napit korvilla - ihan samaan jumputukseen. Nykyään nukahdan mieluiten hiljaisuudessa.
Tuutulaulut tarjosi Trax Records.
Nyt tuntuu löytyneen yksi resepti huudon minimoimiseksi:
ACID.
Phuture - Acid Tracks
Me ollaan ehkä puoliksi läpällä soitettu lapselle acidia, koska se nyt on meidän juttu, ilman acidia minä ja isä-ha ei oltais koskaan tavattu (tai ilman jallua, mutta se voi ehkä odottaa). Olen kuitenkin aina ajatellut, että eiköhän toi lapsi tahdo mieluummin kuunnella lastenlauluja tai hempeitä tuutulurituksia - ja niitä olen sille tarjonnut. Koska se on aina jotenkin vähän plääh, kun vanhemmat selittävät into piukeena kuinka lapset rakastavat niiden lempimusaa (vaikka itsekin kuuntelin pikkuisena mieluiten Sparksia). Ja sitten ne muksut kuitenkin menee pähkinöiksi jostain Hevisauruksesta tai Robinista, kun niille siihen tarjotaan mahdollisuus. Olen sitä mieltä, että kyllä lapsilla on oikeus kuunnella myös paskaa.
Niin tässä kuitenkin on käynyt, että vauva vaipuu transsiin, kun laittaa soimaan acidia tai vanhaa housea, ja isä-ha tanssittaa sitä studion puolella. Sen silmät menee utuisiksi ja suu repsottaa vähän auki, koko lapsi on ihan lötkönä käsivarsilla. Musiikissa pitää nimenomaan olla menoa ja meininkiä, kumeita bassoja, clappeja, kunnon biitti. Siinä transsissa se siiretään makkarin puolelle, jossa se saa vikan kerran ruokaa ja sitten nukahtaa rauhallisena (vaipat, yökkärit ja mahdolliset kylvyt ennen jytää).
Kaikki lukemani unioppaat ovat painottaneet iltojen rauhoittamista, mölyn vaimentamista ja hiljaisia hellittelyhetkiä. Olenkin kokenut vähän huonoa omaatuntoa tästä meidän iltajytkeestä: se ei voi olla hyväksi kehittyville aivoille, over-stimulation, alert alert! Voisin kuvitella, että vanhempi lapsi riehaantuisi tanssimisesta ja diskoamisesta, mutta tällä hetkellä vaikutus on päinvastainen, joten ehkä nyt kokeillaan pitää tämä sääntönä eikä poikkeuksena. Koko perheen jokailtainen joraushetki on nimittäin aika kiva.
Jamie Principle - Waiting On My Angel
Niin ja monta vuotta nukahdin itse napit korvilla - ihan samaan jumputukseen. Nykyään nukahdan mieluiten hiljaisuudessa.
Tuutulaulut tarjosi Trax Records.
torstai 7. maaliskuuta 2013
Juurilla
Luin jostain, että vaipanvaihto on pienelle vauvalle elämys. Niin tota, koska se lakkaa olemasta elämys? Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, lopettaa kotona kökkimisen ja lähteä vauvan kanssa maailmalle, koska vaippa on vaihdettu jo aika monta kertaa. Suunnattiin mun lapsuuden maisemiin, Eppooseen.
Matkustin siis noin 1,5 tuntia kahdella bussilla Espoon kaupunginmuseon Vaunutreffeille kaverin seuraksi. Eka bussimatka meni unessa, mutta tokan pieni kulttuurinystävä kiljui alusta loppuun. Tunsin kanssamatkustajien katseet niskassani, mutta en nostanut vauvaa vaunuista, koska ne meinasivat kaatua koko ajan ja jonkun piti pitää niitä pystyssä. Pakkoko oli ostaa kiikkerän ketterät city-vaunut. Vauva vaikeni heti kun päästiin ulos ja valvoi vaunuissa tyytyväisenä. Sille pitää jotenkin opettaa, että joukkoliikenne on kiva asia.
Perillä kuuntelin lukiokaverin vetämän 20 minuutin opastuksen Espoon lähiöiden - erityisesti Tapiolan - historiasta ja yritin pitää tylsyyttään(!) önisevän vauva-han tyytyväisenä. Jälkeläisen ensimmäinen museoretki lopahti sitten Leppävaara-videon äärelle tissille nukahtamiseen. Muakin nukutti, koska se video oli daideellinen, eikä siinä näkynyt edes Maxin katolla ollutta oranssia kuutiota, jota bongatiin aina oman aikansa ottavan seutulinja 110:n ikkunasta silloin kun se oli kehälinja ja mentiin Stadiin väärää kautta (Siinä Maxin päällä on nyt Sello).
Kaveri bondasi muiden espoolaisäitien kanssa - ne oli jotenkin rennomman oloisia kuin esim. töölöläiset äidit - ja mä olin iloinen, kun museossa oli niin pimeää, ettei kukaan nähnyt lapseni naamaa: vauva näyttää ikkunalasin läpi lentäneeltä katutappelijalta, koska en vaan vittu saa niitä kynsiä tarpeeksi lyhyiksi.
En osaa sanoa sainko itse museokäynnistä irti kauheesti, varpaat tuli kipeeks kaikesta kävelemisestä ja pää kaikesta säätämisestä, mutta opin sentään että Kino-Tapiolan hoodeille rakennettiin joskus talollinen yksiöitä poikamiehille. Ties vaikka olis ollut sama talo, jossa joskus nuorena tyttönä pökerryin erään poikamiehen vessaan, kun siellä oli romanttisesti vähän liian monta kynttilää palamassa. Juuret ne on espoolaisellakin.
Oli kuitenkin ihan jees, että vauva-ha näki kerrankin muita vauvoi ja vaikka ympäriinsä remuamisessa on ihan kauhee homma, voisi sitä yrittää tehdä vähän enemmän. Kaverin taitavan yksvuotiaan seura oli myös kovin inspiroivaa ja tyyppi punkesi itsensä istumaan mun sylissä. Siinä se tönötti selkä suorana, söi sormiaan ja teki yökkäilyääniä. Mun pieni paljasjalkainen stadilainen, teollisuusalueen vauvakingi.
Matkustin siis noin 1,5 tuntia kahdella bussilla Espoon kaupunginmuseon Vaunutreffeille kaverin seuraksi. Eka bussimatka meni unessa, mutta tokan pieni kulttuurinystävä kiljui alusta loppuun. Tunsin kanssamatkustajien katseet niskassani, mutta en nostanut vauvaa vaunuista, koska ne meinasivat kaatua koko ajan ja jonkun piti pitää niitä pystyssä. Pakkoko oli ostaa kiikkerän ketterät city-vaunut. Vauva vaikeni heti kun päästiin ulos ja valvoi vaunuissa tyytyväisenä. Sille pitää jotenkin opettaa, että joukkoliikenne on kiva asia.
Perillä kuuntelin lukiokaverin vetämän 20 minuutin opastuksen Espoon lähiöiden - erityisesti Tapiolan - historiasta ja yritin pitää tylsyyttään(!) önisevän vauva-han tyytyväisenä. Jälkeläisen ensimmäinen museoretki lopahti sitten Leppävaara-videon äärelle tissille nukahtamiseen. Muakin nukutti, koska se video oli daideellinen, eikä siinä näkynyt edes Maxin katolla ollutta oranssia kuutiota, jota bongatiin aina oman aikansa ottavan seutulinja 110:n ikkunasta silloin kun se oli kehälinja ja mentiin Stadiin väärää kautta (Siinä Maxin päällä on nyt Sello).
Kaveri bondasi muiden espoolaisäitien kanssa - ne oli jotenkin rennomman oloisia kuin esim. töölöläiset äidit - ja mä olin iloinen, kun museossa oli niin pimeää, ettei kukaan nähnyt lapseni naamaa: vauva näyttää ikkunalasin läpi lentäneeltä katutappelijalta, koska en vaan vittu saa niitä kynsiä tarpeeksi lyhyiksi.
En osaa sanoa sainko itse museokäynnistä irti kauheesti, varpaat tuli kipeeks kaikesta kävelemisestä ja pää kaikesta säätämisestä, mutta opin sentään että Kino-Tapiolan hoodeille rakennettiin joskus talollinen yksiöitä poikamiehille. Ties vaikka olis ollut sama talo, jossa joskus nuorena tyttönä pökerryin erään poikamiehen vessaan, kun siellä oli romanttisesti vähän liian monta kynttilää palamassa. Juuret ne on espoolaisellakin.
Oli kuitenkin ihan jees, että vauva-ha näki kerrankin muita vauvoi ja vaikka ympäriinsä remuamisessa on ihan kauhee homma, voisi sitä yrittää tehdä vähän enemmän. Kaverin taitavan yksvuotiaan seura oli myös kovin inspiroivaa ja tyyppi punkesi itsensä istumaan mun sylissä. Siinä se tönötti selkä suorana, söi sormiaan ja teki yökkäilyääniä. Mun pieni paljasjalkainen stadilainen, teollisuusalueen vauvakingi.
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Kahden äiti
No en oo paksuna! Kauhea ajatus.
Mutta kävin terveyskeskuksessa näyttämässä lapsosen peppua. Nimittäin olin sitä mieltä, että vaippaihottuma oli äitynyt aika ikävän näköiseksi. Myönnän ihan auliisti, että olen uusavuton kolmekymppinen yhden lapsen äiti, joka ei tiedä miten vaippaihottumaa hoidetaan. Mulla ei ole minkäänlaista aikaisempaa kokemusta vaipallisista poimukkaista olennoista.
Nuori terkkari oli ihan hämillään. "Iik onpa se pieni! Ei kai se putoa tuosta pöydältä? Tämä on niin korkea. Voi ei se itkee, meillä ei ole täällä leluja, voi voi." Ja sitten se haki vanhemman terkkarin katsomaan sitä pyllyä, koska ei tajunnut siitä mitään.
"Kahden lapsen kokemuksella sanoisin, että kyllä tuo sinkkivoiteella lähtee."
Ok. Internet on täynnä kolmen äitejä, jotka olis osanneet kertoa mulle ton. Jos ei lähde, niin ens viikolla on neuvolalääkäri. Niin ja ei se oo niin paha, tein nimittäin diaper rash -kuvahaun. Huh huh.
Mutta kävin terveyskeskuksessa näyttämässä lapsosen peppua. Nimittäin olin sitä mieltä, että vaippaihottuma oli äitynyt aika ikävän näköiseksi. Myönnän ihan auliisti, että olen uusavuton kolmekymppinen yhden lapsen äiti, joka ei tiedä miten vaippaihottumaa hoidetaan. Mulla ei ole minkäänlaista aikaisempaa kokemusta vaipallisista poimukkaista olennoista.
Nuori terkkari oli ihan hämillään. "Iik onpa se pieni! Ei kai se putoa tuosta pöydältä? Tämä on niin korkea. Voi ei se itkee, meillä ei ole täällä leluja, voi voi." Ja sitten se haki vanhemman terkkarin katsomaan sitä pyllyä, koska ei tajunnut siitä mitään.
"Kahden lapsen kokemuksella sanoisin, että kyllä tuo sinkkivoiteella lähtee."
Ok. Internet on täynnä kolmen äitejä, jotka olis osanneet kertoa mulle ton. Jos ei lähde, niin ens viikolla on neuvolalääkäri. Niin ja ei se oo niin paha, tein nimittäin diaper rash -kuvahaun. Huh huh.
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Bataatti
Jaa, se olis syönyt sitä sitten enemmänkin. Fiksuna mimminä ajattelin myös, että ei sillä yhdellä teelusikallisella mitään sotkua saa aikaiseksi. Hahaha.
Ehkä mä olen ollut vähän turhan varovainen tässä, tyypillä on nälkä. Näyttäisi lisänneen öihinkin yhden lisäruokailun, mikä ei ole toivottavaa. Korvikemääriä voisin kuvailla sanoin ihan vitusti.
Ja mun uudella supermultiturboboost-sauvasekoittimelle aikuisten sosekeitosta tuli vaahtoa eli vauvanruoan konsistenssikin saatiin mukavan sileäksi. Mikäs tässä soseuttaessa.
Ehkä mä olen ollut vähän turhan varovainen tässä, tyypillä on nälkä. Näyttäisi lisänneen öihinkin yhden lisäruokailun, mikä ei ole toivottavaa. Korvikemääriä voisin kuvailla sanoin ihan vitusti.
Ja mun uudella supermultiturboboost-sauvasekoittimelle aikuisten sosekeitosta tuli vaahtoa eli vauvanruoan konsistenssikin saatiin mukavan sileäksi. Mikäs tässä soseuttaessa.
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
Läpimurto!
Kiintymyslapseudessa toistuvasti epäonnistunut vauvani nukahti kantoreppuun.
Nostin sen kyllä siitä sänkyyn, koska en jaksa vaellella ympäriinsä n. 40 minuuttia. Mutta siis mitä mahdollisuuksia tämä avaakaan! Neuvolareissuilla voin juoda alakerran kahviossa kaffet vauva repussa (Rakastan sitä kahvilaa. Asuin ennen siinä lähellä ja kävin siellä joskus muuten vaan). Kun tämä talvi ja takatalvi ja takatalven talvi väistyvät, voin käydä beibin kanssa kävelyllä ihmettelemässä puidenlatvoja. Kesällä voidaan raahata sitä kaikenmaailman lapsteritapahtumiin - arskat ja peltorit puuttuu vielä. Voidaan mennä MUSEOON ja RAVINTOLAAN. Ja Heurekaan katsomaan jähmetettyjä ruuuumiita. Uujee.
Todennäköisesti en tee mitään ylläolevista, mutta siis teoriassa tämä kaikki on nyt mahdollista.
PS. Vauvan posket punoittaa aika pahasti. Allergiaepäily nostaa rumaa päätään. Yää.
Nostin sen kyllä siitä sänkyyn, koska en jaksa vaellella ympäriinsä n. 40 minuuttia. Mutta siis mitä mahdollisuuksia tämä avaakaan! Neuvolareissuilla voin juoda alakerran kahviossa kaffet vauva repussa (Rakastan sitä kahvilaa. Asuin ennen siinä lähellä ja kävin siellä joskus muuten vaan). Kun tämä talvi ja takatalvi ja takatalven talvi väistyvät, voin käydä beibin kanssa kävelyllä ihmettelemässä puidenlatvoja. Kesällä voidaan raahata sitä kaikenmaailman lapsteritapahtumiin - arskat ja peltorit puuttuu vielä. Voidaan mennä MUSEOON ja RAVINTOLAAN. Ja Heurekaan katsomaan jähmetettyjä ruuuumiita. Uujee.
Todennäköisesti en tee mitään ylläolevista, mutta siis teoriassa tämä kaikki on nyt mahdollista.
PS. Vauvan posket punoittaa aika pahasti. Allergiaepäily nostaa rumaa päätään. Yää.
4 kk
- Mikä sillä on, se on ihan outo. Pitääkö se viedä lääkäriin?
- Se vaan muuttuu, ei sillä mitään ole... Tai on se vähän outo.
- Apua meidän vauva on outo!
Vauva oli kauppareissun ajan vaunuissa hereillä eikä päästänyt pihahdustakaan. Harkitsin vieväni sen lääkäriin.
Ota tästä nyt sit selvä. Jotakin selvästi tapahtuu, vauva muuttuu, mulla ei ole aavistustakaan mitä se haluaa. Välillä se saa hysteerisiä kohtauksia, välillä se känisee muuten vaan. Taitaa olla tylsistynyt. Isä-ha on jotenkin enemmän samalla aaltopituudella tällä hetkellä ja kestää vauvaa paremmin. Mä olen lievästi ahdistunut, kun en osaa tulkita sitä. Edes nälkäitkua en tunnista: joskus se syö kuin viimeistä päivää ja joskus työntää tuttipullon pois.
Viime yönä se nukkui epätavallisen levottomasti, ähisi vaan, kunnes otin sen kolmelta kainaloon loppuyöksi. Siihen se sitten rauhottuikin. Yleensä se nukahtaa klo 21.00-21.30, herää ekan kerran syömään pullollisen klo 1.00-2.00 (joskus ehdin syöttää ennen kuin se herää ja silloin se nukkuu paremmin) ja vetelee sitten sikeitä jonnekin puoli kuuteen (enkka on 7.13), jonka jälkeen nukkuu naama tississä vaihtelevasti aina klo 8.00-10.00 asti. Eli se siis nukkuu ihan törkeän hyvin ja olen tästä kiitollinen. Samalla uskon, että tämä on tyyntä myrskyn edellä. Kohta tulee hampaita ja uusia taitoja jne.
Myönnän että hampaita on kytätty, mutta mitään ei näy. Kuolaa tulee ihan perkeleesti ja välillä se tunkee kättä kitaansa niin tarmokkaasti, että yökkää.
Yökkimisen lisäksi siitä lähtee kovasti muitakin ääniä. Omituista tyytyväistä narinaa, ööööääääääoooo, satunnaisia konsonantteja, vienoja hönkäyksiä, ihan järkyttävän kimeää kirkumista, pelottavan aikuismaista naurua. Se on sanonut kerran YÖ ja kerran APUA eli aivan selvästi kielellinen nero.
Sylissä vauva on koko ajan matkalla jonnekin. Se kiipeää joko olkapään yli tai mönkii kohti sohvaa. Ihan minne vaan pois. Kääntymisen se unohti niiden parin kerran jälkeen, ei vaan kiinnosta. Varpaat sen sijaan kiinnostaa. Muista erikoistaidoista mainittakoon määrätietoinen käden ojennus ja mun silmälasien päästä poistaminen lähes jokaisen vaipanvaihdon yhteydessä. Oppis vielä vaan laittamaan ne takaisinkin.
Ne harvat hetket, kun vauva jää syötön jälkeen syliin möllöttämään ja juttelemaan, ovat huippuja. Tulee melkein sellainen normaali äiti -fiilis, kun siinä höpsöttelen. Mä olen nimittäin viime päivinä alkanut epäillä, että mussa on jotkut piuhat kytketty väärin, kun en ihan koko aikaa halaja vauvaa syliini. Olen ehkä vaan sattunut lukemaan viime aikoina vähän liian monesta paikasta, että äideillä on kova tarve pitää vauvaa koko ajan lähellä. Äh. Ei ole.
Mutta niin, ehkä tämä nyt on vaan sitä sukupolvien ketjua tässä niin. Minä olen tällainen ja siksi mun vauva on tuollainen. Se on juuri minulle sopiva vauva ja minä olen toivottavasti sille sopiva äiti. Ainakin me olemme samannäköisiä. Selailin omaa vauva-ajan albumiani ja pysähdyin tämän kuvan ääreen:
Olkaa hyvä, tässä vauvani vaikka oikeastaan se olen minä. Lähetin kuvan tädilleni (joka on sen albumiini liimannut) ja sille meni läpi. Kulmat on täsmälleen samanlaisessa kurtussa ja hienostunut pikkurillin asentokin on aivan sama. Hurjaa.
- Se vaan muuttuu, ei sillä mitään ole... Tai on se vähän outo.
- Apua meidän vauva on outo!
Vauva oli kauppareissun ajan vaunuissa hereillä eikä päästänyt pihahdustakaan. Harkitsin vieväni sen lääkäriin.
Ota tästä nyt sit selvä. Jotakin selvästi tapahtuu, vauva muuttuu, mulla ei ole aavistustakaan mitä se haluaa. Välillä se saa hysteerisiä kohtauksia, välillä se känisee muuten vaan. Taitaa olla tylsistynyt. Isä-ha on jotenkin enemmän samalla aaltopituudella tällä hetkellä ja kestää vauvaa paremmin. Mä olen lievästi ahdistunut, kun en osaa tulkita sitä. Edes nälkäitkua en tunnista: joskus se syö kuin viimeistä päivää ja joskus työntää tuttipullon pois.
Viime yönä se nukkui epätavallisen levottomasti, ähisi vaan, kunnes otin sen kolmelta kainaloon loppuyöksi. Siihen se sitten rauhottuikin. Yleensä se nukahtaa klo 21.00-21.30, herää ekan kerran syömään pullollisen klo 1.00-2.00 (joskus ehdin syöttää ennen kuin se herää ja silloin se nukkuu paremmin) ja vetelee sitten sikeitä jonnekin puoli kuuteen (enkka on 7.13), jonka jälkeen nukkuu naama tississä vaihtelevasti aina klo 8.00-10.00 asti. Eli se siis nukkuu ihan törkeän hyvin ja olen tästä kiitollinen. Samalla uskon, että tämä on tyyntä myrskyn edellä. Kohta tulee hampaita ja uusia taitoja jne.
Myönnän että hampaita on kytätty, mutta mitään ei näy. Kuolaa tulee ihan perkeleesti ja välillä se tunkee kättä kitaansa niin tarmokkaasti, että yökkää.
Yökkimisen lisäksi siitä lähtee kovasti muitakin ääniä. Omituista tyytyväistä narinaa, ööööääääääoooo, satunnaisia konsonantteja, vienoja hönkäyksiä, ihan järkyttävän kimeää kirkumista, pelottavan aikuismaista naurua. Se on sanonut kerran YÖ ja kerran APUA eli aivan selvästi kielellinen nero.
Sylissä vauva on koko ajan matkalla jonnekin. Se kiipeää joko olkapään yli tai mönkii kohti sohvaa. Ihan minne vaan pois. Kääntymisen se unohti niiden parin kerran jälkeen, ei vaan kiinnosta. Varpaat sen sijaan kiinnostaa. Muista erikoistaidoista mainittakoon määrätietoinen käden ojennus ja mun silmälasien päästä poistaminen lähes jokaisen vaipanvaihdon yhteydessä. Oppis vielä vaan laittamaan ne takaisinkin.
Ne harvat hetket, kun vauva jää syötön jälkeen syliin möllöttämään ja juttelemaan, ovat huippuja. Tulee melkein sellainen normaali äiti -fiilis, kun siinä höpsöttelen. Mä olen nimittäin viime päivinä alkanut epäillä, että mussa on jotkut piuhat kytketty väärin, kun en ihan koko aikaa halaja vauvaa syliini. Olen ehkä vaan sattunut lukemaan viime aikoina vähän liian monesta paikasta, että äideillä on kova tarve pitää vauvaa koko ajan lähellä. Äh. Ei ole.
Mutta niin, ehkä tämä nyt on vaan sitä sukupolvien ketjua tässä niin. Minä olen tällainen ja siksi mun vauva on tuollainen. Se on juuri minulle sopiva vauva ja minä olen toivottavasti sille sopiva äiti. Ainakin me olemme samannäköisiä. Selailin omaa vauva-ajan albumiani ja pysähdyin tämän kuvan ääreen:
Olkaa hyvä, tässä vauvani vaikka oikeastaan se olen minä. Lähetin kuvan tädilleni (joka on sen albumiini liimannut) ja sille meni läpi. Kulmat on täsmälleen samanlaisessa kurtussa ja hienostunut pikkurillin asentokin on aivan sama. Hurjaa.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)